"Eilen jo; olen etsinyt sinua, Sanna."
"Onko Laurilalla kirjettä kotoani."
"Ei, vaan terveisiä."
"Kiitos; nyt on minulla kiire, mutta kenties huomenna kl. 8
suurustunnilla saisin tavata --?"
"Nyt on minun puhuminen", sanoo Kalle erinomaisen päättävästi, ja
siniharmaa silmä katsoo niin vakavasti, että Sannan on pakko luoda
katseensa alas.
"Herrasväki suo anteeksi; menkää edellä pitkälle sillalle päin, olen
siellä viiden minuutin perästä", sanoi Sanna kumppanilleen. He menivät
ja Sanna jäi Kallen kanssa kahdenkesken.
"Sanna, tule kotia, kaikki muuttuu vielä hyväksi", sanoi Kalle
hellästi, mutta Sanna vastasi pisteliäästi: "Jos ei sinulla muuta
sanomista ole, niin sitä ei tarvitse sanoasi, ei minusta ole moukkain
oloon."
"Mutta Sanna hyvä", sanoi Kalle rukoilevasti.
"Hyi, älä ole lapsellinen! Toivoakseni isä ja äiti voivat hyvin,
miks'eivät ole minulle kirjoittaneet mitään?"
"Ei ne osaa."
"Niin, ei sitä sanoas tarvitse, mutta sillä tavoin minä sanoin ja
tarkoitin, miks'eivät ole kirjoituttaneet?"
"Sinä olet murtanut isäsi sydämen."
"Onko sillä tervaskannolla sydäntä?"
"Äitisi itkee sinun tähtesi."
"Se semmoista itkee, jolla ei parempaa itkettävää ole."
"Sinä saatat vanhempaisi harmaat karvat murheella hautaan."
"Tääll' on pappia parempiakin, en minä sinun saarnaasi tarvitse."
"Sinä joudut onnettomuuteen, Sanna."
"Vanhat profeetat ovat kuolleet, ja kylläs tiedät mitä uusien tehdään."
"Ei sinua, Sanna, voi enää millään mieltäsi saada muuttamaan?"
"Oikein vastattu! Morjens nyt ja hyvästi! Eikö Laurila jo ole emäntää
itselleen saanut?"
"Olishan noita saanut, mutt'en ole huolinut -- -- -- etkö sinä yhtään
muista lapsuutesi ihania aikoja, kun sydämesi oli raitis kuin uusi
oras, kirkas kuin lähteen silmä, puhdas kuin kehdon lapsi; muistatko
kun lapsina leikimme yhdessä -- -- Sanna -- --"
"Holt piisaa, en tässä jouda lavertelemaan, hyvästi nyt ja terveisiä
paljo!"
Ja niin se meni. Pitkän valkotukan siniharmaat silmät kävivät taaskin
niin sameriaisiksi.
Läheisestä porttikäytävästä tuli esiin Jermu, kysyi, kuinka oli käynyt.
"Ei kuinkaan", vastasi Kalle alakuloisesti.
Siinä vielä kaasulyhtyin valossa kävelivät Jermu ja Kalle. Ei näyttänyt
viimemainitulla olevan halua lähteä tältä kadulta. Siinä he vaan
kävelivät. Päivällinen poliisimies käveli samalla kadulla ja tunsi
heidän äskeiseltä. Siinä joutui Jermu varsin vilkkaasen puheesen; hän
kyseli kuin mies ja kertoi asioita kuin mies.
Oli kai kulunut puolen tuntia äskeisestä kohtauksesta, kun kolme
hevosta tulee peräksytin aika vauhtia. Ja ensimäisessä reessä -- näkee
Kalle, -- näkeekö? näkee Sannan. Hyvin hän sen kaasulyhdyn valossa jo
erottikin. Huimaa vauhtia ne menivät ohitse; miehet olivat laskeneet
kätensä naiskumppaninsa kaulalle ja hoilasivat.
Poliisimies huomasi, että Kalle oli levoton, kun hän meneviä katseli;
"oliko siinä tuttuja", hän kysyi.
"Oli, siinä oli se, jota tulin etsimään."
"Taisi olla morsiamenne?"
"Ei juuri, mutta kuitenkin olisin hänen suonut täältä pois tulevan."
"Poika parka, se tyttö on huonoilla jäljillä", sanoi poliisi.
"Mihinkähän sitä nyt oikein leivotettiin", kysyi Jermu.
"Missä lienee taas jokin 'samlinki'", sanoi poliisi.
Jermu ja Kalle menivät korttieriinsa. Poliisimiehen neuvolla osasivat
he sangen hyvin tällä kertaa.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Kalle sanoi vielä kerran menevänsä Sannaa
katsomaan. Jermu meni orpanaansa tervehtimään, sillä he olivat hyvät
keskenänsä; orpana oli usein käynyt siellä maalla, tavannut Jermunkin.
Samalta orpanalta oli hän saanut kuulla Arvin historian. Vielä tahtoi
Jermu saada Arvista nytkin tietoja, sillä niitä Laurilan isäntä oli
nimenomaan pyytänyt tuomaan.
Kalle meni siis Sannan asunnolle. Löysi hyvin pienen kamarin, johon oli
pakarin läpi mentävä. Avain kyllä oli suulta pois, mutta Kalle arveli,
että kai se näin pyhänä sentään kotona oli.
Koputti siis ovelle.
"Kuka siellä?" Se oli tuttu ääni, oli Sannan ääni, vaikka kuului niin
väsyneeltä.
"Minä täällä olen", vastasi Kalle.
"Kuka minä?"
"Minä vaan, Laurilan Kalle."
"Varrotkaa", kuului ääni.
Ja Kalle vartosi ja kuuli kuinka siellä sisällä Sanna lykkäsi
vuodettansa kiinni ja siivosi kalisevia astioita -- -- --
Jo avasi Sanna oven, ja Kalle astui kamariin.
"Jaa, Laurilahan se onkin, Laurila tekee hyvin ja käy istumaan."
"Kyllä sit' on tullut istuttua", vastasi Kalle ja istui tuolille kaapin
viereen.
Kovin oli Sanna väsynyt, sen näki silmistä ja liikkeistä, tukkakin oli
sekasorrossa ja ääni niin painuksissa.
Ei siinä juuri mitään asiallista puhetta tahtonut syntyä, molemmin
puolin olivat kuin vähän hämillään.