VI

Professori Hagen asui omassa, kaksikerroksisessa kivitalossa

Kaivopuistossa. Rakennuksella oli erinomainen asema merenrannalla;

pieni hyvin hoidettu puutarha ympäröi sitä ja lisäsi sen muutenkin

edullista vaikutusta.

Eteisestä tultiin suureen halliin, johonka valo virtasi suuresta, läpi

kahden kerroksen ulottuvasta, värillisestä akkunasta. Hallista johtivat

leveät, tammiset portaat toiseen kerrokseen, jossa kaikki varsinaiset

asuinhuoneet olivat.

Urho oli tullut hiukan liian aikaiseen, ja palvelijatar pyysi häntä

odottamaan hetkisen, sillä maisteri oli kohta valmis. Kauniin

venetsialaisen marmorikamiinin edessä oli suuri, vaaleankellertävä

jääkarhuntalja, jonka päälle oli järjestetty siro tuoliryhmä

englantilaisia korituoleja pehmoisine pukinnahkoineen. Urho istui

yhteen tuoleista ja koetti ajatuksissansa arvailla kuka ensiksi

ilmestyisi.

Kauvaa hän ei ollutkaan siinä odottanut, kun Albert juoksi alas

toisesta kerroksesta ja lausui hänet ystävällisesti tervetulleeksi:

— Olipa hauskaa, että sinulle sopi, minä kun olen täällä aivan yksin.

— Yksin? — kysyi Urho hämmästyneenä.

— Niin, isä ja äiti matkustivat tyttöjen kanssa Turkuun, siellä

vietetään sedän syntymäpäivää, mutta minä jäin tällä kertaa mieluummin

kotiin.

— Vai niin, — sanoi Urho kuivasti.

— Mutta toivottavasti sinä silti jäät tänne aamiaiselle, — kysyi Albert

nauraen.

— Kait tässä on jäätävä, kiitos vaan. — Samassa alkoi japanilainen

gongongi soida.

He astuivat hallista suureen ruokasaliin, jonka katto oli tummasta

tammesta ja jonka seinien yläosia peitti paksu gobeliinitapetti

ja alaosa oli kauniisti vuoltua tammea. Huonekalut olivat

muhkeat ja arvokkaan näköiset jylhyydessään, sillä ne olivat

mustasta ebenholtsista puuleikkauksineen. Ruokakalusto niinikään

oli ensiluokkainen, kaunis, tumman vihreä, kullalla kirjaeltu

empire-kalusto, johon kuului siromuotoisia, monivärisiä kristallilaseja.

Aamiainen oli erinomainen, ja punaviini, jota tarjottiin

tummanvihreistä laseista, oli mainiota, mutta aterioivien mieliala

pysyi matalana ja miltei alakuloisena. Albert koetti olla ystävällinen

isäntä ja kaasi viiniä tuontuostakin, mutta siitä huolimatta ei Urho

tuntenut itseänsä kotiutuneeksi. Pettymyskö siitä, että ei tavannut

Ebbaa, vai tottumattomuusko olemaan ystävänsä kanssa kahdenkesken,

sillä he eivät enää moneen aikaan olleet toisiansa tavanneet ilman

tyttöjen seuraa, teki hänet ujoksi ja epävarmaksi. Keskustelusta ei

tahtonut tulla mitään, kaikki oli pingoitettua ja miltei kiusallista.

Tuntui kuin heidän ehkä olisi pitänyt kosketella asioita, joista oli

paras vaieta, vaikka ei hän siihenkään tuntenut mitään tarvetta, sillä

olihan hän täydellisesti tietämätön Albertin tunteista Ebbaa kohtaan.

Vihdoin hän kysyä tokaisi ikäänkuin keksien jonkun hyvän ajatuksen:

— Sitä sinä et milloinkaan ole minulle oikein kertonut, mitenkä sinun

suuri rakkautesi alkoi.

Albert istui kuin kivettyneenä ja punastui lievästi.

— Minun suuri rakkauteni? Mistä sinä päätät, että minä olen rakastunut?

— Minä tarkoitan sinun rakkauttasi tähän kaupunkiin.

— Ahaa, sitäkö sinä tarkoitat, — sanoi Albert iloisesti vapautuneena

epämiellyttävästä tunteestaan, — rakkauttani tähän suorien katujen ja

kauniiden puistojen kaupunkiin. Mutta mitäpä kerrottavaa siinä olisi,

kyllä sinä sen itsekin tiedät, mitenkä kaupunkiin voi rakastua.

— Mitenkä minä sen maalaisena tietäisin?

— Mutta olethan sinäkin kiintynyt tähän kaupunkiin ja siis tiedät

tunteesi synnyn. Minun on paljoa vaikeampi tietää, mitenkä

kiintymykseni on alkanut, sillä minähän olen aina ollut kaupungissa.

Eiköhän se ole aivan yksinkertaisesti tavallista syntymäseutuunsa

kiintymystä.

— Ei, Albert, älä koeta nyt olla epärehellinen, kyllä sinun

kiintymyksesi tähän kaupunkiin on tavallisuudesta poikkeavaa kaupungin

ihailua ja sen palvomista, sillä sinä olet runoillut kaupungin

itsellesi ikäänkuin eläväksi olennoksi, jonka kanssa sinä seurustelet.

— Voi olla, — sanoi Albert vältellen. Mutta, vaikka nyt olikin kysymys

hänen lempiaiheestaan, ei hänellä ollut halua ryhtyä mihinkään

lähempään selittelyyn, sillä hän huomasi, että Urho oli herättänyt koko

kysymyksen enemmän keskusteluaiheen puutteessa kuin harrastuksesta.

Sitäpaitsi hänestä tuntui, että Urho oli viime aikoina tullut hänelle

yhä vieraammaksi ja vieraammaksi, jotenka hänelle oli mahdotonta enää

paljastaa omaa sisintään. Syntyi taas pitkä vaitiolo, ja ystävät

huomasivat, että heillä oli kovin vähän enää toisillensa sanomista.

Kun aamiainen oli päättynyt, tuntui ikäänkuin helpoittavammalta.

He istuutuivat alahalliin tupakoimaan, mutta rattoisaa keskustelua

ei tahtonut millään syntyä. Kun he näin jonkun aikaa olivat

ikävystyttäneet toisiansa, keksi Urho tekosyyn ja teki lähtöä, eikä

Albertkaan tahtonut pidättää häntä.

Pettyneenä ja miltei nolona Urho lähti näiltä aamiaisilta, ja pettynyt

oli Albertkin ja katui, että ollenkaan oli kutsunut Urhoa, sillä

kovinpa he olivat lyhyessä ajassa vieraantuneet.

Hän oli yksin kotona ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan

ennen, sillä hän tunsi selvästi, että oli menettänyt ystävänsä.

Miksi? Ah, sitä hän ei tahtonut nyt ajatella, se ajatus koski niin

haikeasti kuin jo aikoja unhoitettu kuutamomuisto. Hän ei uskaltanut

ajatella sitä asiaa, sillä hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ystävänsä

ohella menettävä paljoa enemmänkin, kalleimpansa. Hän tahtoi ajatella

jotain muuta. Urho oli tehnyt hänelle kysymyksen, johonka hän ei

ollut tahtonut vastata, mutta tiesikö hän itsekään, mitenkä »suuri

rakkautensa» oli alkanut. Hän istui huoneessansa ja katseli merelle,

jonka sylissä harmaat Viaporin linnakkeet rauhallisina lepäsivät

niinkuin vanhuuttaan harmaantuneet mustat joutsenet.

Elävä, orgaaninen olento kaupunki olikin, niinkuin Urho oli sanonut,

mutta mitenkä hän siihen oli kiintynyt, sitä ei hän koskaan ollut

täydellisesti itsellensä selittänyt. Se kiintymys oli syntynyt

itsestänsä, vähitellen, huomaamatta niinkuin sammalet kasvavat

kallioihin.

Hän muisti, kuinka hän pienenä poikana katseli ulos akkunasta ja

seurasi kadun syntymistä. Puuhaa siinä oli ollut, kun sitä mittailtiin,

kaivettiin ja täytettiin, ja taitavuutta oli kysytty kadunkivittäjältä,

ennenkuin katu sai tuon kovan peitteensä, joka hauskasti kaikaa astujan

jalkojen alla ja antaa ikäänkuin tarmoa ja pontta sillä kulkijalle.

Siinä oli riittänyt hänelle katselemista moneksi päiväksi, ja jo

silloin hän kuvitteli pienessä päässään kaikkia niitä mahdollisia

tapahtumia, joita sillä kadulla tulevaisuudessa voisi sattua.

Myöhemmin hän oli täydentänyt ajatuksiapa siinä suhteessa ja

huomannut, että katu oli ihmisen poluista kummallisin ja vaiherikkain.

Tarkastamalla katua ja sillä olevaa liikettä jossain kaupungissa hän

oli lyhyessä ajassa saanut mitä rikkaimman kuvan ihmisten elämästä

siinä kaupungissa. Vilkasliikkeisellä kadulla näki ihmisten moninaisen,

ulkonaisen elämän ikäänkuin tiivistettynä ja yhteen paikkaan koottuna,

ja tuon vilisevän, kirjavan kuohunnan takana hän näki elämän

sisäisenkin puolen.

Oli ihmisiä, jotka miltei syntyivät kadulla, ainakin oli sellaisia,

jotka saivat kasvatuksensa kadulla. Sanalla »katupoika» oli hänestä

kuitenkin liiaksi huono kaiku. Eivät kaikki katupojat kuolleet kadulle,

sillä moni ihminen, joka nykyään oli yhteiskunnan korkeimmilla

asteilla, oli kerran alkanut katupoikana, sillä katu oli myöskin ankara

opettaja.

»Katutyttö» taasen oli hänestä rumin nimi, minkä ihminen voi naiselle

antaa, ja se merkitsi suurinta onnettomuutta ihmiselämässä. Katutyttö

oli ihmiskunnan lihaksitullut tuska ja sen kävelevä häpeä. Ihmisiä

syntyi katutytöiksi ja katupojiksi, mutta edellisten kohtalo tuntui

hänestä jälkimäisten kohtaloa kovemmalta, sillä katupojasta saattoi

tulla kunnian mies, mutta katutyttö saattoi harvemmin pysyä loppuun

saakka pystyssä, jos hän vaan oli hiukankin kaunis ja sai pitää liian

kauvan katua kotinansa...

Albert oli syntynyt onnellisissa kotioloissa, mutta jo varhain oli

hän kuitenkin tullut ajatelleeksi näitä kysymyksiä. Pikkupoikana hän

oli leikkinyt merenrantakallioilla niinsanotussa Kaartinpuistossa,

ja sikäli kuin hän oli varttunut, oli kaupunkikin kasvanut niillä

tienoilla. Ei ollut mikään ihme, jos ihminen rakastui kaupunkiin, jonka

kanssa oli kasvanut.

Jokainen aitokaupunkilainen iloitsi syntymäkaupunkinsa kasvamisesta

ja varttumisesta, niinkuin maalainen iloitsee jokaisesta uudesta

maapalasta, joka on valloitettu viljelykselle, sillä kaupunki oli

sen asukkaille ikäänkuin yhteinen koti. Kaupunki syntyi, varttui ja

kuoli kuin elävä olento, sen saattoi jokainen huomata. Kaupunki nukkui

ja heräsi uuden päivän työhön niinkuin ahkera ihminen, se lämmitti

itseänsä tuhansin tulisijoin kuulakkaina pakkasaamuina vetäen yllensä

valkoisen sauhun keveitä huntuja ja kesäisin se paistatti tummia

kattojansa kuumassa auringossa niinkuin kissa paistattaa turkkiansa

pirtinakkunalla. Kaupunki pukeutui mustaan suruun suurina juhlina,

ja riemun onnekkaina päivinä se upeili juhlapuvussa. Sureva, pimeä

kaupunki oli kuin mustapukuinen nainen, ja juhlivine lippuineen se

muistutti kukkaniityllä tanssivaa kirjavapukuista nuorta neitosta.

Monivivahteinen oli kaupunki, sillä oli herkät hermot ja tarkat

vaistot, ja sen tunnelmat olivat kauneudessaan mittaamattomat. Oli

siis luonnollista, että saattoi rakastaa kaunista, varttuvaa kaupunkia

niinkuin veljeänsä, jonka kanssa on lapsena nukkunut saman peitteen

alla.

Albert innostui yhä enemmän ja enemmän ajattelussaan, ja hänelle tuli

rauhallisempi olo, sillä hän tunsi taas, että hänellä oli ainakin yksi

ystävä, joka ei voinut hänestä vieraantua, joka oli luotettava kaikissa

elämän kohtaloissa...

Mikä salaperäinen runous piilikään kaupungissa, tuossa ihmiskäsien

suurimmassa ja merkillisimmässä luomassa. Kenellä oli tarkka korva,

hän kuuli paljoa enemmän kuin vain tuon niinsanotun »kaupungin

hermostuttavan melun». Hän kuuli sen katujen huumaavassa pauhussa

koko ihmiselämän voimakkaan sykinnän, hän näki sen pitkissä, toreiksi

avautuvissa kaduissa järjellisen ajatuksen suoran, voitokkaan kulun,

sen taivaita tavoittelevissa torneissa hän näki ihmismielen suuren

kaipuun autereisiin korkeuksiin, sen keinotekoisten puistojen ja

istutusten vihreydessä hän näki ihmisen sammumattoman kauneudenjanon,

sen huimaavaa vauhtia eteenpäin kiitävissä autoissa ja raitiovaunuissa

hän näki suurien keksintöjen voittokulun ensi viestit ja sen

monisäikeisessä johtolankaverkossa hän kuuli ihmisjärjen ja työn yhä

kauniimpaan vireeseen sointuvan jättiläissoiton...

Albert tarttui käsin ohimoihinsa, hänen verensä syöksähti päähän

rajusti niinkuin virvoitusjuoma äkkiä avatusta pullosta. Ajatusten

rikkaus oli tukahduttaa hänet, kun hän ajatteli kaikkea sitä, mitä hän

kaupungissa näki ja mitä hän tunsi sen katuvieriä astellessaan. Mutta

vähitellen talttuivat hänen mielikuviensa vauhkoontuneet hevoset, ja

hän ajatteli jo koko joukon rauhallisemmin.

Kaupungin olemukseen oli kätketty sanoin selittämätön tenho, joka

valtaa monet ihmiset ja joka kutsuu kaukaa erämaidenkin takaa ihmisiä

luoksensa niinkuin toiveiden luvattu maa.

Hän tiesi, että ken kerran on syntynyt vuorilla, hän ei enää viihdy

ahtaissa laaksoissa, ken on tuntenut suuria suruja, häntä eivät huvita

pienet ilot, ken kerran on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, hän ei

viihdy muualla. Hän tyytyy kaupungissa vaikka niukimpaan leipään kuin

lähtisi muualle rikkaammille päiville, hän tahtoo elää kaupungissa ja

sen kaupunkia muistuttavaan kalmistoon hän toivoo kerran pääsevänsä

lepäämään...

Rauhattomuus ja yksinäisyyden tunne olivat kadonneet Albertin mielestä,

hänellä oli taas selvä tunto ystävänsä läsnäolosta, ja hän lähti ulos

sen rauhoittavaan seuraan...