Laurilan tienoilla syntyi puhetta ja juorua jos jonkinlaista. Sanna oli
ollut Arvin lähdön jälkeen yhä kummallisempi; oli usein istunut käsi
poskella, laulellut surullisia lauluja ja lueskellut kirjoja, vastannut
kysymyksiin kovin hajamielisesti ja ollut väliin kuin toisitaiteinen.
Eräänä aamuna kun Laurila pistäytyi porstuanperä-kamariin, kummastui
hän suuresti, sillä siellä oli kaikki ylösalaisin. Piirongin laatikot
oli ihan auki, pöydältä oli nimikortit ja laatikkokin poissa; pieni
kirjeenlappu siinä vaan oli, jossa oli kirjoitettuna Sannan kädellä:
"Minä en voi täällä olla, minä menen pois. Tyttärenne Sanna Laurila."
Silloin huokasi Laurila syvään, mutisi itsekseen: "mitäs teet, niin
edestäs löydät." Sitten hän tuskallisen näköisenä laskeutui polvilleen
Sannan sängyn viereen, oli siinä vähän aikaa, ja kun siitä nousi, niin
levollisuus ja entinen maltti taas kuvautui kasvoissa, ja hän puhui
itsekseen: "ei se lapsi sentään hukkaan mene."
Mutta suurella ryöpyllä tuli kamariin emäntä, vohkasi ja puhui, itki ja
nuuskutti: "sen siitä nyt sait, senkin körttiläinen ja konttirukousten
pitäjä, nyt on lapsi mennyt, mihin lie mennytkin, Arapiiaan taikka
Aamurinmaahan taikka Lemetin lähteesen; voi, voi mua äiti parkaa!"
Ja niin se vaipui tuolille istumaan, nuuskutti kovasti ja huulet
vempahtelivat tahdissa nenän sikurruksen kanssa.
"Mitäs teet, niin edestäs löydät", sanoi Laurila ja läksi kamarista.
"Siihen sanaan minä olen tottunut kuin Vosuuni konttiin", kiljui
emäntä, ja niiskutus muuttui oikein sudenkolloksi.
Ja niin se syksykausi oli karvas ja katkera aika Laurilan haltijoille;
tuon tuostaki he torailivat, taikka oikeastaan emäntä se se soimaili
isäntää melkein yhtämittaa.
Mikä isännän mieli oli, siitä eivät edes palvelijat saaneet selkoa; hän
oli aina vaan tuollainen harvapuheinen jörri, joka toimitti asiat
parilla murahduksella. Mitä hän tyttärensä katoomisesta ajatteli, ei
sitä edes emäntä tiennyt. Ainakaan ei hän asiasta niin varma ollut kuin
näytti, kun hän kiukussaan nimitti miestänsä "kivisydämiseksi
opeliskiksi, joka omaa lastansa lastoi."
Laurilan tavallinen vastaus sellaisiin ja muihin syytöksiin oli vaan se
vanha, tavallinen; ei hän pidempiin selityksiin ruvennut, niin ettei
emäntä aina tiennyt, ketä heistä kolmesta tuo puhe oikeastaan koski.
Kyllä emäntä väliin harmissaan nimitteli Arvia "siksi maailman
klovariksi, jossa ei ollut miestä kolmen kopeekan edestä, kun sillä
lailla meni", mutta toisinaan hän taas päivitteli, "että niin viinin
miehen alun oli toisen tyhmyyden takia täytynyt lemmestänsä luopua."
Mutta kerran joulun jälkeen, kun emäntä tuli kirkosta, oli hänellä
kirje kädessä. Sitä ei hän itse osannut lukea. Ei isäntäkään juuri
kirjoitusmies ollut, mutta hän oli hyvä lukumies, osasi lukea
"latinaakin"; ja joka kerran latinaakin osaa lukea, hän kyllä
kirjoituksessakin toimeen tulee.
Kirjeessä Sanna kertoi, että "hän nyt oli päässyt kerrankin sivistyneen
maailman yhteyteen, sillä hän oli nyt Helsingissä. Jos isä ja äiti
näkisivät ja ymmärtäisivät kaiken sen, mitä Sanna siellä näki ja
ymmärsi, niin eivät häntä ankarasti tuomitsisi. Hänellä oli pieni
kamari, vähän tosin kaupungin syrjässä, mutta ei aivan kaukana siitä
paikasta, jossa hän joka päivä kävi neulomassa. 'Sömmerskat' olivat
hauskoja tyttöjä, kävivät yhdessä hänen kanssansa teaatterissa ja
muissa huveissa. Heillä oli monia 'hykliä' nuorukaisia tuttavainsa
joukossa. Oli nähnyt Arvinkin siellä; se oli taas taiteilijan tiellä,
oli soittokunnassa p-kornettia puhaltamassa. -- Sitten oli siinä
terveisiä ja hyvänvoimisen toivotuksia, ja pyyntö, että hänelle joskus
kirjoitettaisiin, hänen 'atressinsa' oli -- katu n:o 00."
"Onpa hauskaakin, että tyttäreni elää ja voi hyvin", sanoi äiti ja
pyyhkieli silmiänsä.
"Paljon siinä on ryssää siinä preivissä", sanoi isäntä, "mutta se siinä
oli suomeksi, ett'ei Sanna likimainkaan ole tuhlaajatytär."
"Älä nyt aina, isä kulta!"
"Se se on kuin on", sanoi Laurila ja lähti ulos.
-- Harvakselta naapurin Kalle enää Laurilassa kävi. Mutta kun hän
loppiais-iltana pistäytyi kyläilemässä, niin kirjeen sisällyksen kertoi
hänelle emäntä.
Kun Kalle siinä penkillä istui ja kuunteli Sannan kirjeessä olleita
asioita, niin suuret siniharmaat silmänsä kävivät niin sameriaisiksi ja
hän otti sinipunasen nenäliinan taskustansa ja niisti sillä -- mitä
lienee sillä tempulla peittää tahtonutkaan, kenties silmään
herahtanutta kyyneleen-aihetta? Kun emäntä sitten puhteella puuhaili
illallisen toimissa pirtissä, niin oli isäntä Kallen kanssa kamarissa
kahden, ja tuon tuokiot he keskustelivatkin.
Tämän keskustelun tuloksena oli, että Kalle Hiivanuutin päivän aamuna
kotitalonsa pihalla teki "reisukuormaa." Ja kukapa hänellä siinä oli
apumiehenä? Kukas muu kuin itse Piki-Jermu. Oli sillä oikein
"ihmismäiset rievut" yllä sillä kertaa ja saappaatkin jalassa; totta ei
mies tahtonut enää uuspeilinä olla.
Kalle lähti "matkareisulle" Helsinkiin. Kuormassa oli leipiä, muutamia
voipyttyjä, ryyniä ja lihoja.
Ja niin ne lähtivät Kalle ja Jermu Helsinkiin. Vielä lähteissä
kuiskailivat Laurila ja Kalle monioita sanoja toisillensa.
Kyllä silloin jo oli olemassa rautatie Hämeenlinnan ja Helsingin
välillä, mutta kun näin hevosella mentiin, niin säästyihän kahden
miehen piljetinhinta ja tavarain kuljetusmakso. Ja parina kolmena
päivänä oli matka Helsinkiin näilläkin keinoin tehty.
Onnellisesti tulivat he Suomen pääkaupunkiin, vaikka siellä likellä
Helsinkiä oli vähän vaikea tulla niiden ruotsalaisten kanssa toimeen.
Mutta Jermu osasi sen verran ruotsia, että tiesi sanoa: "Jee mei
varttieriä", joka oli (kuten Jermu Kallelle selitti) suomeksi:
"olisimmeko me saaneet tässä talossa yökorttieria?" Ja saihan sitä
korttieria, vaikka väki olikin vähän niinkuin sanotaan koloa kansaa.
Kun olivat kauppatorilla myyneet tavaransa kaikella kunnialla, niin
silloin Kalle ja Jermu rupesivat sen Laurilan Sannan korttieriä
kyselemään. Lihavalta kalamatammilta kysyi Jermu ensiksi: "tietääkö
prouva, missääs päin täällä se Laurilan Sanna meidän pitäjästä asuu, se
on täällä sömmeskana?"
Matammi nauroi ylevästi ja sanoi kumppanilleen: "hva pratar den der
finntuppen?"
"Ole itte vintuppi, semmoisen näköinenkin sinä olet", ärähti Jermu ja
lähti muuanne päin kävelemään.
"Ei hätää pahaa", sanoi Kalle, "minun on tiedossani katu ja nummero."
"Mutta mistäs sen kadun ja nummeron löytää?"
Kysyttiin möhömahalta herralta, joka siinä käveli pitkin
esplenaatikatua; mutta ei hän vastannut.
Kysyttiin ajurilta, ja se lupasi heidän viedä 50:llä pennillä.
Mikäs siinä muu auttoi kuin istua ajurin rekeen ja mennä.
Tultiin syrjäkadulle. Ei ollut liikettä likimainkaan semmoista kuin
siellä esplenaatinkadulla, ja ihmisetkin olivat paljoa huonommassa
vaatteessa.
Jo ajuri pysähtyi portille. Siinä oli keltaisia, matalia huoneita, ja
iso portti oli kiinni. Sivuportista menivät, ja Jermu sanoi: tämä nyt
on se "neulansilmä."
Menivät ensimäisestä kuistista oikealle, raottivat ovea, kysyivät,
asuiko siinä Laurilan Sanna. Ei siellä tietty, asuiko, ei tietty missä
muuallakaan.
Menivät toiseen. Siinä oli "heveli prouva"; se sanoi siinä kyllä
tyttöjä asuvan, asui yksi sieltä Kallen kotipitäjästäkin; se kai oli
Sanna Laurila, vaikka nimittikin itseään Tyyne Laurell'iksi. Kyllä se
vaan sama oli, jota miehet etsivät, mutta se ei nyt ollut kotona, se
oli siellä neulomusrouvan tykönä neulomassa eikä tulisikaan kotia
ennenkuin illalla.
Pantiin talo muistoon ja katu, ja lähdettiin kaupungille kävelemään.
Käveltiin katua ylös, katua alas, luettiin kylttien ja osoituksien
kirjotuksia, joista Jermu yhä sai lisiä ruotsalaiseen kielivarastoonsa.
Katseltiin ja ihmeteltiin suuria akkunoita, jotka olivat aivan
yksipuisia -- ei yksiklasisia.
"Voi tämän maailman prameutta", sanoi Jermu. "Kyllä siitä olen kuullut
puhuttavan, mutt'en sitä näin huikeaksi uskonut. Kun kolmatta kymmentä
vuotta sitten täällä kävin, en semmoista muista nähneeni -- katsos nyt
tuota kivimuuria, yks', kaks', kolme, neljä, viis', kuus', -- hyvät
ihmiset! Kuus' vuovinkia! Kas noita; kuka hullu tuohon on säärensä
pannut akkunaan, eikä muuta ruumista ollenkaan näy. Voi senkin
seitsemän!"
Kalle hyrähteli, katseli vain, ja käveli. Jo oikein jalkopohjia pakotti
ja polvista vähän huikasi, -- saisi edes johonkin istua; paras kun
menee korttieriin! Mennään!
Miehet astuskelevat, pian sinne pitäisi päästämän, ihan pian. Mutta ei
se tuossa ole -- juuri tuossa sen pitäisi oleman, juuri tuossa -- ei
vielä siinäkään, mutta tuossa -- ei siinäkään, ei vielä! Mennään hiki
hatussa, jalan anturoita kuulottaa, nälkäkin tulee ja muutenkin on
tuskallista -- kävellään jutustetaan, mutta korttieriä ei kuulu -- ei
kuulu vaikka kävellään kuinka -- juostaan portista pihaan, ei siellä
ole sen näköistä harmaata rakennusta, ei ole toisessakaan talossa, ei
kolmannessakaan, ei neljännessäkään -- --
"Nyt on paha merrassa, toinen tokeessa, kolmas vielä ovelta katselee",
tuumii Jermu.
"Kai se niin on, olemme eksyneet."
"Kyllä se sitä on."
Tuossa sitä kulkee väkeä, menee ja tulee, ja kaikilla on niin tulinen
kiire, eivät ne toisiaan ole huomaavinansakaan, pitävät vaan -- sanoi
Jermu -- omaa totuuttansa. Entä jos niiltä kysyisi -- kas tuossa menee
nuori herra, juuri niinkuin siellä kotipitäjässä tuomarin nuori herra,
sangattomat lasit nenällä, keppi kädessä ja päässä hattu, sievä kuin
pääskyisen pesä.
"Kuulkaa, Herra maisteri, neuvoisitteko meitä korttieriimme?"
Sen tuomarin nuoren herran näköisen rinnalla käveli toinenkin. Sille se
sanoi: "si på dessa, tschudiska typer." ["Katsopas noita tschudilaisia
muotoja."]
Mutta ei Jermu pulaan joutunut. Rämeällä äänellään hän sanoi:
"Herr maister viisaa meit' varttieriin!"
Herrat naurahtivat ja menivät.
"Kyllä siinä on kansaa kuin Ekyhtin heinäsirkkoja", päivitteli Jermu,
"mutta ei ole yhtään, joka osaisi selvää Suomen sanaa sanoa."
Väsymys jo rupesi miehiä valtaamaan. Ei se mennyt siitäkään, että
tupakkisaksalta ostivat Jermun ehdotuksen mukaan viiden pennin
"sikarossit suuhunsa." Ei siitä väsymys mennyt, jos nälkä hiukan
menikin. Väsyneitä kun olivat, niin istuivat kaikkein komeimman akkunan
ääreen, olihan siinä puolta kyynärää leveä sarja akkunan alapuolella,
jossa kyllä istutuksi sai kun vaan käytävänsä kovasti katuun painoi.
Siinä miehet istuivat, ja rotevalla ruumiillaan täytti Jermu ainakin
kolmanneksen jalkakäytävää. Siinä oli mukava istua, katsella väen
aaltoilevaa virtaa ja löyhytellä sikaarinsavuja ilmaan. Siinä sitä oli
"hiippastokkaa" vähän monenlaista, siinä kiiltonappista, siinä
sutipartaa.
Tuoltakin tulee yksi kiiltonappinen, toisenlainen kuin ne muut, joilla
harmaa takki oli, se tulee aivan likelle miesten luo, tarttuupa Jermun
kauluriin ja sanoo ruotsivoittoisesti: "Mit' hampuusia työ oletten?"
"Kunniallisia miehiä me olemme, tää on neljänneksen manttaalin isäntä
meidän pitäjästä, nuori, naimaton mies, ja minä taas olen Jeremias
Mettäkorpi, pikivaprikööri samasta pitäjästä."