IX

Albert seisoo korkealla Tähtitorninmäellä, hänen allansa lepää Helsinki

kuunhohteessa. Huomaamattansa on hän yksinäisyyttä etsien tullut

sinne. Kello on noin yksitoista illalla, kaupungista kuuluu etäinen

humina. Liike kaduilla on vielä jokseenkin vilkas, katulyhdyt loistavat

lukemattomina alhaalla kaupungissa niinkuin tähdet. Nikolainkirkon

tornikello kumottaa punertavana kuuna tuossa keinotekoisessa

tähtitarhassa. Pohjoissataman rantalyhdyt kuvastuvat veteen, ja

Katajannokalle vievän rautatiesillan luona luovat tiheässä olevien

lyhtyjen pitkät valojuovat veteen ikäänkuin jättiläisurut, joiden

tuliset urkupillit hiljaa heilahtelevat vedenkalvon värähdellessä.

Taivaalla paistaa täysikuu heikentäen hiukan katulyhtyjen loistetta ja

levittäen salaperäistä hohdettansa kaupungin mustille peltikatoille,

jotka täältä korkealta katsottuina muistuttavat tavattoman suuria

ruumisarkkuja. Sen hopeaiset säteet kimmeltävät merenpinnalla,

jolla siellä täällä uinuu pieni virolaisjaala. Myöskin taivaan

kansi tähtinensä on kuun valossa vaaleampi kuin muina marraskuun

tähtikirkkaina iltoina.

Albert katsoo vuoroin merta, vuoroin kaupunkia. Hänen mielensä on

alakuloinen ja särkynyt. Tuttu tuska ahdistaa häntä lakkaamatta. —

Maailmassa on niin paljon onnettomuutta ja tuskaa. Hän koettaa ajatella

onnetonta Marttaa, joka ehkä vielä itkee yksinäisyyttään.

— Kuinka ihminen sentään on sokea, — ajattelee hän. Vuodesta vuoteen on

hän nähnyt Marttaa, on nähnyt hänet vallattomana ja vakavana, iloisena

ja itkevänä, hyvänä ja ilkeänä eikä koskaan ole tullut ajatelleeksi

tai huomanneeksi, että Martalla on parantumaton haava sydämessänsä.

Ei hän myöskään ole huomannut Martan rakkautta häneen, hän on ollut

täydellisesti sokea kaikille hänen tunteensa purkauksille. Hän on

kuullut muilta yhtä ja toista Martasta ja hänen elämästään, mutta hän

on pitänyt sitä panetteluna ja kateutena. Ei hän olisi uskonut, että

Martta todella oli niin onneton ja jo niin syvälle langennut, mutta hän

oli nyt sen itse kokenut... Ei hän tahtonut lukea omaksi ansioksensa

tai hyveeksensä sitä, että oli työntänyt Martan luotaan. Ei oma

moraalinsa, vaan rakkaus, suuri rakkautensa Ebbaan oli estänyt häntä

lankeamasta...

Hänen mielensä valahtaa niin herkäksi, hän muistaa monia talvi-iltoja

setänsä kodissa. Martta oli usein ollut lämmin ja herttainen hänelle,

eikä hän ollut huomannut hänen paljon puhuttua ilkeyttään muitakaan

kohtaan. Martta raukka, hän oli tehnyt sittenkin väärin häntä kohtaan,

hänen olisi pitänyt koettaa saada hänet kotiin, taikka tänne ulos

tähtitaivaan alle.

Mutta oma tuska ja särkyneisyys oli ajanut hänet yksin ulos

kaupungille. Kaduilla kulkiessaan oli hän monasti ennenkin löytänyt

oman itsensä ja saanut sielunrauhansa takaisin. Mutta tänä iltana ei

mielenrauha tahtonut millään palata. Hän koetti yhä ajatella Martan

onnettomuutta, mutta oma tuska astui kuitenkin etualalle vuolaana ja

hukuttavana niinkuin tulviva koski.

Nyt hän sen tiesi varmasti. Olihan hän sen jo aikoja tiennyt, mutta

nyt oli sen toinen hänelle ääneen lausunut, Martta sen oli sanonut.

»Kuuletko sinä, hän ei rakasta sinua», oli Martta raivoissansa

huutanut. Hyvä Jumala, kuinka ne sanat olivat koskeneet, niissähän

piili järkähtämätön totuus, hän ei ollut erehtynyt, Marttakin sen

tiesi...

Toisinaan oli hän luullut erehtyneensä, sillä Ebban käytös häntä

kohtaan oli tasaista ja ystävällistä kuten ennenkin. Mutta sitten tuli

monia selittämättömiä asioita. Mitä yhteistä hänellä ja Urholla oli?

Miksi he niin paljon olivat yhdessä?...

Yksi kysymyksistä aina sai vastauksensa: Urho rakasti Ebbaa. Mutta

rakastiko Ebbakin Urhoa? Siihen kysymykseen olisi parhaiten saanut

vastauksen tiedustelemalla häneltä itseltänsä, mutta sitä totuutta ei

hän sittenkään uskaltanut kuulla, sillä se olisi ollut hänen unelmiensa

ja toiveittensa varma kuolema, se olisi ollut se musta portti, joka

järkähtämättömästi olisi sulkenut hänet pois maallisesta onnesta. Tämä

kiduttava epävarmuus oli kuitenkin ihanampi, sillä se kätki itseensä

vielä toivonkipinän, niin kauvan kuin ratkaiseva sana ei vielä ollut

painanut lukkoon hänen kohtalonsa ovea.

Mutta olihan hän sen kuullut. Martta tunsi Ebban ehkä paremmin kuin

hän, ehkä Ebba oli sen joskus Martalle sanonutkin... Ei, ei, eiväthän

he olleet ystäviä, se oli mahdotonta, mutta hän ei uskaltanut enää

ajatella asiaa eteenpäin, sillä onnen ovi häämöitti vielä raollaan...

Albert istuutuu lähellä olevalle penkille, hän on sanomattoman väsynyt.

Toisaalla välkkyy hopeanhohtoinen meri, toisaalla kutsuvat kaupungin

tulet. Hänen väsynyt katseensa osuu edessä kohoavaan mahtavaan

»Haaksirikkoisten» patsaaseen. Sen tumma pronssi kiiltää kaameasti kuun

valossa.

Voimakas mies seisoo koko pituuteensa jännittyneenä painuvalla lautalla

katkenneeseen mastoon nojaten. Hänen jaloissansa pysyttelevät vaivoin

samalla lautalla hänen nuori vaimonsa ja vanhin poikansa. Vaimo pitää

epätoivon vimmalla kiinni maston touvisilmukasta, ja hänen raukeilla

kasvoillansa asuu väsymys, kauhu ja kuoleman pelko, sillä aalto on

pyyhkäistä hänet lautalta. Maston juurella pysyttelevä nuorukainen

kohottaa hämmästyneitä kasvojansa nähdäksensä, tuleeko apua vai tuleeko

kuolema, jota hän ei vielä oikein ymmärrä pelätä. Hänen ilmeessänsä

on viattoman ihmisen rauha kuoleman edessä. Nuorin lapsista, kodin

rakkaus, puristautuu isän kädellä istuen hänen vahvaan käsivarteensa

ja itkee rajusti. Vasemman kätensä on tämä jättiläinen kohottanut

korkealle liehuttaen vaatekappaletta myrskytuulessa.

Kuu valaisee hänen jännittyneitä kasvojaan, joiden jokaisessa

lihaksessa näkyy kamala tietoisuus siitä, että jos hän sortuu, sortuvat

nämä toisetkin. Hänen suunsa huutaa ilmoille hänen hukuttavan hätänsä,

koko hänen suuren tuskansa, mutta hänen huutonsa on äänetön niinkuin

suurin tuska...

Albert tuijottaa kauhistuneena tätä kuvapatsasta. Se elää hänen

mielikuvituksessaan, hän tuntee jokaisessa jäsenessään siinä olevien

ihmisten tuskan ja hän tuntee jäätävän kylmyyden, hän kuulee äidin

huokauksen ja lapsen itkun, hän kuulee isän voimakkaat huudot. Nuo

jännittyneet, tuskan vääntämät jäsenet ikäänkuin muuttuvat hänen omiksi

jäsenikseen; on kuin hänen koko ruumiinsa taistelisi elämästä ja

kuolemasta, ja hänen sielunsa on kohonnut äänettömään tuskanhuutoon:

— Haaksirikkoiset, älkää huutako noin! Me olemme kaikki

haaksirikkoisia, kaikkien meidän elonpursi on ajautunut rikki luotoja

vasten, monella meistä on haahdessamme korjaamaton vuoto, muutamilla

meistä ei ole enää jälellä muuta kuin hajoavan lautan palkit...

Haaksirikkoiset, älkää näyttäkö ihmisille tuskaanne, sillä eivät he

sitä ymmärrä eivätkä he ehdi oikealla ajalla teitä auttamaan, ja heidän

apunsa tulee vasta silloin, kun se jo on liian myöhäistä. Heidän suurin

antimensa on ystävällinen hautapuhe muistollenne...

Haaksirikkoiset, älkää huutako kaupunkiin päin, jossa tuhannet

itsekkäät ihmiset asuvat, sillä melun ja kiireen tähden eivät he kuule

huutoanne. Huutakaa merelle, jossa kova luoto voi armossansa suoda

teille varmemman tuen kuin ihmisten kiviksi kovettuneet sydämet...

Albert katselee kauvan edessänsä olevaa patsasta, hän eläytyy siinä

olevien ihmisten kuolemanhätään, ja vähitellen sulaa hänen oma tuskansa

tämän suuren tuskan edessä, niinkuin suru sulaa kyyneliin...

Hiljainen tuuli tuo mereltä kylmää sumua, joka leviää yli kaupungin.

Valot siellä alhaalla himmenevät sen harson alla. Sumu kohoaa hitaasti

ylemmäksi ja ylemmäksi, ja pian peittyvät »Haaksirikkoiset» sen

hopeakudoksiin häipyen olemattomiin niinkuin tuskallinen näky...

Albert tuntee kylmän viiman, hän nousee ja on juuri katsomaisillansa

kelloansa, kun sumun läpi kuuluu Nikolainkirkon tornikellon kaksitoista

lyöntiä.

— Kuolleiden tunti, — ajattelee hän. — Elossa olevien on parasta

silloin olla kotonansa.

Ja hän lähtee Kaivopuistoon päin...

X

»Maisteri» Urho Koskula istui Pietarinkadun varrella olevassa

asunnossaan mukavassa nojatuolissa. Se oli hänen omansa, hän oli sen

itse ostanut itsellensä lukutuoliksi, sillä talon omat tuolit olivat

niin epämukavia ja puisevia, ettei niissä voinut kauvaa istua ja lukea.

Siitä se tuoli oli kuitenkin ollut hiukan kummallinen, että se oli

ollut ehkä liiankin mukava, sillä siinä alkoi väkisinkin nukuttaa, jos

jonkun aikaa siinä lukien istui.

Oli kuukauden kolmastoista päivä. Hän ei tosin ollut sanottavasti

taikauskoinen, mutta tämä päivä oli ollut siksi harmillinen, että

saattoi otaksua tapahtuvan vielä vaikka mitä, ennenkuin se oli loppuun

kulunut. Hän oli hiukan hermostunut, sillä aamupäivällä hän oli ollut

Ebba Hagenin kanssa kävelemässä. He olivat kävelleet Eläintarhaan päin

ja pistäytyneet neiti Hagenin ehdoituksesta siellä olevaan suureen

kukkaslämpiöön, sillä hän oli sanonut, että olisi virkistävää ja

hauskaa päästä etelän luontoon samaan aikaan kun lumet peittävät maata.

Urhosta oli se ehdoitus ollut hyvä.

Kun he astuivat korkeaan, lasikattoiseen kukkastemppeiiin, joka

rakennustavaltaan muistutti roomalaista basilikaa, tervehti lämmin,

kostea, mullalta tuoksuva ilma heitä heti eteisessä, jossa he

kopistelivat lunta jalkineistaan.

Ihmeelliseltä tuntui näin yhtäkkiä lumisesta ja kuolleesta luonnosta

siirtyä keskelle ikuisesti viheriöitseviä palmuja, laakereita ja

jättiläissaniaisia, joiden juurilla lukemattomat, moniväriset ja

muhkeat chrysanthemit ja asterit levittivät runsasta väriloistettaan.

Ihastuneina kulkivat he pitkin punahiekkaista käytävää tämän

tarunomaisen kukkarikkauden keskellä ja istuutuivat valkoiselle

penkille erään suurilehtisen palmun alle, jonka lehdet levisivät heidän

ylitsensä niinkuin mahtavat auringonviuhkat.

Rehevät köynnöskasvit riippuivat alas katosta antaen lumipeitteisten

kattolasien kautta tuleville auringonsäteille osan kelmeästä

vihreydestään, ja penkin lähellä olevassa altaassa, jossa lihavat

kultakalat juhlallisesti uiskentelivat, solisi helmeilevä vesisuihku

hermoja rauhoittavasti.

Ebba oli aivan haltioissaan ja puhui innostuneesti rakkaudestaan

kukkiin. Mutta Urho kuunteli häntä hajamielisenä, sillä Ebba oli

hänestä tänään kauniimpi kuin koskaan ennen, ja hänen ajatuksensa

askartelivat vain siinä, mitenkä hän voisi tunnustaa Ebballe

rakkautensa. Astuessaan tähän lumoavaan kukkatarhaan hän oli

saanut idean juuri täällä, kukkien parissa, puhua Ebballe suuresta

tunteestansa, sillä olihan tämä sopiva ja runollinen paikka, eikä

siellä näkynyt olevan muitakaan ihmisiä, jotka olisivat voineet häiritä

heitä.

Mutta kenkään ei käy rankaisematta palmujen alla, sanoo sananlasku,

ja vaikka tuo lause onkin sangen, laajasisältöinen, koki Urho siinä

piilevän totuuden aivan omalla tavallansa. Sillä juuri kun hän oli

alkanut kauttarantaisen alkupuheensa, ilmestyi heidän eteensä eräästä

syrjähuoneesta Jukka Tavela punainen ruusu napinreijässä ja seuranansa

Aino Tuominen.

— Kas vaan, onko herrasväki matkalla Rivieralle? — kysyi Aino

veitikkamaisesti.

— Tulimme tänne lämmittelemään, — vastasi Urho harmistuneena, — mutta

mihinkä te olette matkalla?

— Alppilaan, Alppilaan, sinne ihanaan viinimäkeen. Me tulimme vain

kysymään, saisiko täältä ostaa kukkia, sillä niitä tarvittaisiin

illalla.

— Mihinkä niin? — kysyi Ebba.

— Herranen aika, ettekö te ole lukeneet lehdistä, että Jukalla ja itse

kuraattori Kalliosaarella oli eilen publiikki. Minun Jukkani on nyt

valmis maisteri,— sanoi Aino vissillä äänenpainolla.

— Gratulor, gratulor, — sanoi Urho hämmästyneenä ja punastui

huomattavasti.

— Kiitos, kiitos, ja tervetuloa illalla maisterikaronkkaan, — sanoi

Jukka ja teki kohteliaan kumarruksen molemmille.

— Kiitoksia, mutta minä olen tänä iltana estetty, — vastasi Ebba

kohteliaasti.

— Mutta _maisteri_ Koskula varmasti tulee, — sanoi Aino painostaen

erityisesti sanaa »maisteri», ja sitten he lähtivät.

Urhosta tuntui, niinkuin heidän yläpuolellaan olevan palmun lehdet

olisivat varistaneet kylmän vesisateen hänen niskaansa. Hän oli

kuin lyöty. Että Jukka Tavela oli valmistunut, ei häntä erikoisesti

hämmästyttänyt, sillä tiesihän hän, että Jukalla oli lopputentit

käsissä, mutta että opintoja halveksiva kuraattori Kalliosaari oli

luopunut mielipiteistään ja ryyppyjensä välissä saanut itsensä

valmiiksi, oli ihmeitten ihme... Hänen tunnelmansa oli hävinnyt, eikä

hänellä enää ollut halua puhua neiti Hagenille rakkaudestaan.

Jonkun aikaa he olivat vielä viipyneet tässä ihanassa kukkatarhassa,

mutta Urho ei ollut huomannut enää mitään siitä kauneudesta, josta

neiti Hagen oli niin innostunut. Ebba oli erityisellä mielenkiinnolla

tarkastellut pieniä, lukemattomia, mitä ihmeellisimpiä kaktuslajeja,

jotka useat olivat täydessä kukassa.

Urholle tuli kuuma olo ja hän ehdoitti, että he lähtisivät ulos

raittiiseen ilmaan tästä tukahduttavasta ansari-ilmasta. Raitiovaunulla

olivat he sitten palanneet kaupunkiin...

Nyt hän istui omassa nojatuolissaan ja ajatteli harmistuneena päivän

tapahtumaa. Nyt hän todella tiesi, että tänään oli kolmastoista päivä.

Hän ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta vähemmästäkin

saattoi tulla taikauskoiseksi.

— Kirotut ihmiset, mikä ne olikin siihen heittänyt juuri sillä

hetkellä! Ja se Aino Tuominenkin, se se sitten oli paha suustaan,

se letukka. »Maisteri Koskula», mikä hävyttömyys, mokomakin. — Urho

hermostui yhä enemmän ja sytytti paperossin.

»Maisteri» — kuinka se sana ensi kerran häneen kohdistettuna oli

tuntunut mairittelevalta. Hän oli lapsellisesti iloinnut siitä,

että häntä ulkomuotonsa tai ehkä viisautensa nojalla voitiin luulla

maisteriksi. Se tuntui hänestä jonkinlaiselta tunnustukselta ja

arvonannolta.

Yhä useammin ja useammin alettiin häntä vuosien kuluessa

kunnioittaa sillä nimellä, mutta kuta useampi lukukausi kului, sitä

epämiellyttävämmäksi se arvonimi hänelle kävi. Jos vuokrarouva tai

jokin matami sanoi häntä maisteriksi, niin se oli oikeus ja kohtuus,

mutta, jos sivistyneet ihmiset kutsuivat häntä sillä nimellä, niin se

tuntui hänestä veriseltä pilkalta.

»Maisteri Koskula», niin kutsuivat häntä useat osakuntalaiset,

varsinkin nuoremmat, mutta sille ei hän ollut niin arka, sillä

eiväthän ne kaikki tienneet hänen tutkinnoistaan. Mutta kun

kuraattori Kalliosaari, joka itse ei ollut mikään maisteri, kutsui

häntä julkisesti osakunnan kokouksissa sillä arvonimellä, niin hän

todenteolla häpesi. Nyt oli Kalliosaari keinotellut itsellensä tuon

tutkinnon. Keinotellut, niin juuri, sillä Urho ei uskonut hänestä

mitään hyvää.

Hän muisti varsin hyvin, kuinka neiti Hagenkin sinä ensimäisenä,

kohtalokkaana iltana, jolloin he tutustuivat toisiinsa, oli sanonut

häntä maisteriksi. Se oli tuntunut kiusoittavalta ja inhottavalta,

ja hän oli ajatellut heti silloin sanoa, että tutkinnot olivat vielä

suorittamatta, mutta hän ei ollut silloin saanut sitä voimaa mistään.

Totuuden oli neiti Hagen kyllä myöhemmin saanut kuulla muualta, mutta

ties missä muodossa!...

Vaikka oliko tuo nyt mikään suuri asia, jos nimitettiin mokomallakin

arvonimellä; olihan maa sen arvoisia, köyhiä herroja väärällänsä. Hän

oikein halveksi koko arvoa... Mutta oli se sittenkin, jos ajatteli

asiaa tarkemmin. Se oli aste, joka eroitti ylioppilaan ylioppilaasta,

kun vissit vuodet olivat kuluneet, se eroitti laiskan ahkerasta.

Ylioppilaspiireissä sillä oli suurempi merkitys kuin moni saattoi

luullakaan, ja monelle vanhalle civikselle se oli akilleskantapää,

jolle ei ollut hyvä astua.

Ja itse teossa, olihan se mitätön asia muiden silmissä, mutta hänelle,

hänelle se oli kaikki. Se oli hänen mielensä ainainen kalvava tuska,

hänen olemisensa pahoittava valhe, hänen päiviensä ainainen häpeä ja

hänen suuren kurjuutensa perussyy...

Niin juuri, hänen kurjuutensa syy. Jos hän olisi suorittanut joitain

tutkintoja, olisi hän silloin ehkä paremmin saanut rahaa lainaksi.

Aluksi, kun hänen lukunsa alkoivat myöhästyä, hän oli kuvitellut

pitkittävänsä tutkintojansa siksi, että hän ylioppilaana ollen saattoi

saada paremmin rahaa irti. Muutamat maisterit olivat sanoneet, että

kun kandidaatti oli suoritettu, ei kukaan tahtonut antaa penniäkään,

ja velallahan köyhän täytyi lukea, jos mieli eteenpäin. Mutta nyt

ei kukaan enää luottanut hänen lukuihinsa, ei edes se auttanut

maaseudulla, jossa rikkaat talonisännät olivat hänelle rahoja

lainailleet ja menneet takauksiin, että hänen nimensä aina silloin

tällöin mainittiin sanomalehdissä milloin osakunnan juhlapuhujana,

milloin itse suuren ylioppilaskunnan luottamusvirkailijana...

Paha omatunto kolkutti kuin teräväkärkinen vasara. Tänään oli hän taas

saanut ankaran varoituksen ja hetkellä, jolloin hän sitä vähimmin

saattoi odottaa.

Että Kalliosaarikin oli valmistunut, ja hän, hän oli taaskin jäänyt

jälkeen. — Veri syöksähti hänen kasvoihinsa, hänen tuli kuuma ja paha

olla, hänen oli vaikea hengittää, hän luuli tukehtuvansa. Koko kauhea

totuus näyttäytyi hänelle täydessä alastomuudessaan. — Hyvä Jumala,

mitä hänestä tulee, mihinkä tämä päättyy? — Hänestä tuntui, niinkuin

kauhean suuri, kuumuutta huohottava, tuntematon peto olisi tarttunut

häntä kurkusta kiinni ja puristanut häntä hirvittävällä voimalla. Hän

sulki silmänsä päästäksensä näkemästä tuota hirviötä; hänen ajatuksensa

ikäänkuin salpautuivat yhteen kohtaan.

— Mitä minusta tulee? Mihinkä tämä päättyy? — Hän ei uskaltanut avata

silmiänsä.

— Minä en tahdo sortua, minä en saa sortua, minun täytyy saada voimia

tullakseni joksikin. — Hänet valtasi suuri kuoleman hätä, hänen

ruumiinsa värisi niinkuin vilutaudissa, ja kylmä hiki helmeili hänen

otsallansa. Elämän ankara, kammottava totuus puristi häntä niinkuin

pihdit koko armottomuudessaan...

— Minä en tahdo sortua... Minä en tahdo kuolla... minä en tahdo... en,

en...

Kun hän aukaisi silmänsä, näytti hänestä, että kuviot seinäpapereissa

alkoivat suureta hirvittävällä nopeudella. Hän vilkaisi pöydälle,

jossa kirjat alkoivat monistua ja kauhistuttavasti suureta. Kaikki

esineet huoneessa liikkuivat ja lähestyivät häntä huimaavaa vauhtia

pienentäen tilan hänen ympärillänsä olemattomiin. Hän luuli tulevansa

mielipuoleksi ja hoiperteli vuodettansa kohti. Hänestä tuntui, että

kaikki esineet tahtoivat puristaa häntä ja kokonaan tukehduttaa hänet.

Hänen hätänsä oli ääretön. Hän sulki silmänsä ja heittäytyi vuoteelle.

Hänen kätensä taipuivat vaistomaisesti ristiin, ja hän alkoi rukoilla

tietämättä itsekään millä tavalla, ketä ja mitä, mutta ikäänkuin kaukaa

jostain äärettömästä menneisyydestä valahti hänen mieleensä pieni

lapsuusvuosien rukous...

Hänestä alkoi heti tuntua koko joukon helpommalta. Sitten hän purskahti

katkeraan, äänekkääseen itkuun... Kauvan itkettyään hän vihdoin nousi

vuoteeltansa. Ilkeä mielikuva oli kadonnut, ja mielessä souti suloinen

rauha. Nyt hän saattoi rauhallisesti ajatella tilaansa, ja hänelle kävi

selväksi, että työ oli hänen ainoa pelastuksensa.