VIII

Martta ja Albert istuivat kahden suljetussa autossa, jonka akkunaruudut

hermostuttavasti rämisivät vaunun kiitäessä vinhaa vauhtia eteenpäin.

Albert istui väsähtäneenä ja kokoonlyyhistyneenä auton sohvalla ja

katseli tylsästi ulos akkunoista. Katulyhdyt vilahtelivat ohimennessä

niinkuin tuliset pallot avaruudessa. Muuta ei hän nähnytkään, sillä

vauhti oli siksi kova, että kaikki muuttui epämääräiseksi kaaokseksi.

— Voitko sinä pahoin? — kysyi Martta ja tarttui hänen käteensä.

— En.

— No mikä sinua sitten vaivaa?

— Ei mikään.

— Siinä tapauksessa täytyy meidän tänä iltana pitää oikein hauskaa. —

Auton lasit rämisivät niin, että hän ei oikein kuullut Martan viimeisiä

sanoja.

— Mitä meidän täytyy pitää? Juomisesta olen jo saanut kyltikseni.

— Hauskaa, oikein hauskaa, — sanoi Martta ja silitteli lämpimällä

kädellänsä Albertin veltosti riippuvaa kättä. Albert ei sanonut mitään

eikä myöskään vetänyt pois kättänsä, vaan antoi Martan sitä hyväillä.

Auto töyssyi sinne tänne niin, että sisällä-istujat tölmäilivät

toisiansa vasten, ja kerran löivät heidän päänsä yhteen. Martan kasvot

koskettivat Albertin poskea, jota Martta hiljaa suuteli, mutta Albert

ei ollut huomaavinansa mitään. Häntä niin väsytti, ja kuitenkin piti

katkera, jäytävä tunne sydänalassa häntä valveilla. Hän ei saanut

pois silmistänsä näkyä, jonka oli nähnyt astuessaan japanilaiseen

huoneeseen: Ebba ja Urho olivat keskustelleet niin tuttavallisesti

toistensa puoleen kallistuneina. Hän kärsi siitä, että hänen

vierellänsä Ebban asemesta istui Martta. Hän tiesi varsin hyvin, että

Ebba olisi istunut siinä, jos hän oikein olisi tahtonut, mutta mitä

hyötyä siitä olisi ollut, kun Ebban tunne oli Urhon valinnut.

Kansallismuseon kohdalla teki heidän autonsa äkkinäisen käänteen

Museokadulle päin. Albert heräsi ajatuksistansa ja kysyi:

— Mihinkä nyt, joko me nyt olemme kotona?

— Emme, me menemme nyt minun luokseni, — sanoi Martta veitikkamaisesti

ja korjasi hattuansa, joka oli lentänyt käänteessä vinoon toiselle

puolelle päätä.

— Sinun luoksesi? Eikö sinun kotisi ole sama kuin minunkin?

— Ei tällä kertaa. Me menemme Aino Tuomisen boksiin, joka on minun

käytettävissäni. Annoin jo lähtiessä ohjaajalle määräykseni.

— En minä enää jaksa sen harakan kanssa.

— Ei sinun tarvitsekaan jaksaa, Aino meni Jukan kanssa ties minne, ja

huone on minun käytettävissäni. — Albertin täytyi väkisinkin nauraa.

— Oletpa sinä aika vekara, kun järjestät kohtauksia toisten huoneisiin.

— Aino ja minä olemme hyviä ystäviä, kuten tiedät; minä olen usein

ottanut vastaan ystäviäni hänen kodissaan, sillä enhän minä koskaan

tunne itseäni vapaaksi teillä.

— Vapaaksi? — Auto pysähtyi samassa, ja Albert maksoi ohjaajalle. He

alkoivat nousta portaita. Kolmannessa kerroksessa Martta avasi omalla

avaimellansa oven, ja he tulivat pieneen, somaan huoneistoon.

Etumainen huone oli tilava ja hauskasti kalustettu. Peräseinällä

oli suuri sohva, jonka yli oli vedetty kauniille poimuille

putoileva silkkinen, räikeävärinen, itämaalainen matto. Suuria

itämaalaisia silkkipatjoja oli runsaasti sekä sohvalla että tilavissa

nahkapäällysteisissä nojatuoleissa. Lattiaa peitti paksu, punainen

matto, seinillä oli runsaasti hyvällä maulla valittuja pieniä tauluja

ja hyviä valokuvia tunnetuista taideteoksista. Siellä täällä veti

huomiota puoleensa joku kaunis maljakko tai pieni veistokuva. Eräällä

jalustalla seisoi marmorinen Antinous, pää alas painuneena, huulillaan

arvoituksellinen vuosisataishymy, ja toisella jalustalla pingoitti

marmorinen Eros kaarevaa joustansa. Katossa paloi sähkökruunu, jonka

lamppuja verhosivat eriväriset, silkkiset ruusut. Ovessa, joka johti

perimmäiseen huoneeseen, riippui erivärisistä lasihelmistä sommiteltu

japanilainen verho, jonka irralliset helminauhat riippuivat suorina ja

alkoivat pienimmästäkin kosketuksesta kilisten heilua.

— Onpa täällä somaa ja kodikasta, — sanoi Albert, istuutui sohvaan ja

otti paperossin sohvan vieressä olevalta messinkiseltä, turkkilaiselta

pöydältä. — Kannattaako Aino Tuomisen pitää tällaista asuntoa?

— Kannattaisi kait kyllä, sillä onhan hän rikas, mutta minä otan osaa

vuokraan, ja osa täällä olevista tavaroistakin on minun, ja minulla on

käyttöoikeus aina silloin tällöin tähän huoneistoon. Tänne minulla on

tapana kutsua vieraitani.

— Vieraitasi? Miksi et kutsu heitä kotiin, meille?

— Kotiin, hyvänen aika, eihän minulla täällä ole kotia, jos sitä nyt

oikeastaan on missään. Minun ystäväni ja vieraani eivät mielellänsä

tule minun kotiini, sillä se on heistä liian hieno ja he pelkäävät,

etteivät osaa käyttäytyä, ja onhan äitisi siinä suhteessa sangen

ankara ja pikkumainen. Ei, mutta mitä me tässä turhia jaarittelemme,

sinun on saatava jotain hyvää. Likööriä minulla on täällä hiukan,

sitä »maisterin vaasilikööriä», josta sinä niin pidät ja jota me

sinun kunniaksesi kutsumme sillä nimellä. — Hän otti pienestä,

lasiovella varustetusta, mustasta seinäkaapista kaksi korkeajalkaista

liköörilasia, joista toinen oli vihreä ja toinen punainen.

— Mitä ihmeitä sinulla on?

— Älä ollenkaan ole levoton, sinä saat juoda punaisesta lasista, sillä

se on lemmen lasi, minä juon vihreästä toivon lasista. — Hän kaasi

ruskeasta, vaasintapaisesta ruukusta, jossa oli kaunis korva, lasit

täyteen punertavaa, voimakkaasti tuoksuvaa likööriä.

— Älä hassuttele, sinulla on niin paljon lapsellisia konsteja, mutta

maljasi, Martta, sinä olet kuitenkin sangen näppärä tyttö järjestämään

itämaalaisia iltoja.

— Kiitos, Albert. Täällä on täydellinen vapaus, täällä saa käyttäytyä

niinkuin kukin tahtoo. Minä voin järjestää sinulle vaikka Semiramiksen

riippuvat puutarhat, — sanoi hän nauraen.

— Sepä olisi jotain harvinaista ja hauskaa nähtävää näin pohjoisessa.

— Oikeinko sinä tahdot? — nauroi Martta ja väänsi sähkönappulaa

niin, että vain punaiset lamput jäivät palamaan; sitten hän täytti

liköörilasit ja otti peilin edestä kristallisen hajuvesiruiskun ja

kulkien tanssiaskelin ympäri huonetta ruiskutti siitä valkoruusun

suloista tuoksua. Albert katseli hämmästyneenä sitä tottumusta, jolla

Martta kaiken tämän järjesti, ja hän alkoi väkisinkin vaipua siihen

velttoon ja huumaavaan tunnelmaan, johonka punainen valo ja valkoruusun

tuoksu hänet tuudittivat.

Hän katseli kaikkea tätä keinotekoista kauneutta jonkinlaisella

hartaudella ja uteliaisuudella; punainen valo leikki kaikkialla

kirjavilla patjoilla, marmorisilla veistoksilla, seinillä riippuvilla

tauluilla ja ennen kaikkea Martan kasvoilla. — Punainen valo tekee

kaikki kauniiksi, — ajatteli hän katsellessaan Marttaa. Ääneen hän

lausui:

— Tämä ei ole hullumpaa, mutta tästä puuttuu vielä jotain, soittoa.

— Ole huoletta, sitäkö sinä vielä kaipaat, — sanoi Martta ja juoksi

perimmäiseen huoneeseen. Albert saattoi hyvin nähdä heiluvien

helminauhojen läpi, kuinka Martta nosti suuren gramofonin lattialle

ja veti sen vireeseen, kuinka hän asetti levyn paikalleen, käänsi

suurikitaisen kaikutorven etuhuoneeseen päin ja tukki suuren

villaliinan sen ammottavaan kitaan. Albert alkoi käydä yhä

uteliaammaksi, — mitähän se nyt alkaa soittaa? — ajatteli hän. —

Tietysti jotain banaalia valssia, sillä sellainenhan on Martan maku. —

Hän näki, kuinka Martta pani koneen käymään, mutta tuota tavanmukaista

häiritsevää alkumelua ja särinää ei kuulunutkaan; hän oli aivan

hämmästynyt.

— Terve, tervissimo Albert, — sanoi Martta ja kohotti lasinsa, —

kuunnellaanpas nyt minun taidettani. — Alkoi kuulua ikäänkuin kaukaisen

jouhiorkesterin soittoa; aluksi kuului se hiukan epäselvänä, mutta pian

Albert tunsi kappaleen, jonka hän usein oli kuullut ulkomailla suurissa

konserteissa. Se oli hänen lempikappaleensa, nuoren australialaisen

säveltämä »Merimiehen ikävä». Monasti oli hän elänyt sen sisällön

mielikuvituksessansa alusta loppuun, ja nyt huvitti häntä kuunnella

sitä gramofonin salaperäisenä esityksenä. Soiton vaimennettu ääni,

nautittu alkoholi sekä väsymys estivät häntä olemasta kylliksi

arvostelevainen, ja hän vaipui hetken tunnelmaan...

Hän kuuli selvästi, kuinka sellot soittivat laivan lähtiessä rannan

ristiaallokkoa, ensi viulut kuvasivat kaihoisaa hyvästijätön säveltä,

ja rannalle jääneen morsiamen nyyhkytykset kaikuivat selvästi

alttoviulujen tummassa säestyksessä, joka laivan lipuessa ulos

satamasta vähitellen kaikkosi...

Meren aallokko kävi suuremmaksi, selväpiirteisemmäksi ja rajummaksi

sekä samalla yksitahtisemmaksi. Orkesterin kaikki jouhisoittimet

lauloivat aavan meren suurta ja raskasta aaltoilua, varsinkin

bassoviulujen kumeat rytmit antoivat selvän kuvan meren mahtavasta

liikehtimisestä; korkea klarinetti puhalsi yksitoikkoista tuulen

vinkunaa laivan köysissä ja raakapuissa, ja eristäytyneenä ikäänkuin

sooloksi lauloi ensi viulu surunvoittoista merimieslaulua.

Mutta tuulen kimeä ääni touveissa ja köysissä yltyi, meren aallokko

paisui myrskyksi, ja lemmenlaulu kuoli valtavaan rajuilman pauhuun.

Mahtavat rummun tärähdykset ja metallisoittimien äkkinäiset

törähdykset kuvasivat hätälaukausten kumeata jylinää, ja kimakat

klarinettijuoksutukset hengenhädässä taistelevien ihmisten avunhuutoja,

ja silloin tällöin heikosti kuuluva virren sävel kertoi kuoleman

kauhun aiheuttamista rukouksista. Koko orkesteri pauhasi miltei

korviasärkevänä epäsointuna...

Mutta vähitellen myrsky tyyntyi, vedet laivan keulassa solisivat, ja

aurinkoinen päivä kimmelsi jouhisoittimien iloisissa sävelissä. Myrsky

oli onnellisesti vältetty, alus kiisi varmasti eteenpäin, tuli yö...

Sordiinot viuluissa orkesteri soitti kuutamon salaperäistä, hämärää

juhlallisesti nousevilla ja laskevilla mainingeilla, ja yksinäinen

ensi viulu alkoi hiljaa, ikäänkuin huomaamatta laulaa mertakyntävän

nuorukaisen koti-ikävää...

Hiljaa, huomaamatta taukosi soitto, ei kuulunut mitään tavallista,

häiritsevää loppurasahdusta, kun gramofoni lopetti soittonsa. Albert

istui hetkisen hiljaa oman mielikuvansa vallassa. Kun hän heräsi,

ei hän ollut varma, oliko kuullut gramofonin soittoa vai oliko hän

mielikuvituksessansa elänyt kuulemansa sävellyksen. Hän nojasi raskasta

päätänsä sohvan silkkisiin patjoihin.

— Mitä sinä pidit? — kysyi Martta kuiskaten ja tarttui Albertin kuumaan

käteen. Albert säpsähti kuin unesta.

— Mitäkö pidin? En tiedä soittiko halveksittu gramofoni sen kappaleen,

jonka minä äsken kuulin, vai oliko se kaiku jostain ennen kuullusta

esityksestä, mutta joka tapauksessa en minä luullut, että gramofoni

voisi tarjota ainoallekaan musikaaliselle ihmiselle siedettävää

tunnelmaa, minussa se ainakin herätti vanhan muiston ja lopusta minä

pidin itse huolen. Sinun riippuvat itämaalaiset puutarhasi eivät

keinotekoisuudessaan ole hullumpia, ja tuo kone taitaa olla kallis?

— Niin kait se on. Isä toi sen minulle kerran ulkomailta, ja se

lienee parhaita lajiaan. Mutta voi se soittaa muutakin kuin vain

tunnehymistyksiä.

— Oletko sinä Martta koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka musiikki

sentään on kummallista. On olemassa yksi sävellaji, jonka kaikki ilman

mitään vastaväitteitä, kansallisuudesta huolimatta, myöntävät surun ja

tuskan tulkiksi, tarkoitan mollia, ja on taas toinen sävellaji, joka

yhtä selvästi on ilon ja riemun täydellisin ilmaisija. Eivät minkään

kielen sanat, eivät mitkään muodot, viivat tai värit niin selvästi ja

kaikille tajuttavasi ilmaise näitä tunteita kuin sävelet, sanattomat

sävelet.

— Kyllä minä sen tunnustan, mutta en minä nyt jaksa filosofeerata

musiikista; — sanoi Martta, joka kaiken aikaa kun Albert puhui oli

istunut hermostuneena ja kärsimättömän näköisenä. Minä voin näyttää

sinulle, kuinka minun koneeni voi tulkita duuria, mutta sitä ennen,

tervissimo, — sanoi hän ja kohotti maljan juoden sen ahnaasti pohjaan.

— Älä herran nimessä aina hulluttele, sinussa ei ole yhtään vakavuutta.

Näin on niin hyvä olla.

Mutta Martta ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, vaan ponnahti

ketteränä kuin nuori kissanpenikka ylös sohvasta, alkoi työntää tuoleja

syrjään keskilattialta ja livahti samassa toiseen huoneeseen sulkien

oven jälkeensä. Albert jäi yksikseen, hän oli täynnä uteliaisuutta,

hetken outoa tunnelmaa ja jännitystä, sillä hän ei voinut aavistaa

minkä yllätyksen hänen kekseliäs serkkunsa hänelle taas valmistaisi.

Mutta samaan aikaan tuntui hänessä syvällä itsessänsä kalvava tuska

ja suru; hän oli suostunut kaikkeen tähän karkoittaaksensa surullisia

ajatuksiansa.

Häntä ahdisti, hän olisi tahtonut raitista ilmaa, mutta valo, tuoksut

ja likööri kahlehtivat hänen väsyneen tahtonsa.

Samassa ovi aukeni, kuului voimakasta, reipastahtista soittoa ja

kastanjettien kilahduksia. Kappale oli jokin tuttu espanjalainen

tanssi. Martta syöksyi huoneeseen puettuna kauniiseen espanjalaiseen

pukuun; hänellä oli päässään suuri, harmaa huopahattu ja hiuksissa

luonnottoman suuri keinotekoinen, tulipunainen ruusu.

Albert oli hämmästynyt ja näyn häikäisemä, hän ei voinut hillitä

itseänsä, vaan löi kämmenillänsä tahtia. Martta tanssi notkeasti,

reippaasti ja hämmästyttävän tulisesti espanjalaisen boléron. Kun

tanssi oli loppunut, heittäytyi hän hengästyneenä Albertin syliin ja

peitti hänen kasvonsa ja suunsa kiihkeillä suudelmilla.

— Albert, rakas Albert, minä olen kauvan rakastanut sinua, ja sinä

olet välinpitämättömyydelläsi kiusannut minua, mutta nyt sinä olet

minun, minun ikiomani, niin, niin, älä puhu mitään, sinä olet minun,

minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, ja minun koko olemukseni

ikävöi sinua, minun tunteeni palo polttaa minut poroksi... Hän puhui

niin nopeaan ja hengästyneesti, että Albert ei ehtinyt sanoa sanaakaan

väliin, vaan koetti työntää häntä luotansa. Mutta Martta kietoi kätensä

hänen kaulaansa ja puhui kiihkeästi:

— Ilman sinun rakkauttasi en voi elää, minä olen sairas, koko minun

olemukseni himoitsee sinua, kuukaudesta kuukauteen olen minä ihaillen

kaivannut sinua, — hän ponnahti hurjana seisomaan, tarttui rajusti

Albertia käteen ja yritti vetää häntä toiseen huoneeseen. Mutta samassa

Albert tempautui irti, hyppäsi seisomaan ja huusi:

— Sinä olet humalassa, Martta, sinä olet hullu. — Mutta Martta takertui

uudestaan häneen ja yritti suudella häntä ja puhui läähättäen:

— Sinä et siis rakasta minua vähääkään, sinun välinpitämättömyytesi ei

siis ollutkaan mitään teeskentelyä, kuten minä luulin, sinä rakastat

toista, niin, minä tiedän sen. Ah, kuinka minä vihaan sitä ihmistä,

hän on minun kaikkien onnettomuuksieni syy, tuo sinun Ebbasi, jota et

kuitenkaan tule koskaan saamaan. Hän on myrkyttänyt koko minun elämäni,

mutta hän ei ole tuleva sinun omaksesi, sillä hän rakastaa Koskulaa,

niin, hän rakastaa Urhoa... — Yhtäkkiä hän irtautui Albertista ja

peräytyi muutamia askelia keskilattialle. Albert seisoi huojuen ja

nojasi itseänsä suuren tuolin selustaan. Hänkin oli hengästynyt

niinkuin kiivaan juoksun jälkeen; Martan sanat olivat lyöneet hänet

voimattomaksi.

— Kuuletko sinä, hän ei rakasta sinua, mutta minä rakastan ja minulla

on tunteen oikeus sinuun...

— Sinä olet inhoittava! — sai Albert vaivoin sanotuksi käheällä äänellä

ja peräytyi ovea kohti. Samassa Martta syöksyi hänen käsiinsä kiinni ja

alkoi vetää häntä mukanansa.

— Sinä olet niinkuin äitisi! — karjaisi Albert vimmoissaan ja heitti

hänet rajusti luotansa.

— Niinkuin äitini! — parahti Martta ja kaatui itkien lattialle.

* * * * *

Albert oli avannut akkunan, josta kylmä syysilma tulvehti sisään

karkoittaen hajuveden, tukahduttavan tuoksun. Hän seisoi akkunan

ääressä ja katseli ulos, jossa kuutamo kiilteli mustilla katoilla ja

vastassa olevan kivimuurin akkunoissa. Albert oli sammuttanut punaisen

valon ja sytyttänyt valkoiset lamput.

Hänen oli paha olla, kun hän katseli huonetta luonnollisessa

valaistuksessa. Kaikki oli ollut niin kummallista, valo, tuoksut,

juoma, soitto ja tanssi. Hän ei itsekään ymmärtänyt, mitenkä oli

voinut vaipua niin keinotekoisiin tunnelmiin. Mutta tunnelmia ne

joka tapauksessa olivat olleet ja sangen vaikuttaviakin, sitä ei hän

parhaimmallakaan tahdollaan voinut kieltää. Ja hän alkoi jo ajatella,

että tokko mitään täydellisesti keinotekoista ja luonnotonta onkaan,

sillä ihmisethän kaiken tekevät ja kaiken tuntevat, ja jos lukemattomat

tuhannet rakastivat esimerkiksi tällaisia tunnelmia, niin tuskinpa ne

enää silloin olivatkaan keinotekoisia tai luonnottomia, koska niillä

oli sisältöä, ja arvoa heille...

Martan yhä äänekkäämmäksi käyvä itku katkaisi hänen ajatuksensa.

— Ainakin tuo on totta ja ehkäpä todellistakin, — ajatteli hän

katsellessaan Marttaa, joka yhä makasi lattialla punaisella matolla

ja itki niin, että hartiansa nytkähtelivät. Albert seisoi äänetönnä

ja katseli maassa makaavaa nuorta naista. Kohtaus oli tehnyt häneen

järkyttävän vaikutuksen, ja hän oli silmänräpäyksessä selvinnyt

päihtymyksestään. Hänen kävi Marttaa sääliksi, mutta myöskin häntä

inhoitti. Kun itkun nyyhkytykset alkoivat taas käydä voimakkaammiksi,

lähestyi hän Marttaa ja nosti hänet sohvalle istumaan.

— Älä nyt enää itke, eihän sinulla ole siihen mitään syytä, — sanoi hän

koettaen lohduttaa.

Martta käänsi itkettyneet kasvonsa häneen ja kysyi kuin unesta heräten:

— Mitään syytä?

— Niin, älä nyt enää itke, eihän se siitä parane.

— Mitään syytä, — toisti Martta ikäänkuin muistellen, — voi rakas

Albert, minulla on paljon itkemisen syytä, koko minun elämäni on ollut

paljasta itkua ja pitkä tuskan parahdus, — ja hän purskahti taas

itkuun. Albert nousi ja meni neuvottomana akkunan luo ja katseli ulos.

Hänen tunteensa olivat hyvin sekavat ja epämääräiset, hän ei ymmärtänyt

Martan sanoista puoliakaan. Hän olisi mielellänsä lähtenyt koko

huoneesta, mutta ei hän katsonut voivansa tehdä sitäkään. Miksi? Sekin

oli hänelle epäselvää. Hän päätti odottaa, kunnes Martta rauhoittuisi,

puhua hänen kanssaan ja vasta sitten jättää hänet yksikseen. Kun Martta

taas oli hiukan rauhoittunut, sanoi Albert:

— Minä en ymmärrä sinua vähääkään, kerro nyt minulle rauhallisesti.

— Minä kerron, jos sinä voit rauhallisesti kuunnella minua, — sanoi

Martta ja kuivasi kasvojansa. — Albert, sinä tunnet hyvin minun

syntymäni tarinan ja sinä teidät yhtä hyvin kuin minä, että en ole

mikään sinun serkkusi, vaikka minä siitä käyn, ja juuri syntymässäni on

minun elämäni suuri tragiikka.

— Mutta onhan sinulla ollut hyvä koti ja olethan sinä saanut

samanlaisen kasvatuksen kuin Ebba ja minä.

— Samanlaisen, ei koskaan. Minulla on ollut niitä samoja ulkonaisia

etuja kuin teilläkin, mutta minulta on puuttunut se kaikkein suurin ja

kallein, äidin rakkaus.

— Nyt minä taaskaan en ymmärrä sinua, sillä onhan täti Emma ollut

sinulle hyvä ja kiltti niinkuin oma äitisi, sitä kait sinä et tahtone

kieltää?

— Hyvä ja kiltti, siinä onkin kaikki, mutta hän ei ole rakastanut minua.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Minä olen tuntenut sen, lapsuuteni on täynnä katkeria muistoja,

jo silloin minä olen sen huomannut. Niitä havaintoja eli tuntoja on

mahdoton sanoin kuvailla tai mainita mitään erikoisia tapauksia, minä

olen vain joka hetki _tuntenut_, että saan kaikki armosta, että minulla

ei ole mitään oikeutta kaikkiin niihin ystävällisyyden osoituksiin,

joita minulle on suotu, että minulla oikeastaan ei ole elämisen

oikeutta.

— Martta, kuinka voit ajatella noin! Sinä olet kiittämätön.

— Niin juuri, kiittämätön, se on oikea sana. Kiitollinenhan minun

pitäisikin olla joka hetki, kiitollinen siitä, että olen saanut hyvän

kasvatuksen, kiitollinen siitä, että minulla on Hagenien loistava nimi,

kiitollinen kaikesta, kiitollinen ja yhä kiitollinen, mutta sitä minä

en osaa olla.

— Martta!

— Mitä hyötyä on kiitollisuudesta? Onko kiitollisuus mikään ihmiselle

sopiva tunne? Kerjäläinen voi olla kiitollinen lahjoittajalle siitä,

että sai lahjan, mutta se tunnehan on ostettu tunne, jos se yleensä on

mikään tunne. Minä en tahdo enkä voi olla kiitollinen, ja kuitenkin

tahtoisin kiittää kaikesta rakkaudellani, mutta sitä tunnetta minussa

ei vanhempiini ole, sillä lasten rakkaus vanhempiinsa syntyy vain

vanhempien rakkauden lämmössä, ja sitä onnea ei minulla ole ollut

elämässäni.

— Mutta sinä teet väärin vanhemmillesi, kyllä he ovat rakastaneet

sinua, siitä on lukemattomia todistuksia.

— Niin, sinulla niitä kyllä voisi olla lukemattomia, sillä sinä olet

katsellut minua samoilla vierailla silmillä kuin koko sukusi, mutta

minulla ei ole ainuttakaan, taikka ovat ne hyvin hämäriä. Minä olen

koko elämäni kärsinyt vääryyttä, koko minun lapsuuteni muistoinensa

huutaa korviini sitä. Minä voisin mainita lukemattomia pieniä

esimerkkejä, jotka kuuluvat siihen suureen kokonaisuuteen, josta minä

puhun, mutta se ei sittenkään tulisi täydelliseksi tai sellaiseksi,

että sinä voisit minua ymmärtää, sillä sinäkin olet vieras ihminen.

Minä rakastan sinua, mutta toivottomasti. Rakkautta minä janoan. Se

pohjaton rakkauden kaipuu, joka onnettomassa syntymässäni on osakseni

tullut, ja se hellyyden jano, joka lapsuudessani ei ole tyydytystä

saanut, vaatii nyt oikeuksiansa, mutta sen muodot ovat nyt muuttuneet

sellaisiksi, että ihmiset tuomitsevat sen rakkauden huonona. Mutta

rakkautta se kuitenkin pohjaltansa on, vaikka se onkin vain suuresti

onnettomien ihmisten rakkautta. Ja sentähden on oikeastaan turhaa puhua

sinulle, sillä et sinä kuitenkaan voi ymmärtää minun onnettomuuttani...

— Mutta koetahan toki, minulla on ainakin suuri halu yrittää ymmärtää

sinua.

— Kun olin koulutyttö, kävin minä muiden mielestä puettuna aivan

samalla tavalla kuin Ebba, mutta itse minä tiesin, että Ebba osasi aina

järjestää omaan pukuunsa parempia aineksia kuin minä — huomaa, että

olen nainen — ja jos minä valitin siitä äidille, niin ei hän koskaan

auttanut tai tukenut minua tässä epätasaisessa kilpailussa, vaan sanoi

ystävällisesti, että sehän oli pieni asia. Niin se onkin, mutta silloin

ei se suinkaan ollut minulle sitä. Kaikissa Ebban ja minun riidoissa

oli Ebba aina lopuksi oikeassa, jos vedottiin äitiin. Minussa se

herätti katkeruutta, ja vähitellen tuli minusta tottelemattomampi ja

ilkeämpi lapsi kuin Ebbasta, ja jota enemmän minua rangaistiin, sitä

paatuneemmaksi minä tulin. Yksi todella sydämestä lähtenyt hellä sana

tai suudelma olisi ollut kylliksi sulattamaan roudan minun sydämestäni.

— Mutta olethan sinä saanut hellyyttä osaksesi.

— Se ei ole totta. Muodollista hellyyttä kyllä, mutta lapsia ei petetä

siinä suhteessa. Oletko huomannut, että pienet lapset ja eläimet

suostuvat heti empimättä toisiin ihmisiin, mutta toisia vierovat?

Niillä on itsetiedotonta vaistoa, ne tietävät kuka on hyvä, kuka paha.

— Et kai tahtone väittää, että äitisi on ollut sinulle paha?

— En juuri niin, mutta suhteessaan minuun ei hän ole ollut rehellinen,

sen minä olen tuntenut. Ja kun hermoni ärtyivät pilalle, niin minä

usein tahallani tein vääryyttä Ebballe, sillä minä tiesin, että vaikka

olisin tehnyt oikeinkin, niin minua kuitenkin olisi pidetty pahana,

ja minusta oli hauskempi olla todella paha, sillä siitä oli minulle

ikäänkuin lohdutusta epätoivossani.

— Sitten tuli aika, jolloin minä suorastaan vihasin Ebbaa. Minä sain

palvelijoilta kuulla, että Ebba oli vienyt minulta oman äitini hoidon

ja imenyt sen maidon, joka luonnonlain mukaan olisi kuulunut minulle.

Mitä auttoi minua se, että olin saanut itselleni toisen äidin, joka

ei minua rakastanut. Minä puhuin siitä kerran äidin kanssa, ja siitä

hetkestä tuli minusta todella se paha ja kiittämätön lapsi, joka minä

nyt olen.

— Alan jo käsittää mitä sinä tarkoitat, mutta sanon minä senkin, että

kovin epäkiitollista on ottaa omaksensa tuntemattomien ihmisten lapsia.

— Siinä olet oikeassa, sehän minunkin elämässäni on suurin virhe, että

minut väkivallalla on istutettu maaperään, jossa en voi menestyä.

Jos minun vanhempani olisivat olleet yksin maailmassa, niin ehkä he

olisivat onnistuneet hyvässä aikomuksessaan, mutta nyt oli niin,

että heidän ympäristönsä teki mahdottomaksi kaiken. Muistan hyvin,

kuinka tädit ja tantit aina ihaillen hyväilivät Ebbaa ja puhuivat

innostuksella hänen avuistansa. Minä jäin niistäkin hyväilyistä

osattomaksi ja juoksin keittiön puolelle palvelijattarien syliin taikka

pakenin huoneeseeni ja itkin. Ei se ollut kuitenkaan äidin vika, kyllä

hän aina koetti tuoda minuakin esille, mutta mitä hän voi sille, että

minä en ollut yhtä kaunis lapsi kuin Ebba ja että ihmiset ovat julmia

ja sydämettömiä. Nyt tuo kaikki on minulle yhdentekevää, mutta minä

olenkin myös kasvanut sellaiseksi kuin nyt olen...

Martan äänessä ja asennossa oli jotain uhmaa, kun hän sanoi nuo

viimeiset sanat.

— Mutta olisiko heidän pitänyt jättää sinut oman onnettoman äitisi

huostaan?

— Olisi.

— Mutta silloinhan sinä olisit kuollut lapsena kurjuuteen.

— Ja mitä haittaa siitä olisi ollut, paljon tuskaa ja kärsimyksiä olisi

siten luultavasti säästynyt sekä minulta että vanhemmiltanikin, jos

silloin olisin kuollut, sillä kurjuuteen minä kuitenkin kuolen, se on

minun kohtaloni.

— Ei sellaista kohtaloa ole, kaikki riippuu sinusta itsestäsi.

— Olet oikeassa, minun kohtaloni on kuten kaikkien muidenkin kätketty

omaan itseeni, — Martan ääni alkoi värähdellä, niinkuin hän olisi

taistellut itkua vastaan. Hän katsoi Albertiin pyytävästi, miltei

rukoilevasti. Albertin oli paha olla.

— Martta, onneton Martta, tule minun kanssani kotiin, — sanoi hän,

äänessä lämmin sävy.

— Minä en voi, minun täytyy olla hetkinen yksin.

Albert otti päällysnuttunsa ja lähti.