III

Ylioppilastalon eteisessä oli täydellinen tungos, sillä osakunta,

joka tänä iltana vietti vuosijuhlaansa, oli jäsenluvultaan suuri.

Paitsi uusia jäseniä, joista naiset esiintyivät mustissa hameissa

ja herrat uudenuutukaisissa frakeissa, oli osakunnan vanhempiakin

jäseniä saapunut runsaasti, sillä tämä vuosijuhla erosi tavallisista

vuosijuhlista siinä, että vietettiin erään maakuntamuiston

kaksikymmentäviisivuotisjuhlaa.

Tilavaa, vanhaa juhlasalia ei ollut tuntea entisekseen. Se oli

runsaasti koristeltu osakunnan heleillä väreillä ja vihreillä

köynnöksillä. Pitkin seiniä poimuilivat miellyttävissä laskoksissa

loistavaväriset lippukankaat, ja ruusukkeiden yhtymissä riippuivat

raskaat, vihreät katajaköynnökset. Suurmiesten tomuiset rintakuvat

jalustoillaan olivat puhdistetut ja ne olivat kukin saaneet päähänsä

ansaitsemansa tuoreen laakeriseppeleen, joka ikäänkuin uudestaan loi

hengen ja sielun noihin tuttuihin, kivettyneihin kasvoihin.

Näyttämöaukon esiripun eteen oli vedetty tilaisuutta varten maalattu

rauhallinen sisämaan maisema, jossa tyveninä lepäävät vedet kuvastivat

laskevan auringon kesäöistä hohdetta, johtaen juhlasaliin-astujan

silmänräpäykseksi kaikesta kaupungin väri- ja valoloistosta sisämaan

rauhallisille järvirantamille, joilla useimpien osakunnan jäsenten suku

ja vanhemmat maata viljelivät. Puhujalavan muodosti kasvavien laakerien

reunustama osakunnan suuri vaakuna. Sähkölamput loistivat tavallista

runsaslukuisempina suoden eloa ja loistoa tälle värikkäälle näylle.

Inspehtori oli ottanut lyhyellä puheella uudet tulokkaat osakunnan

yhteyteen, yleinen esittely oli juuri käynnissä, kun Albert Hagen,

Urho Koskula ja Jukka Tavela saapuivat juhlaan. Koskula kiiruhti heti

vanhojen osakuntalaisten riviin, jonka ohi itseänsä esittelevä nuorten

rivi hitaasti kulki. Hänen siinä hetkisen käteltyään nimeänsä mainiten

ilmestyi rivistä hänen eteensä nuori, kookas neitonen, jolla oli

kauniit, sielukkaat kasvot, musta, runsas tukka ja tummansiniset silmät.

— Ebba Hagen.

— Urho Koskula.

— Serkkuni on minulle joskus teistä kirjoittanut. Hauska tutustua.

— Niinkö, te olette siis maisteri Hagenin serkku Turusta, — sanoi

Koskula hämillään, ikäänkuin kummallisen ajatusten salpautumisen

vallassa.

— Niin, — sanoi kaunis neitonen. Mutta jälessä tulevien jono työnsi

häntä eteenpäin, hän nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja jatkoi

matkaansa pitkin edessä olevaa riviä. Koskula seisoi kuin lumottuna,

hän heräsi vasta sitten kun eräs hiukan oudon ja vähäpätöisen näköinen

nainen sanoi hänelle iloisesti nauraen:

— Martta Hagen.

Koskula luuli kuulleensa väärin, sillä ero edellisestä Hagenista oli

siksi tuntuva.

— Urho Koskula. Kuulinko minä oikein: Hagen?

‒ Aivan oikein, maisteri Hagenin serkku, teistä on meillä kyllä Turussa

puhuttu, — sanoi neiti Hagen veitikkamaisesti nauraen, mutta älkää nyt

silti tulko kovin itserakkaaksi, vaikka teille sitä jo toinen sanoo.

— Enhän minä, — änkytti Koskula hämillään, ja seuraava neitonen oli

jo hänen edessään. Hän oli tullut hajamieliseksi, ja kun neitosten

rivi loppui ja nuorukaisia alkoi ilmestyä hänen eteensä, vetääntyi hän

varovaisesti pois koko vanhojenrivistä.

Perinpohjaista, hyvin esitettyä tieteellistä juhlaesitelmää oli

kuunneltu jo runsaasti tunti, ja kun se vihdoin päättyi, olivat

kättentaputukset tavattoman rajut ollen varmasti yhtä paljon

kiitollisuuden osoituksia esitelmän pitäjälle siitä, että hän

vihdoinkin lopetti, kuin itse esitelmästä.

Kun vainajien muistolle oli puhuttu ja seisten kuunneltu

torvisoittokunnan sen jälkeen esittämä »Integer vitae», seurasi

kaunokirjallisuuspalkintojen jako.

Levottomana ja hermostuneena oli Urho Koskula odottanut sitä hetkeä,

jolloin hänen täytyisi astua suuren salin lattian poikki, sillä

vaikka hänellä oli jo monien vuosien kokemus puhujana, hermostui hän

aina vuoroansa odottaessaan. Hänellä oli varma tunto siitä, että hän

esiintyi jollain tavalla kömpelösti, vaikka hän ei oikein tiennyt

missä hänen esiintymisessään se kömpelyys piili. Hänet valtasi aina

arkuus ja miltei epätoivo siitä, että hän ei koskaan voisi saavuttaa

sitä varmuutta esiintymisessä, joka monelle oli kuin synnynnäistä.

Hänestä tuntui, ikäänkuin puku jollain tavalla olisi epäkunnossa taikka

että se ainakin ratkaisevalla hetkellä voisi joutua epäkuntoon, ja

vaikka hän kuinka koetti terästää hermojansa ja jännittää lihaksiansa,

notkahtelivat hänen polvensa hänen tahtomattansa. Sitä sentään tuskin

kukaan huomasi, sillä niin rauhallisen juhlallisesti hän asteli lattian

poikki.

Nytkin hermostuksestaan huolimatta Urho Koskula astui komeana ja

itsetietoisen näköisenä puhujalavalle ikäänkuin hän vähintään olisi

ollut itse Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston arbiter elegantiarum.

Nuorilla osakunnan jäsenillä ei voinut olla aavistustakaan siitä, että

hän oli tulossa »ikuiseksi ylioppilaaksi», sillä hän puhui kuin vanha,

viisas tohtori lausuen ankaria sanoja rikoksista runottaria vastaan.

Sepustelijoita oli ollut runsaasti, mutta sangen harvan osakuntalaisen

luona oli runotar viipynyt.

Salissa oli ollut koko hänen puheensa ajan hiljaista, mutta nyt

syntyi liikettä osakuntalaisten keskuudessa. — Eikö tänä vuonna siis

jaettaisikaan palkintoja? — ehti jo moni harmistuneena itseksensä kysyä.

Puhuja jatkoi rauhallisesti lasketellen tuomioitaan niin, että

kilpailuun osaaottaneiden selkäpiitä mahtoi karmia. Ainoastaan yksi

runokokoelma oli osoittautunut ansiokkaaksi, sen kirjoittaja oli

todellinen runoilija; arvostelulautakunta oli yksimielisesti päättänyt

antaa hänelle kahdensadan markan suuruisen palkinnon.

Maisteri Hagen istui molempien serkkujensa kanssa hiukan syrjässä salin

perällä ja seurasi hermostuneena serkkujensa kasvojen ilmeitä. Ebba

istui rauhallisena, ehkä tavallista hiukan kalpeampana, mutta Martta

eli vilkkaasti mukana, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat joka

kerta, kun puhuja teki jonkun sattuvan huomautuksen arvosteltaviinsa

teoksiin.

— Palkinnon saaja on nimimerkki »Nerina», — sanoi puhuja, — ja pian

saamme nähdä kuka hän on. — Syntyi kuolemanhiljaisuus, kaikki olivat

jännittyneinä, hiljaisuutta häiritsi vain se ääni, joka syntyi

kirjekuoren avaamisesta. Koskula säpsähti ja luki nimen itseksensä

uudestaan. Sitten hän sanoi rauhallisella, kaikuvalla äänellä:

— Nimimerkki »Nerina» on osoittautunut olevan neiti Ebba Hagen.

Voimakkaat kättentaputukset ja hyvähuudot täyttivät salin, ja niihin

yhtyi soittokunta fanfaareineen. Kaikkien silmät etsivät tätä suurelle

osalle tuntematonta osakuntatoveria. Arvailtiin yleisesti, että hän oli

maisteri Hagenin sukua, ja sentähden etsittiin häntä sieltäpäin, missä

maisteri Hagen istui. Urho Koskula kulki reippaasti ja voimakkaasti

salin poikki kaikkien katseiden häntä seuratessa, mutta noiden

katseiden paino aiheutti sen, että hän esiintyi hiukan kömpelösti ja

heilutteli käsiään kuin marssiva sotamies. Hän meni suoraan maisteri

Hagenin luo.

— Saan kait esittää sinulle serkkuni Ebban ja Martan, — sanoi maisteri

Hagen nousten seisomaan.

— Kiitoksia, me tunnemme jo toisemme, — sanoi Koskula ja onnitteli

sydämellisesti Ebba Hagenia. — Minä kun olin melkein varma, että ne

runot olivat sinun, — sanoi hän kääntyen maisteri Hagenin puoleen, —

mutta olisihan minun oikeastaan pitänyt löytää nainen niistä.

Ebban silmät säteilivät onnesta, mutta Albert tuntui hiukan

hermostuneelta. Samassa kuulutti yliairut, että osakuntalaisten tuli

istua illallispöytään.

— Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy mennä tuonne poikittain

olevaan pöytään, jossa istuvat inspehtori, kuraattori ja osakunnan

kutsuvieraat, sillä minun mieluisa velvollisuuteni on tänä iltana

puhua osakuntalaisten puolesta kuraattorillemme, — sanoi Koskula, —

mutta, jos suvaitsette, neiti runoilija, niin mielelläni näkisin teidät

vierelläni siellä, sillä olisihan hauskaa tutustua teihin ja lähemmin

puhua runoistanne.

— Kiitän kunniasta, mutta en minä uskalla tulla sinne, jossa istuu niin

paljon vanhoja, arvokkaita herroja, — sanoi Ebba Hagen nauraen.

— No, mutta tulettehan te kuitenkin, — sanoi Koskula tarjoten

käsivartensa hänelle.

He kulkivat salin poikki herättäen huomiota. Koskula huomasi sen ja

tunsi salaista mielihyvää.

Myöskin maisteri Hagen tuli samaan pöytään saaden vierustoverikseen

erään luisevan voimistelunopettajattaren, joka oli kovin innostunut

Jaques-Dalcrozen rytmillisestä metodista.

— Hae sinä nyt itsellesi seuraa, — oli Albert sanonut Martta

serkullensa.

— Kyliä minä aina seuraa saan ja sellaista, jota ei siepatakaan pois

minun nenäni edestä, niinkuin sinun seurasi kävi, — vastasi Martta

harmistuneena ja lähti etsimään Jukka Tavelaa.

Illallinen kesti kauan, puheita pidettiin paljon, ruokaa saatiin vähän,

ja siinä välissä oli sali yhtenä puheensorinana, jota torviorkesteri

säesti ooppera-alkusoittoineen, kansanlauluineen ynnä muine

kappaleineen.

Ebba Hagen ja Urho Koskula olivat aluksi puhuneet hyvin ahkerasti

runoudesta yleensä ja olivat olleet monessa asiassa hämmästyttävän

yksimielisiä. Mutta yhä enemmän ja enemmän oli Ebba vierustoveriltaan

udellut hänen mielipidettään omista runoistaan. Urho lausui

kohteliaisuuksia minkä ehti, mutta Ebba ei tyytynytkään tyhjiin

lauseparsiin, hän tahtoi kuulla oikeata arvostelua ja totuuksia.

Urho käsitti pian, että hänen tietonsa estetiikassa eivät olleet

riittäviä, jos hän perinpohjaisesti alkaisi seuloa kysymyksessä

olevia runoja, sillä hän huomasi, että Ebba Hagen oli lukenut paljon

ja osasi puolustautua hyvin. Siksi hän koetti yhä edelleenkin puhua

ylimalkaisesti ja päällisin puolin, mutta Ebba tahtoi tunkeutua

asioiden ytimeen, ja se seikka sai Urhon levottomaksi. Kun Urho sitten

sanoi jotain ankaraa eräästä epäselvästä ajatuksesta, innostui Ebba

puolustautumaan vallan kiivaasti.

— Maisteri on ymmärtänyt sen täydellisesti väärin. Aivan toisin minä

sen olen ajatellut.

Mutta hyvä neiti, te olette lausunut sen niin epäselvästi, ettei sitä

toisin voi ymmärtää.

— Siitä huolimatta minä olen sen ajatellut toisin, — kimmahti Ebba.

— Siinä tapauksessa minun täytyy sanoa teille tuo tuttu lause, että

hämärästi lausuttu on hämärästi ajateltu.

Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä Ebba miltei suuttui ja ryhtyi

posket hehkuvina ajatustansa selittämään. Jotta vieressä-istuvat eivät

olisi kuulleet heidän innokasta puhettansa, nojasivat he toistensa

puoleen päät miltei yhdessä.

Maisteri Hagenilla oli ikävä, hänen laiha vierustoverinsa puhui

innokkaasti Dalcrozen metodista, mutta koko hänen keskustelunsa

oli rasittavaa, yhtämittaista kyselemistä, — mitä maisteri oli

pitänyt Dalcrozen oppilasnäytännöstä Dresdenissä, mitenkä yleisö

oli suhtautunut alastomuuteen, ja yleensä kaikkea mikä vain jollain

tavalla kosketteli hänen metodiaan. Myöskin hän oli päättänyt omaan

voimistelumetodiinsa sovittaa Dalcrozen oppeja, sillä hän tahtoi, että

ihmiset saisivat rytmin ruumiiseensa.

Maisteri Hagen kuunteli puolella korvalla ja vastaili hajamielisesti,

ei sentähden, että hän ei olisi ollut innostunut itse siitä

keskusteluaineesta, vaan siksi, että hän näki serkkunsa Ebban ja

Urho Koskulan viihtyvän liian hyvin toistensa seurassa, kuten hän

heidän asennoistaan ja vilkkaasta keskustelustaan saattoi päättää.

Katseltuansa jonkun aikaa serkkuansa ja Koskulaa koetti hän voittaa

alakuloisuutensa ja ryhtyi innokkaammin seurustelemaan vierustoverinsa

kanssa.

Ebba Hagenin ja Urho Koskulan väittely olisi voinut saada

vaarallisemman ja kohtalokkaamman luonteen, ellei yliairut olisi

tullut ilmoittamaan Koskulalle, että nyt oli hänen vuoronsa pitää puhe

kuraattorille.

Kuraattori Kalliosaari oli pitkäkasvuinen, hiukan tuiman näköinen,

pitkätukkainen mies, jota olisi voinut luulla taiteilijaksi. Yleisesti

myönnettiin, että hän oli lahjakas, vaikka hän ei koskaan ollut sitä

erityisemmin näyttänyt, mutta hän kuului niihin ihmisiin, jotka osaavat

laittaa itsensä hyvään huutoon. Kandidaattitutkintoa ei hän koskaan

ollut suorittanut, hän sanoi halveksivansa tutkintoja, koskapa ne

olivat muodollisia näytteitä tiedoista, joita kuitenkaan ei omistanut.

— Ihminen voi tietää enemmän ilman tutkintoja kuin suoritettuaan

ne, — oli hän joskus pikkutunneilla kerskunut, ja kaikki opinnoissa

myöhästyneet kannattivat lämpimästi tätä vapauttavaa oppia. Kuitenkin

tiedettiin yleisesti, että hän useampaankin kertaan oli ryhtynyt

kirjoittamaan laudaatturikirjoitustaan, vaan että siitä ei kuitenkaan

koskaan tullut valmista.

Kuraattoriksi oli Kalliosaari tullut yleisen suosionsa ja etevien

puhujalahjojensa nojalla. Hän oli hauska ja ystävällinen mies, joka

kosiskeli kaikkien suosiota, nuorempienkin. Osakunnan käytännöllisiä

asioita hän hoiti mainiosti ja sai osakuntaelämän verrattain vilkkaaksi.

Koskula puhui kauniisti ja lämpimästi kuraattorille ja kehui häntä

lukemattomista eduista, kuten hyvä tapa vaati. Yleensä kehuttiin

kaikkia osakunnan toimihenkilöitä, paitsi kassanhoitajaa, jolla

aina »pikkumaisuutensa» takia oli vihamiehiä. Koskula antoi oikein

kourallisittain, niinkuin nuoriso, jolla ei ole tunteen pientärahaa,

vaan joka maksaa suurissa seteleissä. Kun hänen puheensa oli loppunut,

kaikuivat eläköönhuudot voimakkaina kuraattorin kunniaksi, ja yhtäkkiä

nosti joukko vankkoja käsiä kuraattorin tuolin ilmaan, ja Porinmarssin

soidessa kannettiin häntä riemukulussa ympäri salia. Nuorten innostus

etsii aina juhlimisen esinettä, ja kuraattori Kalliosaari oli siihen

tarkoitukseen varsin mainio. Hänen vastauspuheensa oli tunteen Etna ja

sanojen Imatra, eläköönhuudoista sen päätyttyä ei tahtonut tulla loppua.

Ebba Hagen oli seurannut Urho Koskulan puhetta mitä suurimmalla

mielenkiinnolla ja hän oli kokonaan unhoittanut sen pienen kiistan,

joka heidän välillään oli ollut syntymässä. Kuraattorin kantaminen oli

vaikuttanut häneen väkevästi, ja hänen puheensa oli virittänyt hänessä

jokaisen hermon ennen aavistamattomaan riemuun.

Elämä oli niin ihanaa, oli suloista olla nuori ylioppilas. Ja riemu

siitä, että kouluiltojen salaiset unelmat, jotka olivat pyrkineet

runopukuun, olivat tulleet palkituiksi, kerrassaan pyörrytti.

Hänelle oli kaikki avoinna osakunnassa. Hän oli tehnyt niin

intresantin tuttavuuden, sillä maisteri Koskula oli varmaan osakunnan

huomattavimpia henkilöitä.

Kun Ebba Hagen illallisten jälkeen Urho Koskulan kanssa alkoi

tanssin, niin kiidättivät hänen jalkansa häntä yli liukkaan lattian

kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä hän oli alkanut ensimäiset

ylioppilastanssiaisensa.

Koskula pysytteli koko illan hänen uskollisena seuralaisenaan ja oli

pyytänyt saada saattaa hänet kotiakin. Tosin muitakin tanssittajia

ilmestyi runsaasti, mutta aina ne ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta

toivat hänet Urho Koskulan viereen istumaan.

Albert ei tanssinut kertaakaan hänen kanssaan. Se tuntui hiukan

omituiselta, mutta sitten kun hän huomasi, että Albert ei tanssinut

yleensä kenenkään kanssa koko iltana, vaan piti seuraa suurelle

naisjoukolle, jolla tuntui olevan sangen hauskaa, rauhoittui hän.

Toisinaan hän huomasi kuitenkin, että Albert yksin jäätyään katseli

salin toiselta puolelta häneen herkeämättä suurilla, avuttomilla

silmillään.

Kun kello neljän tienoilla tanssittiin loppuvalssia, pyysi Albert

häntä tanssimaan ja kysyi menisivätkö he yhdessä kotia. Mutta kun hän

vastasi, että maisteri Koskula oli jo aikaisemmin pyytänyt saattaa

häntä, mutta että he kolmenkin olisivat voineet mennä, sanoi Albert

pilkallisesti:

— Vai maisteri Koskula!

Ja Urho Koskula saattoi hänet kotiin Kaivopuistoon, jossa professori

Hagenin asunto oli. Heillä oli ollut paljon hauskaa puhuttavaa.

— Te luulette minusta, minun tiedoistani ja maustani liian paljon.

Pelkään, että te tulette minun suhteeni pettymään, — sanoi Koskula

erotessa.

— Minä luotan teihin, maisteri, — vastasi hän...