"He antakaa meitin istua, me olemme väsyksissä", ärisi Jermu.
Mutta nyt se kiiltonappi suuttui ja sanoi: "oitis miehet kanssan', min'
olen poliissi, mennään poliissikamariin!"
Mutta Jermu ei sanonut heillä sinne asiaa olevan, vaan pyysi, että hän
neuvoisi heitä korttieriin. Asian kuultuaan, auttoi poliisi miehiä ja
neuvoi heille heidän korttierinsä. Kiitoksia!
"Nyt tämä talo pannaan mieleen, niin että se vaikka silmät ummessa
löydetään", tuumaili Jermu. Ja kun talon portilta meni suoraan
kirkontornia kohden ja Kalle pani mieleensä kadun nimen ja talon
numeron, niin tottapa sitä takasin osasi.
Illempana mentiin taas Sannaa hakemaan, mutta ei se nytkään kotona
ollut. Kävelivät siinä miehet pitkin sitä katua, jonka varrella Sannan
korttieri oli, ja aattelivat, tottahan kerran kotia tulee.
Kului siinä aika joinkuin tarkastellessa ihmisiä. Kuinka ne toiset
olivat hävyttömiä, kävelivät miehet naisten kanssa käsi kädessä ja
tirskuivat ja virskuivat.
Mikä konkkaronki tuoltakin tulee? Miehiä ja naisia, pari, kolme paria,
kah, oikein hattupäitä! Jo tulevat likemmä. Mitä? Mitä? Kalle katsoo
pitkään, nyhkää Jermua kylkeen ja sanoo: "onko tuo Sanna?"
On, se se onkin. Jermu jää paikalleen, mutta Kalle menee joukkoa
kohden. He virskuvat keskenään, eivät huomaa ujoa maanpoikaa. Kalle
astuu melkein heidän rinnallensa, yskähtää, rykäisee toisteenkin,
mutt'eivät huomaa vieläkään; Kalle astuu vieläkin likemmä, jo nyt
katsovat häneen.
"Sanna, minun olisi sinulle vähän asiaa", sanoo hän ja astuu ihan
Sannan eteen.
Suuri hämmästys. Kaikki, nuot kolme miestä, kaksi naista ja Sanna,
katselevat häntä kuin mitä kummitusta.
Viimein sanoo Sanna: "Jassoo, kun en tahtonut tunteakaan, se onkin
Laurila; päivää!" Tervehdetään. Ei muuta puhuta.