VII

Äkäisesti sätkivä auto seisoi kadulla Urho Koskulan asunnon edessä. Se

oli professori Hagenin auto, jossa Ebba ja Martta istuivat odotellen

Albertia, joka oli tullut hakemaan Urhoa ajelulle.

Ilma oli kirkas ja harvinaisen kaunis, vaikka olikin jo myöhä syksy.

Kaupunki näytti sangen somalta sunnuntaiasussaan, väkeä oli paljon

liikkeellä varsinkin Esplanaadinkadulla ja Kaivopuistoon vievällä

rantatiellä. Auto kiiti nopeasti läpi kaupungin, ja pian he olivat

Eläintarhassa.

— Kyllä tämä rakas Helsinki sentään on pieni, — sanoi Albert. — Tuskin

on päässyt menemisen alkuun, niin silloin meri taikka metsä jo on

vastassa.

— Ajetaan hiukan maalle, — ehdoitti Ebba, ja niin he lähtivät ajamaan

Oulunkylään päin. Matka kului hauskasti ja hyvin, sillä syksy oli

ollut kuiva ja tiet olivat erinomaisessa kunnossa. Puut olivat miltei

lehdettömiä, ja maa oli ruskea, jotenka ohikiitävä luonto näytti

ikävältä ja alakuloiselta, vaikka aurinko teki parastansa antaaksensa

tummille havumetsille ja mustille pelloille väriä.

— Kyllä kaupunki sentään oli paljoa kauniimpi, — sanoi Urho. — Vahinko,

että varhain tullut ensi lumi niin äkkiä suli pois. Jos olisi edes

hiukan lunta, niin luonto näyttäisi koko joukon kauniimmalta.

Auto kiiti eteenpäin, ja he tulivat yhä kauvemmaksi maaseudulle.

Tuuli alkoi puhaltaa kylmästi, ja Martta ehdoitti, että palattaisiin

kaupunkiin ja syötäisiin päivällistä jossain ulkona, esimerkiksi

Alppilassa. Hetkisen mielipiteiden vaihdon jälkeen suostuivat kaikki

siihen. Ebba tosin aluksi vastusteli, mutta kun Martta huomautti, että

he nyt, kun sekä setä että täti vielä olivat Turussa, voisivat antaa

kaikille palvelijoille vapautta siksi päiväksi, suostui hänkin.

— Nyt me pidämme oikein hauskaa, — sanoi Urho, kun oli tultu Alppilan

eteiseen. Natisevia puuportaita myöten kiivettiin toiseen kerrokseen,

jossa niinsanottu japanilainen huone sijaitsi. Se oli pienehkö,

matala huone, jonka seiniä peittivät japanilaismalliset, paksuilla

öljyväreillä maalatut kangastapeetit, jotka olivat pingoitetut

bamburuokokehyksiin. Kattoa peittivät limittäin, toinen toisensa

viereen ladotut eriväriset olkiset auringonviuhkat, ja katossa

riippui viisi puukehyksistä, kahdeksansärmäistä lasilyhtyä, joissa

oli primitiivisiä japanilaisia lasimaalauksia. Huonekalut olivat

siroja korituoleja, tosin hiukan epämukavia, mutta iloisilla malleilla

kirjaellut eriväriset patjat lisäsivät kuitenkin niiden viehätystä.

— Tämähän on kerrassaan tarunomaista, — sanoi Ebba kulkien ympäri

huonetta ja tarkastellen sen omituisuuksia.

— Mutta sangen likaista, — huomautti Martta. — Katsoppas noitakin

tahroja seinässä, ne ovat varmasti samppanjan jälkiä.

— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi Albert.

— Ajattelin vain, että ne voisivat olla jokin muisto jostakin tällä

pidetystä ihanasta juhlasta, ja olenhan minäkin kerran täällä ollut

eräässä sellaisessa.

— Mitä juhlia ne sellaiset ovat? — kysyi Urho teeskennellen

tietämättömyyttä.

— Enhän minä niistä mitään tarkemmin tiedä, mutta kuuluu täällä

toisinaan olleen seinät koristettuina ruusuilla ja liljoilla ikäänkuin

hääjuhlaa varten, ja sellaisissa juhlissa heitetään toisinaan

samppanjalasit seinäänkin, vai miten luulette, herra Koskula?

— Mitäpä minä sellaisista tietäisin, mutta voihan se olla mahdollista.

— Sinä Martta tiedät niin paljon tuollaisista ja olet tietävinäsi vielä

enemmän, — sanoi Ebba nuhtelevasti.

— Mutta nyt meidän on tilattava päivällinen, — sanoi Urho ja soitti

tarjoilijaa. Huoneeseen astui frakkipukuinen, huolellisesti ajeltu

ruotsinmaalainen tarjoilija, joka puhui yksinomaan ruotsia.

— Minä en puhu ruotsia, — sanoi Urho, — tilaa sinä, Albert. — Mutta

Martta oli ehtinyt jo siepata ruokalistan ja luki sieltä ääneen ruokien

nimiä, ja pian oli päivällinen suunniteltu.

— Mutta kyllä meidän nyt aluksi pitäisi heti saada lasi madeiraa, —

ehdoitti Martta, minun tuli niin kylmä autossa.

Madeira tuotiin pienessä karafiinissa, ja Ebba ryhtyi kaatamaan

laseihin. — Tämähän on oikein kodikasta, — sanoi hän, — vaikka ei tästä

nyt isä taikka äiti oikein pitäisi, enkä luule, että setä ja tätikään

olisivat tyytyväisiä meidän täälläoloomme, jos he sen tietäisivät.

— Ole huoletta, hehän ovat Turussa, — sanoi Martta, — ja muuten en minä

ollenkaan ymmärrä miksi sinä aina leikit huonoa omaatuntoa, minä vain

kysyn.

— Koettakaa nyt edes kerran olla kiistelemättä, — torui Albert ja nousi

vetämään uutimet akkunoiden eteen. — Minä en voi sietää tällaista

epämääräistä hämärää, se käy minun hermoilleni; vasta sitten kun

sähkölamput palavat, saan minä ikäänkuin vieterin sydämeeni.

— Niin, onhan se täten paljon kodikkaampaa, eikä Suomen syksyinen päivä

voi nähdä, mitenkä sen kultainen »toivo» viettää sunnuntaipäiviänsä ja

tuhlaa sekä aikaa että varoja, — sanoi Ebba huoahtaen.

Urhosta tuntui epämiellyttävältä, tuntui kuin jokainen sana olisi

tunkeutunut hänen sydämeensä niinkuin kuuma neula, ikäänkuin ne

olisivat tähdätyt juuri häneen, ja kuitenkin hän tiesi varmasti, että

Ebba puhui aivan viattomasti tarkoittaen enemmän itseänsä kuin muita.

— Kuulkaapa, minulla on ehdoitus! Kutsutaan tänne muitakin, niin

saadaan oikein hauskaa, — sanoi Martta.

— Keitä?

— No vaikka Jukka Tavela.

— Minä en voi sietää sitä lörpöttelevää narria, — sanoi Ebba, — mutta

keitä daameja sitten?

— Tietysti Aino Tuominen, sillä Jukka ja hän kuuluvat yhteen.

— Mene sinä Albert soittamaan kotiin, että palvelijat saavat tämän

iltapäivän lomaa, — pyysi Ebba, ja Martta lähti soittamaan Jukka

Tavelalle. Ebba ja Urho jäivät kahden. Syntyi äänettömyys. Hetken

kuluttua Urho tarttui madeiralasiinsa ja kohotti sen lausuen:

— Neiti Hagen, sallikaa minun kohottaa tämä malja teidän terveydeksenne!

— Kiitän ystävällisyydestänne, mutta tiedättehän te, että minä en

yleensä pidä näitä aineita terveellisinä kenellekään, — nauroi Ebba

ystävällisesti.

— Eivät ne nyt ole niin vaarallisiakaan, jos vaan on vahva ja luottaa

itseensä.

— Niin, te lienette vahva, ainakin minuun teette sen vaikutuksen.

— Riippuu siitä, mitä vahvuutta te tarkoitatte.

— Kaikkea.

— Niin, ruumiillisestihan minä kylläkin olen vahva, sillä olenhan minä

monta palkintoa nyppinyt suurissa urheilukilpailuissa, mutta mitä

hyötyä on siitä voimasta, jos sielu on sairas...

— Nyt te varmasti liioittelette. On mahdotonta, että teidän kaltaisenne

mies olisi sielullisesti sairas; se on vain tuota tavallista

sentimentaalista nuorten herrain puhetta, kun he tahtovat vaikuttaa

naisille intresanteilta.

— Ah, te ette tunne minua ja minun sairauttani, — sanoi Urho ja

tyhjensi lasinsa, — mutta tuolla ennakkoarvostelullanne te estätte

minua jatkamasta tästä aineesta.

— Olkaa huoletta, jatkakaa vaan, mutta onhan luonnollista, että me emme

tunne vielä toisiamme. Tahtoisin mielelläni tutustua teihin, sillä

jokainen ihminen on varmasti tuntemisen arvoinen maailma.

— Olette kovin hyvä puhuessanne noin, mutta minun maailmani on siksi

matala, että teidän, tutustuaksenne siihen, täytyisi koko joukon

laskeutua alemmalle tasolle, ja eihän se ole mahdollista.

— Älkää puhuko noin, teidän vaatimattomuutenne takana piilee suuri

ylpeys.

— Ei, ei, te ette ymmärrä minua. Tuntuu kait sangen vähän miehekkäältä,

että minä näin avomielisesti teille, naiselle, tunnustan, että minulla

olisi suuri halu omaksua teidän maailmanne, teidän tapanne puhua,

tuntea, ajatella ja nähdä, mutta minä en voi sille mitään, että teidän

persoonanne houkuttelee rehellisyyteen. En ole ehkä kylliksi usein

lausunut ihastustani teidän runoissanne ilmenevän näkemyksen johdosta,

luulette ehkä, että tahdon imarrella teitä, mutta se ei ole totta.

Maalta on minun kaipaukseni minut kaupunkiin tuonut, ja kaupungin

asukkaana tahtoisin minä tuntea kuuluvani siihen ja sen sivistyksen

minä tahtoisin omistaa. Te ette tunne ensipolven taisteluita sen

pyrkiessä sivistyksestä osalliseksi, te ette tajua sitä työtä ja

henkistä kulutusta, jota jokainen hetki vaatii siltä, jolle kaikki

on uutta ja outoa. Voitte ehkä aavistaa sen tuottaman sielullisen

väsymyksen samanlaiseksi kuin otaksun teidän matkoillanne tunteneen,

kun olette koko päivän kulkenut suurissa taidemuseoissa ja sielunne

on koko ajan ollut alttiina uusille, voimakkaille vaikutuksille

ja näkemyksille. Te ette tunne pienten voittojen suloista hurmaa

ettekä aavista jokapäiväisten tappioitten helvetillistä tuskaa ja

nöyryytystä...

Hänellä olisi ollut halu puhua ensipolven traagillisuudesta, joka

johtui siitä, että ensipolven ihmiset lyhyessä ajassa, ehkä muutamissa

vuosissa, saivat elää kaikki ne kokemukset, jotka toisille olivat

tulleet lahjana ja perintönä sivistyneiltä esivanhemmiltaan. Hän olisi

tahtonut huomauttaa, kuinka ainoastaan tavallista vahvemmat luonteet

saattoivat sortumatta kestää tässä ylivoimaisessa taistelussa, mutta

hänen miehinen vaistonsa esti häntä kuitenkin näin lyhyen tuttavuuden

nojalla täydellisesti paljastamasta omaa itseänsä.

— Jatkakaa, miksikä keskeytitte?

— No eihän se nyt sentään sovi, että minä tässä rupean ruikuttamaan

teille pettymyksistäni. Olisi samalla sekä naurettavaa että julmaa

kiusata teitä moisilla jutuilla...

He eivät olleet ensinkään huomanneet, että Martta ja Albert olivat

viipyneet niin kauvan poissa, yhtä vähän kuin sitä, että vahtimestari

oli kattanut pöydän kuudelle hengelle. He havahtuivat vasta sitten

kun portaista alkoi kuulua iloista, kovaäänistä puhetta. He katsoivat

toisiinsa pitkään niinkuin kaksi ihmistä, joilla olisi vielä paljon

toisillensa sanottavaa, mutta jotka tulevat häirityiksi.

Samassa avautui ovi, ja huoneeseen syöksyi ylioppilas Aino Tuominen

ja hänen jäljessään Martta, Albert ja Jukka Tavela. Aino Tuominen oli

kummallinen sekoitus sivistymättömästä maalaistytöstä ja suurkaupungin

asfalttikukkasesta. Hänen kasvonsa olivat luonnostaan rumat, vaikka hän

käytti sangen rohkeasti värilaatikkoa onnistumatta kuitenkaan luoda

niihin taiteellaan kauneutta tai edes sivistyneen ihmisen ilmettä,

sillä huulipunan takaa näkyi aina, kun hän vain vähänkin nauroi,

hoitamaton hammasrivi. Hänen tukkalaitteensa oli luonnottoman suuri

ostettuine lisäkkeineen, ja hänen pukunsa oli huomiotaherättävän komea

olematta silti millään tavalla arvokas tai kaunis. Hän oli kaukaa

Pohjanmaalta kotoisin ja kuolleen, rikkaan tukkihuijarin ainoa tytär.

Pojat nimittivätkin häntä keskenänsä »Pohjolan kuningattareksi», sillä

hänellä luultiin olevan paljon rahoja, niin hän ainakin itse antoi

ihmisten ymmärtää. Tämän komean ulkonaisen kuoren hän oli hankkinut

itsellensä Berliinin suurista, halpahintaisista makasiineista, kun

hän palasi lyhytaikaiselta, mutta laajalta ulkomaanmatkaltansa. Hänen

poskensa hehkuivat luonnottomasti, ja hänen silmissään oli kostea,

polttava kiilto. Saattoi helposti huomata, että hän oli nauttinut

alkoholia. Hän aivan juoksi Ebbaa tervehtimään.

— Kuinka se on kultaista tavata sinua täällä! Voi, voi sinua, Ebba,

kuinka sinä sentään olet herttainen! Minä en osannut aavistaakaan, että

sinä olisit täällä.

— Niin, eihän minulla ole tapana käydä ravintoloissa, mutta annoimme

tänään lomaa palvelijoille ja tulimme syömään tänne päivällistä, —

sanoi Ebba verrattain viileästi.

— Me löysimme tämän rakastavaisen parin tuolta alhaalta

yksityishuoneesta, — sanoi Martta, — ja siellä me sitten otimme vähän

vauhtia. — Huomasi selvästi, että sekä Martta että Albert olivat hiukan

laseja kallistelleet.

— Kuka täällä puhui julmuudesta, kun minä tulin sisälle? — kysyi Albert

istuutuessaan päivällispöytään.

— Eipä juuri kukaan, minä vain sanoin, että on julmaa kiusata naista

typerillä jutuilla, — sanoi Urho.

— Julmaa, se on oikein se, julmuudessa on jotain hyvää ja kaunista.

— Hyi sinua, Albert, alatko sinä taas juttuinesi julmuuksista, — torui

Ebba. — Sinä olet itse julma, kun vaan hiukankin olet maistanut jotain

väkevämpää.

Mutta Albert, oli nyt sillä tuulella, että hän tahtoi puhua. Martta

oli valinnut paikan hänen vieressänsä, ja Jukka istui hänen toisella

puolellansa, ja pian olivat nämä kolme unhoittaneet, että pöydässä

istui muitakin kuin he. Albert piti kiinni alkamastaan aiheesta ja

sanoi:

— Minä en koskaan ole ollut julma enkä koskaan ole tehnyt

mitään julmaa, mutta minä ajattelen toisinaan julmuuksia, niin,

älkää tuijottakokaan minuun, minä luen oikein mielelläni hyviä

sanomalehtikuvauksia suurista merionnettomuuksista ja junien

yhteentörmäyksistä.

— Mutta sehän on vallan kauheata, — huomautti Aino Tuominen.

— Päinvastoin! Itse julmuus ei minuakaan viekoittele, mutta se kauneus,

joka siinä piilee.

— Mitä tyhmyyksiä sinä nyt puhut julmuuden kauneudesta, — sanoi Urho

verrattain töykeästi.

— Kyllä minä tavallaan ymmärrän mitä Albert tarkoittaa, taikka ainakin

minä aavistan, — sanoi Martta kummallisen innostuneena ja katsellen

Albertia hehkuvin silmin.

— Niin, eikö totta, Martta, eivätkö Neero ja Iivana Julma olleet

taiteilijaluonteita, kuka sen voi kieltää? Ja kuinka moni runoilija

onkaan koettanut sepustella heistä runoja, ja kuinka moni maalari

onkaan yrittänyt esittää heidän hirmutekojansa. Aivan hämmästyttävässä

määrässä ovat nämä julmat kuuluisuudet, mainitakseni nyt vain

tunnetuimmat, kiinnittäneet taiteilijoiden ja kaunosielujen huomiota

puoleensa.

— Niin, mutta en minä sittenkään näe heidän teoissaan mitään julmuuden

kauneutta, — intti vastaan Urho, joka muuten aina hyväksyi empimättä

Albertin ideat, mutta joka nyt Ebban tähden oli toista mieltä hänen

kanssansa.

— Kyllä kait tässä saapuvilla olevat toki siksi paljon tuntevat

renesanssiajan taidetta, että tietävät maailman suurissa museoissa

olevan tuhansittain kauniita tauluja, jotka esittävät nuolien

lävistämää Pyhää Sebastiania.

— Ai, niitä on niin paljon Berliinin, Rooman, Aleksandrian, Pariisin

ja Lontoon gallerioissa, — ehätti Aino Tuominen innostuneena, luullen

saavansa pienen tilaisuuden kertoa ulkomaanmatkastansa.

— Minkätähden luulette Sebastianin aina olevan niin kauniin

vartaloltaan? Luonnollisesti siksi, että legenda kertoo hänen olleen

kauniin, mutta myöskin juuri siksi, että hänen haavansa ja niistä

vuotava veri kauniimpina esiintyisivät kohottaen katsojassa säälin

tunteen ohella esteettistä nautintoa. Yksinpä Kristuksessa ristillä,

joita tauluja ainakin tunnette, on paljon julmuuden kauneutta.

— Minusta ne usein verisine haavoinensa herättävät sääliä ja inhoa, —

sanoi Ebba. Mutta Albert oli vastustavalla tuulella.

— Anteeksi, serkku, lausuntosi todistaa vain sitä, ettet vielä ole

täydellisesti vapautunut naisellisuudestasi, jota sinä kaikin mokomin

koetat tappaa, ja että sinun silmäsi eivät vielä ole kyliin avoimet

taiteelle.

Ebba punastui harmista, ja Martta nautti, kun Albert kohteli Ebbaa

tylysti.

— Katsoppas nyt sinua, Albert, tuolla tavalla sinä suututat neiti

Ebban, — torui Urho.

— Niin, sinä olet todella julma, sinä saat ihmisen suotta suuttumaan, —

sanoi Ebba vihaisesti.

— Kas vaan, tuossakin on julmuuden kauneutta nähtävänä. Minä voin

suututtaa kauniin neitosen vain siksi, että saisin hänen verensä

nopeammin kiertämään ja voisin ihailla suuttumuksen punaa hänen muuten

kalpeilla poskillansa ja saisin suojella itseäni hänen silmiensä vihan

salamoilta.

— Onpa sinulla pikkumaisia intohimoja, — sanoi Urho.

— Niinkuin kuolema ja uni ovat sisaruksia, ovat julmuus ja intohimo

serkuksia.

— Kuten sinä ja minä, — ehätti Martta. Kaikki nauroivat, ja Albert

huomasi, ettei hänen kannattanut pitää esitelmää tästä aineesta

ainakaan tälle seuralle.

Päivällinen oli syöty ja kahvi oli tuotu likööreineen. Aino Tuominen

asettui pianon ääreen ja alkoi soittaa jotain kevyttä laulua, johonka

Martta laulaen yhtyi. Ebba vetääntyi syrjemmällä olevaan nojatuoliin

ja murjotti siinä suuttuneen näköisenä. Urho istuutui hänen vieressään

olevaan nojatuoliin ja koetti aikaansaada keskustelua, mutta Ebba

vastaili aluksi hajamielisesti ja haluttomasti. Albert ja Jukka olivat

poistuneet huoneesta.

Aino ja Martta soittivat ja lauloivat minkä jaksoivat kaikenlaisia

kansainvälisiä renkutuksia niin äänekkäästi, että kaikki keskustelu

tuntui tuiki mahdottomalta. He vaikenivat hetkeksi laulustansa

maistellakseen hiukan likööriä, joka loisti vihreänä kuin myrkky

valkoisissa laseissa. Sitten he alkoivat taas menoamisensa.

Urhoon olivat viinit vaikuttaneet tuntuvasti. Hänen kasvonsa hehkuivat

punoittavina, mutta hän osasi hyvin salata päihtymyksensä. Voidaksensa

edes hiukan kuulia toistensa puhetta kallistivat Ebba ja Urho päänsä

toistensa puoleen. Heidän ollessaan tässä asennossa ilmestyi Albert

Jukan seuraamana huoneeseen, Ebban tai Urhon huomaamatta heidän

tuloansa. Kummankin suussa savusi pitkä, hyvätuoksuinen sikari. Tytöt

lauloivat kovaäänisesti, ja Ebba ja Urho keskustelivat innokkaasti.

Albertin katse synkistyi, hän pysähtyi ovelle ja imaisi voimakkaan

vedon sikaristaan sekä puhalsi sitten sauhun suustaan sellaisella

voimalla, että Martta sai savua henkeensä ja alkoi yskiä. Sitten hän

astui pöydän luo ja joi yhdellä siemauksella koko pikarillisen ja

kaatoi heti itsellensä toisen ja joi senkin. Ebba oli huomannut sen ja

tuli surulliseksi sekä kuunteli hajamielisenä Urhon puhetta. Albert

istuutui pöydän ääreen ja tuijotti tylsästi eteensä.

Laulu ja soitto olivat tauonneet, kun Martan yskäkohtaus ei

helpoittanut ennenkuin hän sai suuhunsa likööriä. Aino kertoi

erään lievästi sopimattoman »salonkivitsinsä», jonka hän muka oli

kuullut Pariisissa. Syntyi naurunrähäkkä. Albert säpsähti ja heräsi

ajattelustaan. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt

mistä oli kysymys; sitten hän tyhjensi pikarinsa ja ehdoitti, että

ruvettaisiin tanssimaan.

Pöytä työnnettiin syrjään, Aino istuutui pianon ääreen ja alkoi

soittaa suurella pauhulla remuavaa valssia. Albert sieppasi Martan

käsivarrellensa ja alkoi tanssia hurjasti. Urho pyysi Ebbaa, joka

suostuikin, mutta heidän oli aivan mahdotonta tanssia, sillä Martta

ja Albert tanssivat niin rajusti, että tuolit kaatuivat, eikä heille

jäänyt mitään tilaa ahtaalla lattialla.

Ebba luopui pian tanssiyrityksestään ja istuutui pianon ääreen

vapauttaakseen Ainon, joka olisi itse mielellänsä tanssinut. Ebba

soitti kaunista, haikean surumielistä, venäläistä »Kaipaus» nimistä

valssia. Jukka tanssi Ainon kanssa, ja heidän oli koko joukon helpompi

tanssia, sillä Martta ja Albert eivät tanssineet enää niin rajusti.

Ebba näki pianon mustasta pinnasta niinkuin peilistä, kuinka Martta ja

Albert tanssivat lähekkäin ja kuinka Martta kuiskasi jotain Albertin

korvaan, johonka tämä vastasi myöntävästi päätänsä nyökyttäen. Yhtäkkiä

tuntui Ebbasta niin tukahduttavalta, hänen oli vaikea hengittää, hän

harvensi tahtia ja vihdoin sekaantui kokonaan soitossaan ja lopetti

äkkiä...

— No, mikä nyt tuli? — kysyi Martta.

— Ei mikään, täällä on vaan niin kuuma.

Istuttiin jälleen pöytään ja juotiin likööriä. Puhe sujui kaikilta

hyvin; ainoastaan Ebba oli vaitelias, sillä hän ei ollut juonut juuri

mitään. Hänestä alkoi kaikki tuntua sanomattoman vastenmieliseltä, ja

ahdistava tunne rinnassa yhä kasvoi. Hän ehdoitti poislähtöä, ja hänen

hämmästyksekseen suostuivat kaikki siihen heti, ilman vastaväitteitä.

Hän ei todellakaan käsittänyt mitään, oli kuin hän ei olisi tuntenut

koko seuraa, sillä niin yllättäviä olivat nämä suostumuksessaan...

Tilattiin kolme autoa, vaikka Ebbasta olisi kaksikin riittänyt, ja

hetkisen odotuksen jälkeen olivat he matkalla kaupunkiin.