"Mikä sitä meidän tyttöä vaivanneekaan, niin on kuin olisi päiviltä
pois", arveli Laurilan emäntä ja istui rukilleen iltapuhteella tuossa
kynttilänpäivän aikoihin, kun isäntä tuli tallista miesten kanssa.
"Mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää", vastasi siihen isäntä,
puhalsi lyhdyn sammuksiin ja asetti nahkansa ovipieli-naulaan.
Mutta porstuanperä-kamarissa elusti siihen aikaan Sanna. Äidin
välityksellä oli hän saanut oikein oman kamarin. Siellä oli kuvia
seinässä monenlaisia; piirongin päällä oli Nikkari-Aaron tekemä peili
ja peiliä koristi virkattu verho, pienellä pöydällä oli pieni
posliinikuppi, jossa näkyi olevan suuri joukko nimi- ja muistokorttia
sekä onnentoivotuksia. Eikä se porstuanperäkamari hullummalta
näyttänytkään, selvästi siinä havaitsi naisen järjestävän käden jälkiä.
Pesässä paloi valkea, ja sen edessä istui Sanna neito. Jo oli hän
aika-ihmisen koolla ja sievistynyt aikakin lailla siltäiseltä kun hän
viimein sepän talkoossa oli. Niin se nyt kuitenkin oli kuin vähän
nurpeissaan, käsi poskella ja kirja helmassa. Eikä ollut poski enää
niin verevä kuin ennen, mutta palmikko siinä tulen valossa vankkana
kiemurteli rinnan editse. Siinä nyt Sanna istui ja odotteli -- -- --
Jo kuului kopinaa ulkoa ja kamariin astui vanha tuttumme Arvi. Olipa
siitäkin jotakin tullut. Pulska, potra poika, aivan kieltämättä, sievät
viikset, tukka somasti kammattu, ja vartalo solakka -- se näytti niin
solakalta alaupsierin kullatussa puvussa. Sepäs oli sievä tervehdys;
käsi ohimoille ja notkea kumarrus -- ja ensin suudelma kädelle ja
sitten oikea "herraslaakanen muisku." -- Jahaa.
"Enkelini!"
"Armas Arvi."
"Lemmitty Susannani!"
"Kuinka odotin sinua. Arvi armaani!"
"Oi, kuinka riensin tänne myrskyn siivillä, ja -- -- kukkasia tarjoten,
lemmen iki-ikuisen ma merkiks' sulle tuon."
"Kukkasia talvella?"
"Kun sinun luokses riennän, niin kukkasia kasvaa raitio."
"Armaani!"
Syleilys. Autuas (?) syleilys.
Arvilla oli hevonen ulkona, se siellä päristeli pakkasessa. Nyt piti
mentää Kolkkilaan, jossa oli pidettävä seuranäytelmä. Eikä sieltä Sanna
eikä Arvi saanut poissa olla, sillä heillä oli kummallakin oma tärkeä
näytelmä-osansa. Huomenna se vasta oli pidettävä, mutta sinne tuli
mennä jo iltaa ennen, että oli aikaa "repiteerata", kuten Arvi sanoi.
Nuorten pakinoidessa tuli kamariin jo emäntäkin -- tuli tervehtimään
Arvia, joka jo oli ylentynyt taaskin "pari kraaria."
"Äiti", sanoi Sanna, "Arvi on tullut minua noutamaan, meidän tarvitsisi
olla viimeistään kello 9 tän'iltana Kolkkilassa; siellä repiteerataan."
"Niin lapseni, kyllä se niin on; mutta niin -- repiteerataan -- mitä se
taas onkaan?"
"Koetetaan kuinka se 'Kalatyttö' käy, että sitten huomen-illalla
osataan se oikein yleisölle esittää", selitti Arvi.
"Kyllä se sitten tarpeen on, mutta isä ei ole sanonut, mitä hän pitää
koko tuumasta."
"Niin se isä, ei hän ymmärrä nuorten pyrinnöitä eikä valistuksen
henkeä, muuta kuin jarnaa postillojansa -- niin kuinka nyt isä
saataisiin myöntymään?"
"Jahka ma menen koettamaan parastani", puhui hellä äiti ja meni ulos.
"Milloin koittaa se ihana aika", laususkeli Arvi, "jolloin sinun
lapsesi, Suomi, eivät enää kulje ahdasmielisiä polkuja, vaan lentävät
kauneuden siivillä vapaamielisyyden merta myöden ihanuuden ilmassa --
ja sydämet syttyy, sulaa, riemuin raikuu -- -- --"
"Ei koskaan, toivoakseni", kuului Laurilan vahva ääni ovesta; "mutta
sen sanon teille lapset, mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää.
Meinaatte kai mennä sinne Paalin palvelukseen -- mutta minä en
milloinkaan anna lupaa semmoisiin."
Ja niin se Laurila paiskasi oven kiini ja meni pirttiin takaisin.
Sanna se hyrähti itkemään, ja niiskuttaen puhui hän isän
ahdasmielisyydestä.
Mutta kun äiti sitten lohdutteli, niin kirkastuivat nuorten kasvot; ja
lähdöstä ruvettiin taas puhumaan.
Äitiä vähän epäilytti laskea nuoria noin kahden kesken iltapuhteella
ajamaan, mutta kun Arvi oli selittänyt, että niin ne herrasväet aina
ajelevat, niin jo haihtui epäilys; ja vastoin isän mieltä lähtivät
nuoret ajamaan Kolkkilaa kohden.
Kun emäntä sitten meni pirttiin levolle, käänsi Laurila kylkeänsä,
kiskotteli tuskallisesti, raappi korvallistaan ja äyskäsi hänelle: "ja
kumminkin sinä, akka, panit ne menemään!"
"Mikäs nuoria estää voi; ja olimmehan mekin kerran nuoria, mutta ei
lehmä muistakaan vasikkana olleensa."
Laurila vaikeni. Sanomattoman tuskallisesti katseli hän kattoon päin;
ei sanaa tullut hänen suustansa, ei muuta kuin pitkäveteinen, tuskaa
ilmaiseva: oih.
"Mikäs sinun on, kun niin oihkaat", kysyi emäntä.
Vielä kerran kuului samallainen "oih": ja kun se oli loppunut, sanoi
Laurila: "mitäs teet, niin edestäs löydät."
Ei näkynyt emäntä tuota juuri miksikään panevan; hän vastasi: "aina
sinä huudat kostoa ja pahaa ennustat Sanna paralle ja Arville, vaikka
poika on niin viini ja taatimies kuin suinkin."
"Sepä sen juuri on! Voi minuakin!"
Mutta kuutamoisella iltapuhteella saapui Arvi ja Sanna Kolkkilaan.
Siellä oli nuoria talo täynnä; siellä luettiin näytelmä-osia,
kierreltiin arpalippuja, maalattiin "kulissia", naulattiin näyttämön
laipiota. Kaikilla oli puuhaa ja huhtomista. Oli suuri isänmaallinen
sivistystyö muka tehtävänä. Takamaalainen raakuus oli nyt pikaisesti
poistettava, ura avattava sivistysriennoille pitäjässä --
asianomaisella luvalla hankittu "puhvetti" oli tietysti yksi vaikuttava
syy kanssa.
Vuorokauden valmistusten perästä vihdoinkin hämärsi näytelmä-ilta.
Väkeä tulvasi lukuisasti iltahuveihin, arvat kävivät kelten kaupaksi,
"puhvetissa" oli liike jo hyvällä alulla. Monnilan maisteri (sanoi
olevansa regissööri) soitti porokelloa, "Pelmanni-Kusti" veti
viulustansa mitä vienoimpia säveleitä, "kaupungin musikantti" antoi
"klaneetinsa" vaikeroida ja "Kalliomäen kersantti" jyristi mahdottoman
suurta, valkeoilla laudanlaikkeilla paikattua paasiviuluansa.
"Susetit, olkaa valmiina, orkesteri soittaa jo messusupraania", huusi
Arvi, joka oli asiantuntija, kulissien takana. Hän oli ollut
Helsingissä joskus teaatterissa mykkänä näyttelijänä.
Mutta jo se soitto loppui. Kello soi vielä kerran, esirippu nousi, ja
Arvi astui esiin ylioppilaslakki päässä, vihreäkauluksinen
metsästystakki yllä, pyssy olalla ja pitkävartiset saappaat jalassa.
Pian sen jälkeen ilmaantui kalatyttökin; ja hyvin sujui heiltä sekä
puhe että laulu. Yleisö oli silmänä ja korvana, seurasi tyystin nuorten
rakkauden kehitystä. Silloin tällöin säesti Äyrään Taavetti -- se
setämies sieltä Huhtoin kulmalta -- rämisevällä äänellään: "voi minun
lintuni, voi minun kultani, laulappas nyt viel'." "Älä sinä jorise",
kuului hänelle tavan takaa, mutt'ei se siitä helpottanut, lauloi vaan
yhdessä Annan ja Yrjön kanssa (Sanna oli Annana, Arvi Yrjönä). Kuului
niitä muistutuksiakin aivan äänekkäitä näyttelijäin liikkeistä ja
puvuista, toisia hyvinkin kiittäviä, mutta toisia moittiviakin.
"Kas tuota nuppusuuta vaan! -- Kas kun hypyelee noin esiliinaansa, eiks
kelpaa ottaa tuollaista poikaa! Tehkää nyt jo valmis, älkää siinä koko
ehtoota ruikuttako!" -- Niin oli siinä arvostelu ihan tuoreeltaan, ei
tarvinnut näyttelijäin odottaa sydän suussa, mitä seuraavan päivän
sanomalehdillä olisi heistä sanottavaa.
Jo lähestyi kappale loppuansa. Sivukulissien takana poltti "regissööri"
pellillä penkaalintulta, ja Anna ja Yrjö lauloivat:
"Jo löysin kultani, jo löysin armaani.
Oma silmäsein, oma silmäsein!"
Ja kauniilta näytti nuori pari ja vanha Lassi kalastaja punertavan
liekin valossa; kauniilta näytti Sanna siinä "kansallispuvussaan."
Herttaisesti hymyili hän Arville, ja kummallisen tumma oli Arvin
silmäys, kun piti Sannan kädestä ja katsoi häntä silmiin -- -- katsoi
ja lauloi: "oma silmäsein." --
Mutta mikä tuolla peräkulissin raosta näyttämölle tirkistää? Mies se
on, korkea hattu kuin nelikko päässä. Jo sen ruumiskin näkyy. Sillä on
suurikaulurinen vapriikinverkainen "kaprokki" yllä, suuri
punasenkirjava vyö "kaprokin" päällä, ja vyössä riippuu nahkatupessa
pitkä vanhanaikainen sapeli. Ei näyttämöllä olevat häntä huomaa, sillä
heidän tuli olla kääntyneinä yleisöön päin. Ei toisetkaan näyttelijät
häntä huomaa, sillä "regissööri" polttaa "penkaalia" ja toiset
tarkastavat näyttämöllä olevia. Sanna lausuu: "Ei koskaan ole minulla
ollut niin hupaista iltaa, kuin tämä on, ja minä toivotan jokaiselle
Suomen neidolle samallaista iloa ja onnea -- ja jos se viipyykin,
niin -- -- --"
Mutta silloin astui kaprokkimies pitkillä säärillään pari kolme
askelta, oli ihan Sannan sivulla, kuiskasi hänelle korvaan hätämältään,
kävi hänen käteensä kiinni ja viedä sujahutti hänen näyttämöltä. --
Ei ennättänyt Arvi muuta kuin kerran häristää pyssyllään sitä; eikä
Sanna ennättänyt sanoa kuin: "mitäs nyt, mitäs nyt, Kal -- -- --?"
Mutta yleisö rupesi nauramaan, käräjäkirjuri taputti raivokkaasti
käsiään, siltavouti löi jalkojansa lattiaan, ja herra valismanni, joka
niinikään oli kunnioittanut huvia läsnäolollansa, huusi tarmonsa takaa
bravoota. Regissööri astui näyttämölle katsomaan, miksi programmista
poikettiin, "penkaali" loimahti kerran ja sammui. Pari kynttilää vaan
valaisi näyttämöä. Mutta silloin hyökkäsi sieltä peräkulissien välistä
näyttämölle oikea mörkö. Sarvet sillä oli päässä, ja sarvessa tiuku;
silmiä, nenää tahi suuta ei näkynyt muuta kuin lävet vaan, ja oljista
sillä oli housut, mutta takkina ihan karvoja vaan. Se tuli ja sieppasi
Arvin näyttämöltä niinkuin keilan radalta, ja vaikka se pyristeli ja
potki niin että saapasten kiiltävät varrensuut välkkyivät ja lakki
putosi päästä pyssyn viereen permannolle, ja metsästyslaukku remppui ja
roikkui, niin se mörkö vaan otti hänen olallensa ja vei hurjaa vauhtia
näyttämöltä, vaikka mies huusi ja noitui minkä jaksoi.
"Da kaappo", huusi nimismies.
"Fint", huusi kersantti paasiviulun äärestä.
"Pravoo", kertoi siltavouti esimiehensä äskeistä puhetta.
"Hali tuli tuli tei, joko piru sinun vei?" lauloi Äyrään Taavetti.
"Skandaali", kirkui regissööri vimmatusti.
Suutari Beckman luuli maisterin jotakin muuta vaikeroivan, ja lausui
joukkoon: "Veikö se peijakas maisterin sandaalin? Saipa totta vieköön
lurjus semmoisen sandaalin, ettei näin maalla parempia tehdä, ihan
vaahteraisilla piikillä -- --"
"Infernaalista", raivoili maisteri.
"Täss' on 'lapis infernaalista'", sanoo herra kanttori tuttavanmoisesti
ja kömpii näyttämölle maisterin luo, "minulla on aina sitä muassani,
onpa hyvä -- -- --"
"Menkä hiiteen!"
Ja niin se näytelmä loppui yleiseen sekamelskaan. Tulot olivat sentään
hyvät, erittäin puhvetista, ja rahat oli aikomus käyttää -- urkukassan
hyväksi.
Joskus kai oli uruilla soitettava: "Ah surutoin, koskas synnistä
lakkaat?"
Mutta seuraavana päivänä pitivät "toimikunnan" jäsenet kelpo
"rääpiäiset."