Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.
I
Ylioppilas Urho Koskula oli astunut raitiotievaunuun ajaaksensa sillä
Pietarinkadun varrella olevaan asuntoonsa. Viimeiset pennit menivät
siihen, mutta kun vain kerran päivässä söi, niin ei olisi ei hinnalla
eikä millään lähtenyt »talolta» Pietarinkadulle saakka kävellä
laahustamaan.
— Jopa minä söinkin, — ajatteli hän siinä nuokkuessaan, — mutta eihän
sitä tiedä milloinka taas saa ruokaa, kun ne viheliäiset ruokaliputkin
sattuivat loppumaan ennenkuin se lainapaperi ehti valmiiksi, eikä
niillä toisiltakaan nykyään ole mitään vipattavaa...
— Inhoittavia ihmisiä nuo osakunnan kassanhoitajatkin, kun eivät
voineet antaa mitään etukäteen vanhalle civikselle; ovat aina niin
olevinaan niine kassakokouksinensa, voisivat vaikka tappaa toisen
nälkään...
Tehtaankadulla hän hyppäsi vaunusta ja alkoi veltosti kävellä
Pietarinkadulle päin. Asuntoonsa tultuaan hän tunsi heti harmiksensa,
että huonetta ei tänäänkään oltu lämmitetty, vaikka hän aamulla ulos
lähtiessään nimenomaan oli antanut emännällensä siitä määräyksen.
— Aikookohan se muija häätää minut täältä kylmyydellä, kun viime kuun
vuokra taaskin on maksamatta, mutta koettakoonkin, ei se mistään saisi
tällaiseen kallioluolaan parempaakaan vuokralaista...
Syksyilmat olivat käyneet koleiksi, ja Urhoa vilusti
lämmittämättömässä, uutuudestaan vielä kosteassa huoneessa. Hän haki
eteisestä mustan, silkkivuorisen päällysnuttunsa, heittäytyi puiselle,
narisevalle vuoteellensa ja veti päällysnuttunsa peitokseen. Häntä sekä
vilusti että väsytti.
— Jospa nukahtaisi hetkisen näin päivällisen päälle. — Mutta unipa
ei tullutkaan. Hänen katseensa harhaili huoneessa esineestä toiseen.
Mieli kävi niin kummallisen levottomaksi. Monasti ennenkin oli hän
tuijotellut noita huonoja väripainoksia seinillä, ja nuo mustissa
kehyksissä olevat valokuvasuurennokset huoneen vuokraajasta,
keski-ikäisestä puusepästä ja hänen vaimostaan katselivat niin tyhmän
näköisinä häneen. Hän oli lukevinaan vaimon ilmeestä ajatuksen: — eikö
maisteri voisi jo maksaa hyyryänsä, me kun niin tarvittas...
Urhoa harmitti. Mitä tekemistä hänellä oli noiden perhekuvien kanssa?
Jo monasti hän olisi käskenyt viedä ne pois, mutta ei hän sentään
kehdannut loukata noita kunnon ihmisiä, sillä mihinkäpä muualle he
olisivat voineet taulunsa ripustaa jollei juuri omaan kamariinsa, itse
kun asuivat ahtaassa keittiössä ja olivat vuokranneet kamarinsa hänelle.
— Katselkoot, — ajatteli hän, — kyllä minä kestän ja kyllä minä taas
maksankin ja reilusti, jahka saan sen osakuntalainan. — Hänen katseensa
siirtyi katossa riippuvaan punaisenkirjavaan, porsliiniseen kruunuun,
joka alkuaan oli ollut öljylamppu, mutta johonka nyt oli kiinnitetty
kolme sähkölamppua.
— Tuokin on niin kamala lasisine kristalleineen, että tuolilla sen
sietäisi siitä säpäleiksi lyödä, — ajatteli hän ollen yhä mielessänsä
ärtyisä ja harmistunut.
Hän kääntyi kyljellensä niin, että saattoi nähdä pienehkön
kirjoituspöydän, jolla oli suuri joukko erilaisia kirjoja. Kirjat
olivat hujan hajan, jotkut niistä olivat auki, toiset taas selkämys
ylöspäin pöydälle heitettyinä. Pitkä ja perinpohjainen haukotus pääsi
häneltä, kun hänen katseensa osui tuohon kirjoilla lastattuun pöytään,
mutta haukotusta seurasi voimakas pahan tunne rinnassa, ikäänkuin
terävän aseen pistos.
— Kirjoja, kirjoja...
Ah, kuinka epämiellyttävältä hänestä tällä hetkellä tuntuikaan
jo niiden paljas näkeminenkin. Tänäänkään ei hän ollut niihin
vilkaissutkaan...
— No, eihän se nyt ollut niin vaarallista, ehtiihän sitä, — ajatteli
hän ja sytytti paperossin.
— Nyt en minä tahdo ajatella mitään, en huonoja asioitani, en lukujani,
en mitään, en mitään... Minä olen väsynyt ja tahdon levähtää, — koetti
hän itseksensä pakoittaa ajatuksiansa lepoon, kuitenkaan onnistumatta.
— Tänä iltana on taas osakunnan vuosijuhlakin ja uusien jäsenien
vastaanotto. Sinne on mentävä, ottipa rahat sitten mistä hyvänsä, ja
kait niitä nyt sentään siellä »talolla» jollain tavalla saa vipatuksi...
— Kahdeksannen kerran kait minä jo olen sellaisessa mukana, — ajatteli
hän, ja epämiellyttävä tunne valtasi hänet itsepintaisesti. Nyt ei
hän enää voinut johtaa ajatuksiansa, vaan ne soutivat omavaltaisesti
tuttuja, jo usein kuljettuja väyliä. Aluksi ne ikäänkuin patoutuivat
yhteen kohtaan hänen tajunnassaan ja alkoivat sitten valtavan kosken
tavoin kiitää huimaavaa vauhtia eteenpäin.
Niinkuin näkinkenkiä pohjamudasta esille kaivaen vieritti ajatusten
virta hänen elämänsä eri muistoja.
Muistui mieleen lapsuusajan ensimäiset kansakouluvuodet kotipitäjässä
Hämeessä, kouluvuodet lyseossa pienessä maaseutukaupungissa.
Samanlaista köyhyyttä se silloinkin oli ollut, sillä erotuksella vain,
että nykyään oli toisinaan rahaa oikein runsaasti, vaikka se aina
loppuikin niin pian. Isä oli köyhä mylläri, eikä hänellä ollut rahoja
koulutukseen, mutta äiti, tuo kivulloinen ja aina hiljainen, oli
kouluun toimittanut ja pappia toivonut. Hän muisti vielä aivan selvään,
kuinka äiti aina syksyisin häntä kouluun lähettäessään sanoi hymysuin:
»En käy kirkossa ennenkuin oma poika on pöntössä.» Kylmä hiki nousi
Urhon otsalle, kun hän ajatteli niitä pettymyksiä, joita oli äidillensä
tuottanut, mutta nyt makasi äiti kotipitäjän kirkkomaassa eikä tiennyt,
kuinka pojan myöhemmin oli käynyt...
Seitsemän pitkää, toimetonta vuotta...
Pitkiltä ne todellisuudessa eivät olleet tuntuneet eivätkä ne sentään
aivan toimettomuudessakaan olleet kuluneet, olihan hän jotain
oppinutkin. Mitä? Elämää...
Urho hymyili. Hän muisti sen riemukkaan kevään, jolloin tuli
ylioppilaaksi. Ah, niitä viimeisiä ponnistuksia, lukuja, lukuja, ja
sitten tulo sydän kurkussa Helsinkiin. Kaupunki oli tehnyt häneen
niin valtavan vaikutuksen, että hän oli kulkenut kuin kuumeessa tai
kauniissa unessa.
Ylioppilaslakki.
Ylioppilasvifti, mitä ihania sanoja, mitä suloisia muistoja; ensimäinen
oikea rehellinen humala ja oikein luvalla. Mikä nousu, mikä kirkkaus,
Urho aivan innostui muistelossaan, mikä ajatusten rikkaus ja mikä hyvän
tunnon huuma... mutta hyvä Jumala, millainen herääminen...
Onnesta säteilevänä oli äiti hänet syliinsä sulkenut, kun hän palasi
maalle, ja karhealla kädellään oli hän silitellyt ylioppilaslakkia.
»Oikeinhan se on samettia», oli hän vihdoin sanonut, ja rajaton riemu
oli täyttänyt hänen povensa siitä, että hänen poikansa nyt oli todella
»herra».
Filoloogiksi oli Urho ruvennut, eikä äiti ollut kauvaa vastustellut,
kun Urho oli selittänyt, että siitä voi kyllä lukea vaikka papiksi.
Sitten olivat luvut alkaneet, valmistavat luvut, ja ensimäinen
lukukausi oli kulunut ikäänkuin huomaamatta häviten olemattomiin
kuin tina tuhkaan kaikkeen tutustumalla, kaikkea harrastamalla. Se
oli ollut kuin vilkas, monivaihteinen uni tuo ensimäinen lukukausi
yliopistossa. Olihan kaikki niin huimaavan uutta. Mitään opinnäytteitä
ei luonnollisesti sinä lukukautena suoritettu, mutta olihan se
niin sanomattoman lyhytkin. Ylioppilaskunnan laulajiinkin oli Urho
liittynyt ja laulanut ensi bassoa oikein nuoren innostuksella.
Laulajamuistoissaan hän viihtyi aina hyvin, ja pahan tunne nytkin
rinnassa poistui hetkeksi.
Mutta se palasi pian entistä voimakkaampana, kun ajatusten virta kiisi
eteenpäin. — Toisena lukukautena hän oli oikein todenteolla valinnut
oppiaineet. Hän päätti ottaa sekä käytännöllisessä että teoreettisessa
filosofiassa korkeimman arvosanan. Sitäpaitsi hän aikoi ottaa arvosanan
estetiikassa ja ehkäpä vielä jossain muussakin yhtä kauniissa aineessa.
Kuinka hän oli ollut innostunut! Hän oli ostanut kirjoja, hän oli
kantanut kotiinsa niitä kirjastoista oikein sylyyksiä, ja hyvällä
maulla valittuja kirjoja ne olivat olleetkin. Hänen pieni, vaatimaton
asuntonsa oli alkanut vaikuttaa oikein tiedemiehen työhuoneelta. Kaikki
tuo homma oli ollut sangen vaivalloista, vaikka samalla hauskaakin.
Päivät kuluivat nopeasti näissä puuhissa, ja usein sattui, että hän
iltaisin tunsi itsensä ruumiillisesti niin väsyneeksi, että hyvällä
omallatunnolla saattoi käydä lepäämään päivän vaivoista.
Mutta sitten alkoi lukeminen. Hyvä Jumala sitä kirjojen paljoutta,
oikein päästä huimasi, ei tiennyt mistä aloittaa. Käteen sattui ensin
joku pienempi kirja. — Jos aloittaisi tuolla! Ei, kyllä se oli liian
pieni ja mitätön, — päätteli hän luettuansa alkulauseen, — kyllä
tässä on aloitettava jollain huomattavammalla teoksella, — ja hän oli
ryhtynyt aukileikkaamaan jotain paksua filosoofista teosta ja alkanut
lukea sitä, mutta se tuntui hiukan vaikeatajuiselta, ja saksankielikin
teki aluksi haittaa. Vähän aikaa sitä luettuansa hän oli ottanut jonkun
estetiikankurssiin kuuluvan kaunokirjallisen teoksen ja lukenut sitä;
se tuntui koko joukon mukavammalta, mutta sitten oli puhelin soinut,
muutamat toverit pyysivät häntä aamupäiväkahville kahvilaan. Sehän sopi
mainiosti, ja niin pilaantui se aamupäivä...
Samalla tavalla kului lukemattomia aamupäiviä sekä iltoja.
Y.L:n harjoitukset olivat tervetullut vaihtelu laiskoitteluun.
Laiskoitteluun? Eihän se sitä ollut, mitä hän sille mahtoi, että
häntä osakunnassa ruvettiin valitsemaan yhä useampiin ja useampiin
toimikuntiin ja luottamustoimiin. Hän tiesi ainakin itse, ettei hän
ollut tahallansa pyrkinyt niihin. Kadehtijat sanoivat kyllä, että häntä
vaivasi esiintymishalu, mutta ei se ainakaan aluksi ollut sitä. Hän oli
vain lausunut mielipiteensä milloin mistäkin osakunnassa käsiteltävästä
asiasta, ja usein oli sattunut, että äänestäissä enemmistö oli samaa
mieltä kuin hän, ja kun toimikuntaa alettiin valita, tuli hän aina
ikäänkuin itsestään siihen valituksi.
Ja minkä hän mahtoi luonnollensa, että hän koko tarmollansa ryhtyi
toteuttamaan hänelle uskottuja tehtäviä; se vei kyllä aikaa, mutta se
ei ollut autettavissa. Ja mitä enemmän hän puuhasi, sitä useampaan
toimikuntaan hän tuli valituksi. Hän oli innostunut näistä tehtävistä
ja hän kehittyi taitavaksi puhujaksi esiintyen aina kun vain
pyydettiin, ja hyvänä puhujana häntä pidettiinkin.
Sitten tuli puoluepolitiikan intomielinen aikakausi. Se oli ikäänkuin
luotu hänen lahjoillensa, nyt hän sai oikein todenteolla nauttia
puhujataidostaan. Missä vain pieninkin puoluekokouksen tapainen oli,
siellä hän esiintyi ja voitti mainetta. Se oli kaikkea muuta kuin
laiskoittelua, sillä kyllä sitä vaan sai lukea yökaudet perehtyäkseen
niihin moniin kysymyksiin, joista hänen piti lausua mielipiteensä.
Ulkona ravintoloissa täytyi myöskin istua, sillä siellä kuuli niin
paljon ja oppi niin helposti tärkeitä asioita. No, ei se nyt niin
helppoa ollut, sillä »istumiset» maksoivat paljon rahaa, ja niin
tulivat päiväjärjestykseen rahahuolet ja uniset aamupäivät...
Näitä uomia kulkivat Urhon ajatukset, paha omatunto kiemurteli
tuskaisena niinkuin käärme pajupihdeissä ja nosti herkkänä päätänsä.
Hän olisi mieluimmin ollut ajattelematta mitään, mutta se autuas,
tylsä tila näkyi olevan häneltä kielletty. Suuret kirjapinot pöydällä
häiritsivät hänen rauhaansa.
Vaivaa oli ollut niiden hankkimisessa, vaivaa niiden
aukileikkaamisessa, vielä enemmän vaivaa niiden lukemisessa, sillä
totta puhuen, olihan sitä sentään jotain yritetty lukeakin vuosien
kuluessa, ikävä vain, että niin harva luetuista kirjoista kuului
kurssikirjoihin ... Rinnassa tuntui kuitenkin helpommalta tämän
ajatuksen syntyessä, sillä työtä oli sittenkin tehty, vaikka tulokset
eivät vielä oikein näkyneet. Olihan sitä koetettu tenttiäkin, mutta
onnettomuudet olivat ahdistaneet, ja professoritkin olivat kehdanneet
olla pikkumaisia... Nyt helpoitti jo huomattavasti...
Urhoa väsytti, ajatus kävi veltommaksi, yhä sekavammaksi. Kirjoja,
äärettömän paljon kirjoja, koko huone muuttui suureksi kirjastoksi,
jonka notkollaan olevat hyllyt kellertävine pergamenttiselkäisine
kirjoineen kajastivat rauhoittavina kuin painuvan päivän kelmeä rusko.
Ilma tuntui ummehtuneelta ja kostealta, vanhat kirjat tuoksuivat
unettavasti.
Paperossi oli palanut loppuun ja pudonnut hiljaa suitsuten lattialle.
Ylioppilas Urho Koskula oli nukkunut kirjojensa unikkotuoksuun...