"Ei minun sinulle tiliä oloistani tarvitse tehdä, mutta saan sen
sanoakin; olimme ensin ajelemassa, sitte menimme erääsen ravintolaan
iltaa kuluttamaan."
"Etkö muista kuinka psalttarin ensimäinen salmi kuuluu?"
"Miks'en sitä muista, mutta mitä se tähän koskee? Laurila on hyvä ja
jättää ne asiat, ei niitä niin jokapaikkaan tarvitse vetää."
"Mutta eikös sana ole meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän
teillämme?"
"Niinhän kuuluu, mutta täytyyhän meidän maailmassa olla, emmekä juuri
elämältä paljoa iloa saa, miksi siis sitä ehdollamme karkottaisimme? --
Eikö Laurila olisi hyvä ja juoksisi hakemaan tuolta puodista, tämän
talon portinpielestä vähän limonaatia ja portteria? -- portteri, on
niin vahvistavaa -- -- --"
"Emme me nyt tässä portteria tarvitse; me tarvitsemme jotakin muuta,
Sanna parka, sillä sinä et ole onnellinen, sinä et ole hyvällä tiellä."
"Anna minun kulkea polkuani, se ei ole sinun polkusi."
"Etkö tule kirkkoon, Sanna, kanssani?"
"Olen niin väsyksissä."
"Käytkö muulloin siellä?"
"Joskus; mutta sitä paitsi on aikomus meillä nuorilla tänään mennä
kello 11:n aikaan Vanhaan kaupunkiin -- -- --"
"Oletko niin pitkälle jo päässyt?"
"Kuule, Kalle, sinä olet mielestäni aina ollut ajattelevainen poika,
vaikka ulkopuolisesti et näytä, suo anteeksi, aivan näppärältä, kuule
Kalle, meidän välimme pitää tulla selväksi!"
"Sitähän juuri minäkin toivoisin, vaikk'ei siinä minun mielestäni
erinomaista sekavuutta ole."
"Kuule ja ymmärrä! Me emme sovi yhteen!"
Kalle katsoi kummastuneena Sannaa, Sanna taas ei näyttänyt väsyneeltä;
siinä hän seisoi Kallen edessä ja puhui innokkaasti:
"Sinä, Kalle, olet vanha aika, minä olen uusi aika."
"No perhana," keskeytti Kalle.
"Niin", jatkoi Sanna, "sinun näköalasi ei ulotu paljoa Laurilan
kuoppamäen toiselle puolen, minä olen vapaasti tottunut katselemaan
korkealta vuorelta avaraa maailmaa yli ennakkoluulojen suon."
"Onko se vienyt sinun korkealle vuorelle ja osoittanut sinulle kaiken
maailman kunnian, Sanna?"
"Hm, niin en juuri tarkoittanut, mutta te siellä -- -- te olette
tyytyväiset siellä, kun vaan on vatsa täysi ja saatte lukea rukouksenne
aamuin illoin -- -- --"
"Ja kun on hyvä omatunto", Kalle keskeytti.
"Mutta minun sieluni", jatkoi Sanna, "janosi jo lapsuudesta asti
ihanuutta, lempeä, onnea tahi miksi sen sanosin. Ehkä oli
onnettomuudekseni, että varhain opin laulamaan kaipaavia
kansanlaulujamme, ja ett'en pitänyt niitä vaan tavallisina rallatuksina
niinkuin muut tytöt, vaan opin tuntemaan niistä semmoista kummallista,
joka tuntui samalla kertaa suloiselta ja tuskalliselta -- oletko,
Kalle, sinä sellaista tuntenut?"
"Olen joskus, mutta minä olen luullut, että silloin tunto minua ajaa
oikeaa rauhaa ylhäältä etsimään."
"Niin sinä sanot; mutta minä olen lukenut melkein kaikki lainakirjaston
kirjat, jopa muutamia, joita ei siellä olekaan; ja tiedäthän, ei kaikki
ole totta, mitä präntätty on."
"Ei, ei, esimerkiksi se kirja, jonka nimi on: 'Viksari eli piru
pullossa', kaukana siitä."
"Ei, Kalle, kaikki on turhuus ja hengen vaiva. Elämän avain on tää:
"Nuoruudesta riemuitkaamme,
Riemuita kun vielä saamme.
Nyt kun vielä kukkamaamme
Ruusuisena rehottaa.
Niin, sulo elämälle
Riemuitkaamme vielä tälle!"
"Ei sillä avaimella lukku aukene", sanoi Kalle surullisesti hymähtäen.
"Näet siis", puhui Sanna, "meidän välillämme on juopa, sinä olet vanhan
ajan puolella, minä uuden; sinä et ymmärrä minua -- -- --"
"Kyllä sinun ymmärrän, virsikirjassa sinun tilasi maalataan: 'yks'
lammas eksyi laumasta ja joutui kauas korpeen'."
"Pidä pääsi, Kalle, kuka meidän väliämme voi ratkaista, minä pidän
minun mieleni."
"Kyllä ratkaisee omatunto."
"Hm, yksinkertaisen mielen houreita."
"Älä pilkkaa!"
"Älä kiusaa sinäkään!"
"Etkö tule Sanna kotiosi?"
"En!"
"Onko se kerta sanottu?"
"Se on kerta sanottu eikä viinapäässä!"
"Et siis tule, vaikka isäsi sitä toivoo ja äitisi tulisi mieli
hyväksi?"
"En!"
"Tule, hyvä Sanna, siitä tulee niin moni hyvälle mielelle, tulisin mar
minäkin."
"En, älä kiusaa minua!" Näin sanoi Sanna tuimalla äänellä, mutta ei se
niin tuimasta sydämestä lähtenyt kuin ääni osoitti.
"Niinkö eroomme", kysyi sumeasti Kalle.
"Erotkaamme ystävinä", sanoi Sanna ja tarjosi kätensä Kallelle.
"Kuinka voimme olla ystäviä, kun suuri juopa meidän eroittaa ja me
kuljemme varsin eri teitä?"
"Kalle, kerran katoovat vanhat ja kaikki muuttuu uudeksi."
"Mutta mikäs se on, joka pysyy ijankaikkisesti?"
"Nyt olisi minun mentävä, 'kolmikantilla' minua toiset odottavat."
"Et tule siis, Sanna, täältä helvetinpesästä; pois."
"En tällä päällä kumminkaan."
"Hyvästi siis, Sanna, et usko kuinka sydämeni kirvelee, mutta jos
joskus apua tarvitset, niin muista minua!"
"Hyvästi, Kalle, sinä olet sittenkin hyvä poika, vaikka yksinkertainen,
kyllä kirventeleminen lakkaa, kun tuot Laurilaan emännän, jolla
on pari tuhatta markkaa rahaa, aitallinen vaatetta, ja muuten on
toimi-ihminen."
"Jumalan haltuun, Sanna!"
"Hyvästi, hyvästi, terveisiä nyt vaan vanhemmilleni!"
"Mutta miksi noin kavahdat vanhempiasi, Sanna?"
"Minua kiusaa, vaivaa, piinaa, painaa -- kuuletkos? -- isäni
jumalisuus; -- minua vaivaa sinua läsnä-olosi, minua vaivaa koko
maailma" -- näin se sanoi kiivaasti ja veti ovensa kiinni, ja Kalle
astui pitkin pakarin-lattiaa ulos.
Kalle meni, katsoi portilla vielä kerran matalaan, keltaseen
rakennukseen päin, huoahti ja lähti tallustelemaan pitkin katua
korttieriansa kohden.
Mutta tyttö katseli akkunasta. Näytti hetkeksi hyvä ajatus tulleen
vierailemaan, mutta kiusaaja tuli kanssa. Tyttö, tyttö, kenen ääntä
kuulet? Vielä voisit palata, mutta kuinka käynee, menetkö alamäkeä
lasketat?