IV

Maisteri Hagen olisi mielellänsä lähtenyt yksin vuosijuhlasta

kotia, mutta hän ei päässyt millään eroon kahdesta vanhemmasta

osakuntaneitosesta, joilla ei ollut saattajaa. Hänen ei auttanut muu

kuin lähteä saattamaan heitä, sillä olihan jo myöhäinen hetki.

Vihdoinkin oli hän yksin. Yksin hiljaisessa Kruununhaassa, jonne hän

oli neitoset saattanut. Kruununhaka on kaupungin hiljaisimpia osia,

jonnekka harvoin yöllinen auto tai pika-ajuri eksyy häiritsemään

kaupungin salaperäistä hiljaisuutta.

Kävely Kruununhaassa tuntui hänestä hauskalta ja virkistävältä

leppoisassa lumisateessa.

Kaduille laskeutui syksyn ensi lumi. Suuria lumihiutaleita putoili

verkalleen ja harvaan ikäänkuin surumarssin tahdissa, mutta

jouduttuansa katukivitykselle ne sulivat heti, sillä katu ei ollut

vielä pakkasen jäätämä.

Lumet putoilivat niin rauhoittavan verkalleen ja hartautta herättävän

juhlallisesti. Kun katu muuttui märäksi lumen sulamisesta, kuvasteli se

katulyhtyjen valoja ikäänkuin musta, yöllinen joenpinta tähtiä.

Albert ei tuntenut ruumiillista väsymystä, sillä hänhän ei ollut

tanssinut. Aikoinaan oli hän ollut intohimoinen tanssija, mutta nyt

se oli hänelle jo voitettu kanta. Juhlassa hän oli istunut toisinaan

yksin salissa ja katsellut tanssivia, ja sydäntä oli niin kummasti

vihlaissut, siksikö, että ei tehnyt enää mieli tanssia, joka oli

selvä vanhuuden merkki, vai siksikö, että ei _voinut_ tanssia. Taikka

hän oli puhellut niiden osakuntalaisneitosten kanssa, jotka olivat

tulleet samana vuonna osakuntaan kuin hänkin. Hän oli puhunut paljon

sukkeluuksia ja kaikenlaista turhaa, ja naiset olivat mielellänsä

kuunnelleet häntä ja tuontuostakin palkinneet hänen vaivannäkönsä ja

sukkeluutensa tyhjällä naurulla. Oli niin helppoa puhua tyhjää, mutta

se rankaisi itsensä — jäi jälelle suuri tyhjyyden tunne...

Suuret lumihiutaleet alkoivat putoilla yhä runsaslukuisempina, ja

vastaherännyt aamutuuli kiidätti niitä nopeammin. Ne tarttuivat

katukäytäviin eivätkä enää ehtineet sulaa, sillä niiden tulo oli jo

siksi runsas, että mustat kadut pian peittyivät valkoiseen lumivaippaan

haudaten allensa katulyhtyjen kauniit kuvastelut.

Albertista tuntui suloiselta kävellä ulkona oltuansa niin monta tuntia

kuumassa, pölyisessä ilmassa. Monasti ennenkin oli hän tällaisten

tilaisuuksien jälkeen kulkenut kadulla odottaen päivän nousua ja

kehräten omia mietteitänsä.

Hän tuli Pohjoissatamaan ja katseli pimeää merta, jossa jokunen

tuli nousi ja laski aaltojen tahdissa; tulet loistivat satamassa

ankkuroiduista puujaaloista. Hän asteli lähemmäksi laituria ja

asettui istumaan eräälle penkille harvalehtisten lehmuksien alle,

jotka seisoivat niukassa lyhtyjen valossa mustana, äänettömänä

rivinä niinkuin suuret ristit linjahaudoilla. Hänen katseensa sattui

lumihiutaleisiin, jotka sekunnissa tuhansittain putoilivat veteen ja

sulivat silmänräpäyksessä siellä. Mieleen johtui Suonion kaunis ja

sisältörikas runo »Lumisateella»:

Lumia lentää

Ristin ja rastin

Leikkiä lyöden ja

Taistellen;

Vaan väsyneinä

Vaipuvat viimein,

Etsien rauhaa,

Povehen maan...

‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒

‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒

ja hän ajatteli, kuinka miljoonat ja taas miljoonat ihmiset kuolevat

ilman tarkoitusta elämän suuressa taistelussa.

Hänestä oli ihanaa hengittää raitista, mereltä tulevaa yöilmaa. Lunta

satoi yhä runsaammin, ja hän nosti päällysnuttunsa kauluksen antaen

lumen vapaasti pudota päällensä. Se oli niin puhdasta, niin pehmeää ja

viileää...

Hän istui siinä kauvan kuunnellen aaltojen loisketta ja sisintä

hiljaisintaan.

Tänään siis oli tapahtunut se, jota ei voinut välttää. Olihan hän sen

jo aikoja aavistanut, hermoillansa tuntenut, sillä hän tiesi, että

kerran sen pitäisi tapahtua. Turhaan oli hän koettanut viivyttää heidän

tutustumistaan, sillä sitä ei voitu välttää. Mutta ei hän sittenkään

ollut kuvitellut, että he heti ensi näkemällä toisiinsa sillä tavalla

ihastuisivat. Tahallansa hän oli kertonut Urholle mahdollisimman

vähän serkuistansa, sillä hän aavisti, että juuri Ebban tapaista

hienostunutta, kaunista tyttöä Urho itsellensä ikävöitsi. Hän unelmoi

neidosta, joka kuului sivistyneeseen perheeseen ja erosi tavallisista

maalaisylioppilaista, sen oli Urho usein sanonutkin. Urhossa oli

sammumaton kulttuurin jano ja hienostuneisuuden kaipuu. Juuri siksi

hän seurusteli niin mielellänsä hänenkin kanssaan, sillä saattoihan

hänelläkin oppia jotain. Mutta olihan heillä alkuaan ollut yhteisiä

lukujakin, vaikka Urho velttoudessaan oli jäänyt jälkeen.

Albert ihaili Urhon alkuperäisyyttä, hänellä oli paljon tervettä,

luontaista älyä ja turmeltumaton maku sekä suuri kauneuden kaipuu.

Mutta hänen lapsellista haluansa silmänräpäyksessä hienostua ja muuttua

kulttuuri-ihmiseksi hän oli toisinaan neuvoen arvostellut.

Häntä oli ajatuksissansa säälittänyt se hetki, jolloin Urho rakastuisi

Ebbaan tahi johonkin hänen tapaiseensa perhetyttöön, sillä olihan Urho

aivan liiaksi vähän hienostunut tavoissaan ja käytöksessään, jotta

olisi voinut herättää myötätuntoa ulkonaisillekin seikoille arvoa

antavissa naisissa...

Hän oli ollut varma Ebbasta, hän oli luullut tietävänsä, että Urho ei

ollut Ebban miesihannetyyppi, mutta silloin hän oli pettänyt itseänsä,

sillä koska saattoi naisista olla varma, ja hänen aavistuksensa puhui

toista.

Nyt oli se muuttunut todellisuudeksi. Ebba oli pitkin iltaa osoittanut

ilmeistä suosiotaan Urholle. Oliko sen nyt aiheuttanut edullinen

arvostelu vai persoonallinen innostus, sitä oli mahdotonta arvata.

Joka tapauksessa tunsi Albert hyvin Ebban liikkeet, sillä olivathan

he niin paljon olleet toistensa seurassa; ne puhuivat hänen suuresta

innostuksestansa, hän ei voinut erehtyä. Polttava tunne täytti

hänen sydämensä, eikä yöllinen lumisadekaan suonut viileyttä hänen

tunteittensa palolle. Hän oli syvästi onneton ja ystävänsä kautta...

Hän tuijotti edessään olevaa puuriviä. Lehmusten tummat oksat ja runko

olivat tulleet toiselta puolen kokonaan valkoisiksi, nuoskea lumi oli

tarttunut niihin, ja suojapuolen tummuus näkyi nyt entistä selvemmin.

Mustan ja valkean jyrkässä yhtymässä oli jotain juhlallista ja

kuolemansurullista.

Häntä harmittikin; ei hän ollut uskonut Ebbaa niin turhamaiseksi ja

suosiolle alttiiksi. Tietysti hän nyt kertoo, kuinka hän serkkunsa

kirjeistä on saanut paljon niitä kaupunkilaistunnelmia, joita Urho

niissä runoissa niin ihaili. Hän siis paljastaisi heidän pienen

salaisuutensa, että heillä oli ollut kirjeenvaihto, joka koski muitakin

kuin vain aivan jokapäiväisimpiä asioita.

Mutta kun Albert ajatteli tätä asiaa tarkemmin, niin hän huomasi

otaksuvansa väärin. Ebba tulisi kyllä visusti vaikenemaan niistä

vaikutuksista, joita hän runouteensa oli saanut, sillä olihan hän

kunnianhimoinen ja tahtoi luonnollisesti vaikuttaa itsenäiseltä. Mutta

ei ollut kaunista ajatella hänestä näinkään, ehkä heillä kuitenkin

oli juuri tämä runous ja sen synty yhteinen, pieni salaisuus. Ja

mitä oikeutta hänellä oli yleensä ollenkaan epäillä Ebbaa, eihän hän

ollut antanut ainakaan vielä siihen mitään aihetta. Hän miltei häpesi

kiihtyneitä, halpamaisia ajatuksiansa ja heltyi samassa katumukseen ja

nöyryyteen. Ebba oli kuitenkin hänen kaikkensa... Hän ei vain ollut

voinut sille mitään, että katkeruus oli niin voimakkaana täyttänyt

hänen mielensä.

Lumet putoilivat yhä hänen päällensä. — Omituista tuo lumi, — ajatteli

hän, — se kutsuu esille piirteitä ja muotoja, joita ennen ei ole tullut

huomanneeksikaan, aivan samoin kuin katkeruus tuo mieleen ajatuksia,

joita koskaan ennen ei ole ajatellut.

Hän kääntyi selin merta kohden ja alkoi tarkastella edessään olevaa

korkeata kivitaloa. Se oli tuollainen tavallinen, Helsingissä sangen

yleinen barokkityylinen, nelikerroksinen vuokrakasarmi. Sen akkunat

olivat pilkkopimeät; vain yhdessä kolmannen kerroksen akkunassa näkyi

himmeä kajastus.

— Joku sairas siellä ehkä valvoo tuskissaan, — ajatteli hän, — taikka

joku uupumaton ahertaja.

Nuoskea lumi oli tarttunut jokaiselle peltipeitteiselle

koristelistalle, joita tavallisissa oloissa ei olisi huomannutkaan;

akkunapielien korinttilaisten pylväitten akhantuslehtikiehkuroiden

jokaiseen poimuun oli pehmeä lumi tunkeutunut ikäänkuin pehmentäen

niiden siroja kaareutumia. Akkunoiden päälliset kolmiot olivat lunta

täynnä, ja pitkän, kapean parvekkeen kaiteessa koristi jokaista pientä

kaidepilaria lumirengas samoinkuin valkoinen, kallisarvoinen turkis

koristaa naisten päällysnuttujen hihansuita, ja pylväiden päässä olevat

suuret, kiviset maljakot olivat täynnä lunta, joka ikäänkuin kuohui

yli äyräittensä kuten hyvä valkoviini laakeista laseista. Parveketta

kannattavien naisolentojen päähän oli lumesta muodostunut kevyet,

untuvaiset puuteriperuukit, ja niiden tavallisesti mustat ja tyhjät

silmäkuopat tuijottivat valkoisina ja mielipuolisina pimeään yöhön.

Todella kutsui lumi esille muotoja, joihin ennen ei ollut kiinnittänyt

huomiotaan; se antoi kuolleille kiville eloa ja muotojen vaihtelua, se

sai kivet puhuvammiksi...

Ja yhä tiheämpänä laskeutui lumi. Hänestä tuntui, niinkuin näkymättömät

palvelijat olisivat hitaasti levitelleet paksuja, valkoisia mattoja

kaupungin koliseville kaduille. Lumen tulossa oli jotain surullista ja

hillittyä; oli kuin itse äänettömyys olisi satanut alas avaruuksista,

haudaten allensa kaupungin syksyisen, huumaavan melun.

Kaikki mikä äsken oli ollut mustaa, epämääräistä ja likaista, muuttui

vähitellen siistiksi, puhtaaksi ja valkoiseksi, niinkuin kaupunki olisi

valmistautunut vastaanottamaan ylhäistä vierasta. Ja todella tuloansa

teki suuri, juhlallinen äänettömyys, joka on kuolemanmajesteetin

vaikeneva seuralainen...

Kauvan istui Albert siinä ja tuijotti edessään olevaan, muotoansa

muuttavan kivitalon korkeaan, monikuvioiseen seinään ja valkoiseen,

untuvaiseen katuun. Vasemmalta alkoi kuulua kulkusten kilinää. Albert

havahtui. Katua liukui äänetönnä reki, jossa istui myöhäinen ajaja;

kulkuset soivat heleästi ja elämäniloisesti, reki piirsi kaksi syvää,

yhdensuuntaista vakoa pehmeään, koskemattomaan lumeen, kulkusten kilinä

heikkeni, ja reki kaikkosi erään kulman taa.

Hän alkoi väristä kylmästä ja nousi pudistaen lumet päältänsä sekä

alkoi kävellä, keskikaupunkia kohti. Kadut olivat yhä tyhjiä ja

hiljaisia. Hänen matkansa olisi oikeastaan ollut pitkin rantatietä

Kaivopuistoon, mutta hän kääntyi Aleksanterinkadulle. Siinä yksin

painaessaan jalanjälkiä valkoiseen lumeen hän näki eräästä ovesta

tulevan naisen, joka ulos tultuansa alkoi napittaa avonaisia kenkiänsä.

Albertia sekä säälitti että inhoitti.

Hän kulki edelleen ohi Ylioppilastalon pitkin Heikinkatua ja lähti

määrää vailla astelemaan Töölööseen päin. Siellä ja täällä alkoi

talonmiehiä ilmestyä kadulle pitkävartisine luutineen ja suurine,

leveäteräisine puulapioineen. Syntyi liikettä ja melua, kun lapioilla

alettiin raappia lunta katukäytäviltä. Pian ilmestyi miehiä, jotka

ryhtyivät puhdistamaan kadussa olevia raitiotienraiteita. Hiljainen

kaupunki heräsi unestaan.

Albert kulki edelleen, hänen ohitsensa riensi raitiovaunujen

kuljettajia, ja työmiehiä sekä sanomalehtipoikia alkoi yhä useampia ja

useampia tulla häntä vastaan.

Jo saapui ensimäinen raitiovaunu työntäen edellänsä suuriäänistä,

rautaista lumiauraa, joka löi kummallekin reunalle pienet lumiaallot

ja suurilla, vinhasti pyörivillä harjoillansa tuprutti lunta ilmoille

niinkuin pahin vihuri. Auran päällä istuva mies oli valkoinen niinkuin

mylläri päivän työn jälkeen. Sitä seurasi kokonainen rivi tyhjiä

vaunuja, jotka liukuivat rataansa rämisevällä pauhulla. Albertista

tuntui ikävältä, että kaupungin hiljainen rauha tuli häirityksi, mutta

kun suuri kaupunki herää, niin se haukottelee kuuluvasti kuin sadun

jättiläinen...

Yhä vilkkaammaksi kävi elämä kaduilla. Vastaan tuli kokonainen

jono hevosten vetämiä eläinten ruumiilla lastattuja kuormia. Nuo

veripunaiset lihat loistivat kaameina aamuauringon kirkkaassa valossa,

ja lumiset rattaanpyörät kirkuivat korviavihlovasti lumisella kadulla.

Hiljainen, nukkuva kaupunki oli ollut hänen yöllinen ystävänsä. Sen

hiljaisuudessa hän oli syntyvälle tuskalleen saanut viihdytystä, sen

rauha oli ollut hänen levottomalle mielellensä suloinen lepo, mutta

heräävän kaupungin räikeätä melua hän ei nyt voinut kuulla.

Hän sai ajurin, joka reellä ajaen hyvää vauhtia kiidätti hänet

Kaivopuistoon. Hevonenkin juoksi mielellänsä, kehoittamatta, ikäänkuin

iloiten ensi lumesta.

Kun Albert oli maksanut ajurin ja oli aikeessa avata portin, tuntui

hänestä ikäänkuin harmaat, graniittiset portinpylväät, jotka

rautaportteineen antoivat toisillensa kättä kuten kaksi järkähtämätöntä

ystävää, olisivat soimanneet hänen myöhäistä kotiintuloansa, sillä

avain ei tahtonutkaan sopia lukkoon. Samassa hän huomasi, että lukkoon,

joka oli auki, oli sisäpuolelle unhoitettu avain, ja että aivan tuoreet

naisenkengän jäljet johtivat ovelle. Veri syöksyi hänen kasvoillensa. —

Näin myöhään ulkona, — ajatteli hän. Kukaan vieras ei se voinut olla,

sillä talohan oli heidän omansa eikä heillä ollut ketään vuokralaisia.

— Hän syöksyi eteiseen ja alkoi hengästyneenä koetella serkkujensa

päällysnuttuja. Ensimäiseksi hän koetti Ebban nuttua, se oli kuiva ja

lämmin, niinkuin vaate, joka kauvan aikaa on ollut huoneessa. Häneltä

pääsi helpotuksen huokaus. Martan nuttu oli kostea ja kylmä, siis

hän oli vasta tullut kotiin, ja siis Martan oli lukkoon unhoittunut

avainkin.

— Jumalan kiitos, ettei se ollut hän, — sanoi hän puoliääneen.

Samassa ilmestyi suureen eteishalliin palvelijatar, joka alkoi

aamusiivouksensa. Palvelijatar hämmästyi hiukan nähdessänsä maisterin

näin varhain liikkeellä.

— Hyvää huomenta, Miina. Minä en tule alas aamiaiselle, — sanoi hän ja

alkoi nousta toiseen kerrokseen, jossa huoneensa oli.

V

Muutamia kuukausia on kulunut osakunnan vuosijuhlasta. Eräänä

sunnuntaiaamuna Urho Koskula sai tutulla käsialalla kirjoitetun

kirjeen, jossa häntä pyydettiin aamiaiselle professori Hagenille.

Kirjeen oli Albert kirjoittanut, sillä Urholla ei ollut tässä

asunnossaan puhelinta.

Ensi tutustumisen jälkeen oli Koskula usein tavannut sekä Ebba että

Martta Hagenin, sillä sisarukset liikkuivat paljon yhdessä ulkosalla.

Vanha ystävä Albert oli jonkun aikaa ollut hänelle tuntemattomasta

syystä sekä tyly että harvapuheinen ja vältellyt hänen seuraansa, mutta

jonkin yhtä käsittämättömän seikan vaikutuksesta hän oli vähitellen

muuttunut entisensä kaltaiseksi ja alkanut seurustella hänen kanssansa.

Ja tänään Urho sai kutsun aamiaiselle.

He olivat olleet usein yhdessä kahviloissa, teattereissa ja osakunnan

kokouksissa. Ja miltei aina oli sattunut niin, että Ebba ja Urho olivat

joutuneet kävelemään kahdenkesken ja Martta ja Albert taas kahden. Tämä

ryhmittely muodostui ikäänkuin itsestään, ja oli kuin kaikki olisivat

sen hyväksyneet ja olleet siihen tyytyväisiä.

Toisinaan Urhosta tuntui kuitenkin, ikäänkuin Albert olisi käynyt

hiljaisemmaksi ja surumieliseksi. Ehkä hän oli sairas, arveli hän,

mutta paljoa ei hän kuitenkaan ehtinyt kiinnittää huomiotansa tähän

seikkaan, sillä hänen mielikuvituksensa ja ajatuksensa täytti Ebba,

joka oli hänelle erinomaisen ystävällinen ja näytti viihtyvän hänen

seurassansa. Urho oli alkanut uudestaan käydä ahkerasti osakunnan

kokouksissa, sillä Ebba oli innostunut osakuntaelämään. Ja huolimatta

siitä, että Ebba oli ensi vuoden ylioppilas, hän runoilijatarmaineensa

nojalla tuli valituksi moniin niihin komiteoihin ja toimikuntiin,

joissa Urhokin oli.

Martta oli mielellänsä aina mukana kaikkialla, minnekkä he vain

menivät. Hän oli innostunut kaikkeen, mutta yhä vastenmielisemmäksi

hän oli käynyt Urholle. Hänen ulkomuotonsa ei ollut millään tavalla

puoleensavetävä, mutta myöntää täytyi, että hän näytti viisaalta ja

että hän oli sangen hauska, vaikka toisinaan tuntui liian epätasaiselta

ja hermostuneelta. Urhon vastenmielisyys Marttaan oli kasvanut

oikeastaan sen johdosta, että hän oli kuullut Jukka Tavelalta koko

Martan lapsuudentarinan.

Kun hovioikeudenneuvoksetar Hagenin ensimäinen lapsi, Ebba syntyi,

oli äiti ollut siksi heikko, että lääkärit olivat kieltäneet häntä

itse imettämästä lastansa. Silloin sanomalehti-ilmoituksen opastamana

oli taloon tullut eräs nuori, kaunis nainen, pieni, kuuden viikon

vanha lapsi sylissänsä. Mathilda Lund, se oli hänen nimensä, oli

otettu pienen Ebban imettäjäksi ja hänen tyttönsä Martta oli annettu

vieraille ihmisille hoidettavaksi. Mutta kun äidin hoitoa vaille

jäänyt pienokainen kävi huonoksi ja sairaaksi, otti hyväsydäminen

hovioikeudenneuvoksetar pienen Martan kotiinsa ja vihdoin omaksi

lapseksensa. Parin vuoden kuluttua neiti Lund kuoli, ja Martta sai

Hagenin nimenkin.

Tässä kaikessa ei Urhon mielestä ollut vielä mitään pahaa tai

vieroittavaa, mutta Jukka oli tietänyt kertoa vielä lisää. Martta

ei ollutkaan neiti Lundin ensimäinen ja ainoa lapsi, hänellä oli jo

aikaisemminkin ollut tyttö, joka kuoli pienenä. Sen jälkeen oli neiti

Lund elänyt epäsäännöllisesti, kunnes Martta syntyi, ja kun hänen

tehtävänsä Hagenin perheessä oli loppunut, oli hän taas antautunut

huonoon elämäänsä ja vihdoin kuollut pahaan sairauteen.

Urho uskoi perinnöllisyyteen, ja sitä oli tukenut Jukan kertomus Martan

lapsuudesta, he näet olivat samasta kaupungista ja koulutovereita. Jo

pienenä tyttönä Martta oli aina pyrkinyt palvelijoiden puolelle ja

viihtyi paraiten heidän seurassansa, sillä hänen verensä veti häntä

sinne. Hän karttoi herrasväen lasten seuraa ja leikki mieluummin

pihalla tai kadulla talonmiehen lasten kanssa. Kouluaikana hänen

parhain ystävättärensä oli erään pika-ajurin vallaton ja pahantapainen

tyttö. Ja hänen poikaseuransa oli niinikään ihmeellistä. Kerrankin

hän oli tahtonut, että heille kotitanssiaisiin olisi kutsuttu eräässä

rautakaupassa palveleva, roteva nuorukainen, mutta kun sekä isä että

äiti eivät olleet siihen suostuneet, niin Martta katsoi kärsineensä

huutavan vääryyden ja oli raivostunut niin, että olisi voinut luulla

häntä mielipuoleksi, sillä sellaisia sopimattomuuksia hän oli suustaan

syytänyt. Tavela oli aivan varma, että Martta ei aina ollut täysin

viisas, ja kuitenkin oli hänellä käytännöllistä älyä sangen paljon,

varsinkin silloin kun hänen täytyi peitellä omia pieniä rakkauksiansa

ja valehdella vanhemmille uskottavasti, eikä hän koulussakaan ollut

huonoimpia.

Oli todellakin ihmeellistä, kuinka kasvatus sittenkin lopullisesti

merkitsi vähän, jos luontaiset taipumukset ja vaistot olivat hyvin

voimakkaat. Ebba ja Martta olivat samasta kodista, ja samanlaisen

kasvatuksen olivat he molemmat saaneet, ja kuitenkin, kuinka

erilaisiksi he olivatkaan tulleet sekä tavoiltaan että olemukseltaan.

Kun Ebba vaikutti sivistyneeltä ja hienostuneelta, oli Martta aina

huomiotaherättävä puheissaan, käytöksessään, ajatustavassaan ja

toisinaan teoissaankin.

Urho oli pannut merkille, että Martassa oli sukupuolitunne kehittynyt

sangen voimakkaaksi, ja omien havaintojensa lisäksi hän sai kuulla

Jukalta, että Martta oli esimerkiksi kesäisin kasvatusisänsä

maatilalla, jossa Jukkakin aina silloin tällöin oli käynyt, mielellänsä

seurustellut karjakkojen ja renkien kanssa. Hän oli usein kutsunut

Jukkaa katsomaan työväkeä ja kerrankin ihaillen osoittanut erästä

renkiä, josta hän oli lausunut, että ottaisi sen vaikka mieheksensä.

Vaikka Jukka Tavela olikin vain köyhän käsityöläisen poika, niin oli

hänestä moinen rahvaan ja raa'an voiman ihaileminen vastenmielistä

ja huonoa makua todistavaa, sillä hänellä itsellään oli luontainen

taipumus yläluokan hienostuneiden tapojen ihailuun ja hän olikin niitä

ainakin ulkonaisesti onnistunut paljon itseensä liittämään.

Huolta ja mielipahaa oli Martta taipumuksillansa tuottanut

kasvattivanhemmillensa, jotka rakastivat häntä niinkuin omaa

lastansa ja koettivat parastansa häntä kasvattaessaan. Vaikeata ja

epäkiitollista se kasvatus oli ollut, sillä Martta oli jo pienestä

pitäen ollut ruumiiltansa heikko ja hermostunut, ja sentähden oli hänen

ärtyisä luontonsa päässyt liiaksi kehittymään.

Kaikkia näitä oli Jukka tiennyt kertoa, ja nämä jutut olivat tehneet

Martan Urholle entistä vastenmielisemmäksi. Sitäpaitsi hän jo melkein

vihasi Marttaa siksi, että hän aina tuppautui mukaan ja siten

läsnäolollaan pilasi monta Ebban ja hänen yhdessäolon hetkeä.

Urho piteli kirjelappua kädessään ja tunsi pientä pettymystä siitä,

että se ei ollut Ebban kirjoittama, mutta kuitenkin hän oli kiitollinen

siitä, että oli saanut kutsun, sillä hänellä oli harvoin tilaisuutta

seurustella hienoissa perheissä ja saisihan hän taas nähdä Ebban...

Hän nousi vuoteestaan ja alkoi pukeutua; hänellä oli aivan

uusi vierailupuku, jonka hän oli tilannut heti nostettuansa

osakuntalainansa. — Täytyy kulkea hyvin puettuna, se kohottaa luottoa

ja on kulttuuri-ihmisen ensimäisiä merkkejä, — oli hän ajatellut pukua

tilatessaan.

Pukeutuessa kävi hänen mielensä kuitenkin levottomaksi. Hän tunsi

itsensä aina sangen epävarmaksi, kun hän oli kutsuttu professori

Hagenille. Siihen vaikutti kyllä suurelta osaltansa Ebban läsnäolo ja

mahdollinen arvostelu, mutta yhtä suurena levottomuuden syynä oli itse

professorin rouva.

Professori Hagenilla oli varakas ja kaunis koti, ja hänen seurapiirinsä

oli hänen asemansa ja arvonsa mukainen. Professorin rouva oli syntyään

vapaaherratar von Weimarn ja hän oli sangen ankara muotojen ja tapojen

noudattaja. Marttakin, joka oli kuitenkin saanut niinkin hyvän

kasvatuksen, tunsi itsensä vaivatuksi tädin ankarien sääntöjen takia,

niin oli hän kerran avomielisesti Urholle kertonut.

Tästäkin kutsusta oli Urho kyllä iloinen, mutta hän tunsi ja tunnusti,

että käytöksensä oli kuitenkin vaillinaista ja kömpelöä. Varsinkin

aterialla istuminen tuotti hänelle aina vissiä pelkoa ja levottomuutta,

ettei vaan tekisi mitään suurempia virheitä, sillä professorin rouva

seurasi häntä aina salavihkaa. Ja saattoihan pöytään ilmestyä jokin

ihmeellinen ruokalaji, jota hän ei koskaan ollut syönyt eikä tiennyt

mitenkä sitä syödessä tuli käyttäytyä. Silloin oli hänellä aina tapana

koettaa seurustella jonkun pöydässä olijan kanssa hyvin innokkaasti

ja koko ajan salaa seurata mitenkä professorin rouva käyttäytyi.

Luontainen kätevyytensä auttoi häntä sitten kuitenkin esiintymään niin,

että ei mitään suurempia vahinkoja tullut, mutta jännittävää se oli...

Kerran oli hän pahanpäiväisesti pelästynyt eräillä hienoilla

päivällisillä professori Hagenilla. Saapuvilla oli paljon huomattavia

henkilöitä. Pöytään tuotiin loppujen lopuksi siniset, kristalliset

maljakot, joissa veden päällä kellui pyöreä sitruunaviipale.

Tarjoilua toimitti useampi henkilö samaan aikaan, jotenka hänen

vuoronsa tuli odottamattoman äkkiä. Hän ei tiennyt todellakaan mitä

sillä vedellä oli tehtävä, mutta sitten oli hän kauhuksensa nähnyt,

kuinka professorin rouva latoi kaikki jalokivisormuksensa pöydälle

ja alkoi sitruunanpalasella hangata käsiänsä ja virutella niitä

kristallimaljassa. Hän ei ollut uskoa silmiänsä, sillä tuo näky tuntui

hänestä oudolta ja epämiellyttävältä, pestä käsiä ruokapöydässä

kaikkien nähden, mutta sitten hän oli rohkaissut mielensä ja pessyt

suuret kätensä pienessä kristallimaljakossa sellaisella varmuudella,

niinkuin olisi tehnyt sitä joka päivä läpi koko elämänsä. Kummallisia

hänestä olivat nuo monet temput, joita Jukka rohkeasti sanoi

apinankonsteiksi, sillä hän oli ne jo aikoja oppinut. Mutta Urholla ei

ollut rohkeutta niitä edes itseksensä arvostella, sillä hän uskoi, että

ne olivat ulkonaisia kulttuurin merkkejä, ja hän alistui niihin.

Luotuansa viimeisen arvostelevan silmäyksen pieneen peilipahaseen hän

lähti professori Hagenille aamiaiskutsuille onnellisena siitä, että

tapaisi siellä Ebban...