II

— Onko maisteri Koskula kotona? — kuuli Urho unenhorroksissaan

kysyttävän eteisessä. Samassa koputettiin ovelle heksametrin tahtiin.

Urho heräsi täydellisesti ja vastasi latinaksi jonkun säkeen,

ensimäisen minkä sattui muistamaan Aeneidistä, ja ovesta astui sisään

hänen paras ystävänsä, maisteri Albert Hagen, jolla oli leikillisenä

tapana koputtaa ovelle juuri tällä tavalla.

Maisteri Hagen oli keskikokoinen, kalpea, tummasilmäinen, miellyttävän

näköinen mies. Hänen pukunsa oli huomattavan huoliteltu, viimeisintä

kuosia, herättämättä kuitenkaan mitään erikoista huomiota, ja

hänen käytöksessään oli maailmanmieheen vivahtavaa luonnollista,

miellyttävää kohteliaisuutta. Hän oli jo pari vuotta sitten suorittanut

kandidaattitutkintonsa ja kirjoitteli parastaikaa tohtorinväitöstänsä.

— No mitä ihmeitä, nukutko sinä vielä päivällisuntasi? — sanoi hän

ja kävi kättelemään kiskaisten samassa hiirenharmaan hansikkaana

kädestänsä.

— Anna olla, älä huoli minun tähteni vaivautua hansikkoinesi, — sanoi

Koskula.

— Hyvä veli, mitä sinä mietit, etkö arokaan tulla osakunnan

vuosijuhlaan, ilman sinua ei siellä tulla toimeen, sillä ethän liene

unhoittanut, että sinun on jaettava kaunokirjallisuuspalkinnot?

— Enhän toki, mutta totta puhuen, minulla on Matti kukkarossa.

Samassa syöksyi huoneeseen ylioppilas Jukka Tavela, nuori, vilkas

ja kielevä, oikea keikarityyppi. Hän oli tehnyt kerran lyhyen

ulkomaanmatkan, ja sen tiesi koko hänen tuttavapiirinsä, sillä aina

riitti hänellä puheenaihetta siitä. Hän vertaili kaikkea siihen, kuinka

Pariisissa ja Berliinissä oli ollut; täällä kotona oli kaikki aivan

hullusti. Hän puhui mielellänsä vieraita kieliä, joita hän ei tosin

osannut, mutta eihän se haitannut. Suomea puhuessaan hän aina silloin

tällöin heitti jonkun sopivan vieraskielisen sanan tai kokonaisen

lauseen väliin, sillä se vaikutti hänestä niin hienostuneelta.

Varsinkin Pariisista hän puhui sellaisella tuntemuksella ja

varmuudella, että äkkinäinen olisi voinut luulla hänen oleskelleen

siellä vuosikausia. Tosiasia kuitenkin oli, että ne vuodet supistuivat

vain pariin viikkoon.

— Kyllä Hagen voi deponeerata sinun lompakkoosi, — huusi hän sisään

tullessaan, — kas tässä on rahaa kuin häkää, kyllä professori Hagenin

ainoalla pojalla aina on rutosti rahaa, jos et muuta pyydä. — Tavela

antoi Hagenille rahoja, jotka hän oli saanut takaisin ostaessaan

paperosseja lähellä olevasta kaupasta. He olivat tavanneet toisensa

kadulla, ja Hagen oli lähettänyt hänet asialle, jonka hän mielellään

toimittikin, sillä hänkin oli ainaisessa rahapulassa ja eli mielellänsä

toisten kustannuksella.

Maisteri Hagen nauroi ja koetti rauhoittaa kovaäänistä Tavelaa. —

Tietysti minä lainaan, jos sinä sallit, ja mikäs tässä muu auttaa,

sillä onhan sinun tultava palkintoja jakamaan, koska se kerran sinun

tehtäväksesi jätettiin, ja maksakoon sitten vaikka osakunta sinun

illallisesi.

— Niin, joutuin nyt ylös ja sassiin parempaa päälle, tässä ei ole enää

liikoja aikoja. Tänä iltana minä esitän sinulle ne Hagenin turkulaiset

serkut, joita tämä maisteri on pitänyt piilossa. Ah, se Ebba Hagen on

sitten oikein hemaseva tyttö ja täydellinen grande dame.

— Anteeksi, — puuttui maisteri Hagen puheeseen, — suotaneen kait

minulle sukulaisena onni saada esittää molemmat serkkuni parhaimmalle

ystävälleni.

Koskula oli noussut ja muutti kiireimmän kautta pukuansa.

— Sinä, joka olet säilyttänyt niitä piilossa kuin juustokuupan alla.

No, luonnollisesti se on sinun oikeutesi. Mutta totta puhuen, niin

ei siitä Martasta ole niin väliä, ei se ole minkään näköinen ja

sitäpaitsi...

— Vaiti, sanon minä, älä yritäkään esiintyä tyhmyyksinesi, — katkaisi

puheen Hagen. — Mutta mitä ihmettä, Urho, et kai sinä aio esiintyä

illalla tuossa vaaleassa, uudessa puvussasi. Muistahan toki, että

kysymyksessä on osakunnan vuosijuhla ja uusien jäsenien vastaanotto ja

ennen kaikkea ilta.

— Ja suuri esittely, sehän olisi vallan skandaali, — ehätti Tavela.

— Eipä sillä nyt taida olla niin väliä näin vanhalla civiksellä, —

sanoi Urho ja alkoi etsiä tummaa vierailupukuansa.

— No, no, kuinka sinä nyt tänään olet niin vähän kulttuuri-ihmisen

kannalla. Tosin sinulla on paljon luontaisia etuja, sillä olethan sinä

kookas ja pulska, mutta ennen kaikkea tahtonet kai vaikuttaa hyvin

puetulta ja hyvin kasvatetulta, — sanoi Hagen.

Koskula lensi punaiseksi korvalehtiä myöten. — Minä pyydän päästä

kaikista arvosteluista persoonaani nähden, ja mitä minun kasvatukseeni

tulee, niin voin huomauttaa, että minua ei ole kasvatettu niin hyvin

kuin professori Hagenin poikaa, sillä minä olen kasvattanut itse

itseni. —Äänessä oli uhmaa ja katkeruutta.

Maisteri Hagen tuli hämillensä, ja hänen kalpeille kasvoillensa levisi

lievä puna. Hän katsoi suurilla silmillänsä avuttomasti Koskulaan, joka

hengitti kiivaasti.

— Suo anteeksi, rakas veli, en tiennyt, että sinä olet noin

hermostunut. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua, se

sinun pitäisi tietää, tahdoin päinvastoin lausua sinulle totuuden

kohteliaassa muodossa.

— Sinä tiedät varsin hyvin, että minua eivät miellytä senkaltaiset

totuudet, — sanoi Urho jo täysin rauhoittuneena ja alkoi sitoa pienen

peilipahasen ääressä suurta, harvinaisen näköistä kaulahuivia, jonka

Hagen oli tuonut hänelle ulkomailta tuliaisiksi.

— En minäkään pidä totuuksista, minä rakastan viekkaita ihmisiä, sillä

he ovat aina niin ystävällisiä, — yhtyi puheeseen Tavela.

— Mikä kehno moraali! Voivathan rehellisetkin ihmiset olla ystävällisiä

ja kohteliaita, — huomautti Hagen.

— Mitenkä? Sepä olisi hauskaa tietää, sillä yleensä on ihmisissä

niin vähän hyveitä, ettei niistä kannata puhua; jää siis jälelle

epämiellyttävät totuudet.

— Jos sinä ajattelet ihmisistä noin, niin silloin voit todella vaieta

heidän vioistansa, sillä vaikeneminenkin voi olla kohteliaisuutta, —

sanoi Hagen.

— Kylläpä maisteri on tänään opettavaisella tuulella, — huomautti

Koskula, — vaikka eihän opetuksesta ole mitään haittaa tämäntapaisille

maankolloille, mutta ellei se nyt ketään häiritsisi, niin ehdoittaisin

minä tämän puheenaiheen jätettäväksi ja kysyisin, voiko kukaan

herroista sanoa kenenkä käsialaa tämä on ja kukahan mahtaa piillä

tämäniltaisissa kirjallisuuskilpailuissa nimimerkki »Nerinan» takana. —

Hän otti pöydältä suuren paperipinkan ja tarjosi sen Hagenille.

— Mistäpä minä tuntisin kaikki paperinturmelijat ja nilkut runosepät, —

ehätti Tavela vilkaisten papereihin.

— Minä pidän paljon hänen runoistansa. Saanhan minä tosin jo tänä

iltana tietää hänen nimensä, mutta kuitenkin olen utelias. — Hän

katseli tiukasti Hageniin, joka ei puhunut mitään, vaan selaili

ikäänkuin välinpitämättömänä hänelle annettuja paperiliuskoja.

— Varmasti hän on nainen, — jatkoi Koskula, — sillä niin mielellänsä

hän viihtyy kukkasten ja perhosten parissa. Ainakin on hän hyvin nuori.

Mutta toiselta puolen hänen runoudessaan on sellaista voimaakin, että

olisi halukas luulemaan häntä mieheksi. Synnynnäinen runoilija hän

joka tapauksessa on, sillä hänellä on omia, itsenäisiä runokuvia ja

käänteitä ja sen lisäksi herkkä rytmivaisto, joista seikoista aina

tuntee todellisen runoilijan.

Maisteri Hagen tunsi itsensä hiukan hermostuneeksi, kun Urho katsoi

häneen kysyvästi, ja salatakseen hermostustaan hän sanoi:

— Kas vaan, arvostelija on innostunut. Se on paha merkki, silloin hän

varmasti tulee arvostelleeksi puolueellisesti kuten päinvastaisessa

tapauksessa, jos tuntisi vastenmielisyyttä itse tekijään.

— Nimimerkki »Nerina» siis saa tänään ensimäisen palkinnon, — tokaisi

Tavela väliin.

— Sitä minä en ole sanonut, älä sinä Jukka aina juokse edellä. Vaikka

ethän sinä voi sille mitään, että kielesi ei ole vellissä palanut.

Mutta näin meidän kesken, kait se nyt niin käy, sillä »Nerinan»

runous on sellaista, jota minä ja miltei kaikki palkintolautakunnassa

ihailemme, juuri siksi, että meissä itsessämme ei sitä sanottavasti

ole, maalaispoikia kun olemme. Se on sitä urbaanista eli, kuinka minä

sanoisin, sitä kaupunkilaisrunoutta, josta sinäkin Albert niin paljon

pidät ja josta sinä aina uneksit.

— Kuinka se voi olla urbaanista runoutta, kun siinä puhutaan niin

paljon perhosista ja kukista? — kysyi Albert vakavan näköisenä ja

rauhallisena, vaikka hän sisäisesti oli salaisuutensa takia levoton.

— Sepä siinä juuri on niin kaupunkilaista, että ne perhoset lentelevät

kaupungin kukkaistutusten yllä ja imevät mettä esplanaadien lehmuksista

ja joutuvat kaupungin uhriksi kuten esimerkiksi runossa »Eksynyt

perho», jossa kerrotaan perhosesta, jonka tappoi puutarhurin yllättävä

vesijohtosuihku. Taikka jos tuo ei sinusta oli kylliksi urbaanista,

niin pyydän mainita, että siellä on verrattomia kaupunkilaistunnelmia

kuten esimerkiksi sikermässä »Auringonlaskuja kaupungeissa». Hän on

varmaan matkustellut paljon, sillä hänen runonsa vievät usein etelän

kaupunkeihin.

Hagen kävi nyt todella levottomaksi, mutta kerkeä Tavela tuli avuksi.

— Älä herran nimessä vaan luule minua niiden kirjoittajaksi, vaikka

minä olenkin matkustellut. Muuten ei parinsadan markan palkinto tekisi

pahaa, pitäisihän sillä pari kunnollista viftiä...

— Ja ostaisi uudet samettiliivit, — ehätti Hagen väliin. Syntyi yleinen

nauru, sillä liivit ja kravatit olivat Tavelan ulkonaisen loiston

päätekijät.

— Mutta palatakseni niihin runoihin, se niissä on minusta

ihmeellisintä, että niissä on niin paljon samoja ajatuksia, joita sinä

Albert vuosien kuluessa olet minulle esittänyt. Olisin miltei halukas

luulemaan, että ne ovat sinun kirjoittamiasi.

Urho vilkaisi syrjäsilmäyksellä Hageniin, joka oli hiukan hätääntyneen

näköinen ja vältti hänen katsettansa peittäen kasvonsa paperiliuskojen

taakse, mutta Urholta ei jäänyt huomaamatta hänen ilmeensä, kun Hagen

kysyi äänessä teeskennelty hämmästys:

— Nämätkö minun? Ovatko ne sinusta hyviä runoja?

— Ovat, muoto tosin toisinaan on vielä puutteellinen, mutta niissä on

kuitenkin, kuten sanottu, paljon hyviä ajatuksia ja tunnelmia, juuri

sellaisia kaupunkilaistunnelmia, joita minä maalaisena kaipaan ja

rakastan.

— Sitä minä en ymmärrä, että juuri sinä pidät tämänluontoisia runoja

hyvinä, ovathan ne niin vierashenkisiä sinulle, — sanoi Hagen pieni

ivan piirre suupielessä.

— Juuri siksi, että minä olen maalainen, ihailen kaikkea mikä on

kaupunkilaista. Minä olen tullut kaupunkiin oppiakseni. Maalaiselämän

ja kurjan pikkukaupunkielämän minä tunnen luihin asti, niiden tunnelmat

ovat jo minun omaisuuttani, mutta minä tahdon rikastuttaa sieluani

ja näkemystäni maailmoilla, jotka ovat minulle uusia ja ainakin yhtä

arvokkaita, jollei arvokkaampiakin kuin jo tuntemani. Minä tahdon imeä

itseeni kaupunkilaisilmaa, minä tahdon tulla kulttuuri-ihmiseksi...

— Rupeatko sinä tomunimijäksi, älä viitsi, se tappaa lopuksi;

sitäpaitsi on meillä sellaisia sähkölläkäypiä, ja ne ovat parempia kuin

maaltatuodut, — ilkkui Tavela. Koskuia katsoi häneen säälien.

— Veljellä on hiukan pintapuolinen tai oikeammin väärä käsitys

kulttuurista, — huomautti Hagen ystävällisesti. — Eivät kaikki

kaupunkilaiset ole kulttuuri-ihmisiä, vaikka he taitavat usein itse

niin luulla. — Hän katsahti salaa Tavelaan, joka ei kuitenkaan

huomannut hänen katsettansa, vaan käytti syntynyttä hiljaisuutta

hyväksensä ja sanoi:

— Sen toki minä tietänen, vaikka olenkin kaupunkilainen ja oikein

turkulainen. Eivät turkulaiset tavat täällä ollenkaan tepsi, suuresta

maailmasta ne ovat opittavat, — sanoi hän itsetyytyväisenä. — Kas

tuossa on mies, jota sopii pitää mallinaan! — Hän osoitti Hagenia.

— No, no, älähän pilkkaa, ja minun olisi tultava sitten esimerkiksi

Urhon kaltaiseksi hänen täydellisyysteoriansa mukaan, — sanoi Hagen, —

sillä olethan sinä terve maalainen.

— Ei, sinun ei sovi tulla minun kaltaisekseni, se ei ole tarpeellista

eikä sopivaakaan sinun täydellisyydellesi, — intti Urho. — Minun

mielestäni on jokaisen korkeammalla tasolla olevan ihmisen velvollisuus

kohottaa seurustelupiirinsä mahdolliset vähemmän kehittyneet ainekset

ylös omalle tasollensa eikä suinkaan laskeuduttava heidän kannallensa,

sillä muutenhan kulttuuritaso alenisi.

— Nyt veli hiukan sekoittaa käsitteitä, — sanoi Hagen. — Kulttuuritaso

ei laske ensinkään sen kautta, että yhä useammat tulevat sivistyksestä

osallisiksi. Kulttuuri ja sivistys ovat kaksi eri asiaa. Kulttuuritason

alenemiseen on useimmissa tapauksissa syynä sen oma peritty, loppuun

kulunut olemus ja sen edustajien suvustaan-huonontuminen. Vaikka se

herroja masentaisikin, niin täytyy minun sanoa, että kulttuuria ei

parhaimmallakaan tahdolla opita, se peritään.

— Opitaan kyllä, — sanoi Tavela itsetietoisesta ja levitti kätensä

loistavalla liikkeellä.

— Niin, mutta siihen voi ainakin pyrkiä ja sitä voi ihailla, — sanoi

Urho äänessään alakuloinen sävy. — Mutta mehän jouduimme niiden runojen

aiheiden johtamina sangen pitkälle itse runoilijasta. Olisi todella

hauska tietää kuka hän on? Silloin voisin saada puheeseeni enemmän

hehkua ja innostusta. Sinulla, Albert, näkyy olevan tietoja hänestä.

— Kuinka niin?

— Muuten vaan, mutta sangen hauskaa on häneen joka tapauksessa

tutustua, ellen häntä jo tunne. — Sanalla »jo» oli erityinen paino.

— Mutta onkin jo aika lähteä, — sanoi Hagen kelloonsa katsoen.

— Joko »kultakello ketjun kanssa» näyttää niin paljon? — kysyi Tavela

leikkiä laskien.

Kun he olivat tulleet Tehtaankadulle, sanoi Koskula:

— Otetaan »huone», sillä pääsee täältä aivan »talolle» asti.

Samassa tuli raitiotievaunu, ja he nousivat siihen.