Huhuja oli kulkenut Laurilan kulmalla, huhuja oli syntynyt ja
hälvennyt. Oli kerrottu, että Sannan oli Helsingissä käynyt hullusti ja
että hän oli tuomittu kuudeksi vuotta "pinhuusiin", kehruuhuoneesen, ja
että se Arvikin oli saanut "kaksi vuotta".
Kun Laurila oli kirkkoherralta asian varmaksi kuullut, oli hänen päänsä
vaipunut rintaa vasten ja hän oli sanonut tuskin kuultavasti: "mitäs
teet, niin edestäs löydät."
Kirkkoherra, nuori virkaa tekevä, oli yrittänyt häntä lohduttaa, mutta
mitäs sille miehelle teki, "se kuin ei sydäntänsä avannut."
Siitä sanomasta ruveten kävi Laurilan pää yhä harmaammaksi ja emäntä
yhä äreämmäksi. Totinen, alakuloinen ja naimaton oli naapurin Kalle yhä
edelleen, "vanha emäntäpiika vaan hänen huusholliansa piti."
Mutta sitten kerran ajoi "vanginvyöräri" pihaan. Hänellä oli kaksi
henkeä rattaillaan, mies ja vaimo. Ne tulivat pirttiin, ja pitkään
katsoi heitä Laurilan väki.
Mies jäi seisomaan ovensuuhun, mutta se harmaankirjava vaimoihminen
astui hiljakseen Laurilan eteen pöydänpäähän, laskeutui polvilleen ja
huusi surkeasti: "Isä!"
"Sanna!"
"Minä olen syntiä tehnyt, antakaa Jumalan rakkauden tähden anteeksi!"
"Kuinka on asiasi Jumalan kanssa?"
"Olen paljon rikkonut, mutta minulle on laupeus tapahtunut."
"Onko varmaan?"
"On, isäni!"
"Olethan tyttäreni."
Ja isä antoi tyttärellensä kättä, nosti hänen ylös, ja tytär piti isän
kädestä kiinni ja itki.
Äiti istui siinä kanssa penkillä, päivitteli "sitä häpeää, minkä tytär
oli rakkaalle äidilleen tuonut."
Mutta Laurila nousi seisoalleen, pani kätensä ristiin ja sanoi:
"Kiitetty olkoon Jumala joka päivä; Jumala panee kuorman meidän
päällemme, mutta hän myös auttaa meitä!"
Kummallisen iloiselta se Laurila näytti.
"Mutta mikä mies tuolla ovensuussa?"
"Se on se Arvi, tuolla käveli kankaalla ja pyysi rattaille; mutta
olisitte kuulleet sen saarnan, jonka nainen piti sille, -- kyllä miehen
vesi silmistä valui." Niin kertoi "vanginvyöräri" siinä sivupenkillä.
Mutta Arvi astui keskelle lattiaa ja sanoi: "minun pitäisi kanssa
jotakin puhua, pyytää anteeksi taikka muuta semmoista, mutta mitä minun
siitä hyötyä on? Jälkikatumus ei maksa mitään, eikä minua usko enää
kukaan -- enkä minä itsekään tiedä, mikä minussa on totta, mikä
valetta." Otti sitten povestansa klarinetin ja rupesi puhaltamaan.
Ensin kuului niin käheää ääntä, sitten se kävi raikkaammaksi, muuttui
sen jälkeen niin surullisen vienoksi -- se klarinetti itki ja sairasti,
se soi valitusvirttä parinkymmenen vuotisista synneistä; se murehti,
katui ja valitti. Laurila peitti kasvonsa käsillään, ja Eeva emäntä
ihan itki.
"Paras että poistut", sanoi Sanna Arville; "me olemme toinen
toisellemme olleet kiroukseksi."
Arvi vinkahutti vielä kerran klarinettiansa, pani sen poveensa, lähti
ovesta ulos ja sanoi mennessänsä: "nyt minä olen vasta taivaanvuohi,
saan lennellä taivaan ja helvetin välillä -- ja mököttää."
Huusi sitä Laurila, mutta mies meni vaan menojansa.
Kymmenen vuoden perästä.
Kummallisia ne Laurilan talon haltijat; toisessa pitää Kalle-isäntä
yksin taloa, toisessa taas on Sanna yksinpuolisena talonhaltijana aina
siitä asti kun isä ja äiti kuolivat. Kaikki tosin tietävät, että Sanna
emäntä oli haaksirikkoon joutunut, mutta kyllä niitä silti oli
kosioita, vaikk'ei Sanna heistä huolinut.
Pelmanni Arvi kulkee tanssipaikoissa soittamassa, tekee väliin kauniita
lauluja, joita on ollut sanomalehdissäkin nähtävinä, mutta on melkein
aina humalassa. Väliin se laulaa niin kummallisia lauluja, että niistä
itkee hän itse ja muut; käy joskus kirkossa, kuuntelee tarkoin, mutta
-- on iltapäivin humalassa. Se on semmoinen repaleinen kulkupelmanni,
saa Laurilassa, kummassakin, monta yösijaa ja ruok'atriaa, mutta jos
vaan puhuu vähänkin noin lemmenpuhetta, niin oitis on siksi kertaa
korttieriä muutettava, sillä Sanna emäntä ei enää leikkiä kärsi.
Pyhäiltasin kokoonnutaan milloin toiseen, milloin toiseen Laurilaan
lukemaan ja veisaamaan. Pitäjällä kulkee puhe, että Laurilaiset ovat
nyt ruvenneet jumalisiksi, mutta kyllä he sitä tarvitsivatkin, sillä he
"olivatkin olleet kovin rivoa väkeä".
Kalle Laurila käyttää usein Aatami Laurila vainaan sanaa: "mitäs teet,
niin edestäs löydät." Mutta sen sanan täyttä merkitystä ei ymmärtänyt
muut kuin Sanna. Hänelle oli isävainaja kuolintaudissansa sanonut, että
häntä oli rankaistu lapsensa kautta synnistä, jonka hän nuoruudessansa
oli tehnyt. Hän oli luullut sen jo meren syvyydessä olevan, mutta
kuitenkin se Sannassa yhä häntä uhkasi ja vihdoin hänen kohtasi.
"Voiko viettelijä mitenkään rikoksensa suuruutta syvemmin tuntea, kuin
nähdessään oman lapsensa, vieteltynä?" Tuskin vaan.
"Mitäs teet, niin edestäs löydät". Oi hirveä luonnonlaki vapauden
maailmassa!