"Piisaisi vähempikin lirputteleminen", kuului aivan takaa tunteesta
värisevä ääni. Se oli naapurin Kalle, kyllä Arvi hänen oitis tunsi, kun
taaksensa katsoi. Varmaan oli se kollo astuskellut kauan aikaa heidän
perässänsä. Ja siinä se nyt seisoi muutaman sylen päässä, totisena,
lammasnahka-lakki päässä ja harmaat sarkavaatteet yllä; seisoi ja
katsoa toljotteli heitä. Semmoisia ne ovat ne tyhmät; eivät he
ymmärrä --
Kiukustuneena hellitti Arvi kätensä Sannan kädestä, kääntyi kiivaasti
ympäri, marssi ryhdikkäästi Kallea kohden, ja yks', kaks', lyödä
läjäytti nyrkillään toista vasten suuta. Veri purskahti Kallen
sieramista, samassa kuin Arvi ärjäsi: "Tuommoista polskaa minä annan
kollolle, joka ihmisiä vahtaa ja vakoilee pitkin teitä!"
Kalle katsoi suurilla siniharmailla silmillänsä vastustajaansa, otti
taskustansa siniraitaisen nenäliinansa, pyhki sillä veren pois
kasvoistansa ja virkkoi: "Liian likelle sinä viettelijä tuppaatkin."
Sitte ojensi molemmat pitkät kätensä, otti Arvin rintoihin kiini,
tukevasti ja miehenkourilla ottikin. Yritteli Arvi vastustaakin, mutta
mitäs niin pitkäkätiselle miehelle mitään voi, kun ei ulottunut muuta
kuin sormen pääkköset sen, Kallen, päällysnutun nappeihin. Ja päälle
päätteeksi oli se "kollo" niin riivatun voimallinen että nosti Arvin
ylös niinkuin minkä vauvan hyvänsä, nosti korkealle, heilutti ilmassa
sinne tänne, ja viskasi miehen pää edellä aitoviereen syvään
lumikinokseen. Arvi kirkui ja kiroili, mutta Kalle tuumaili lähteä
kotia päin -- Sannan seurassa. Mutta heti kun miehet rinnuksista yhteen
menivät, oli Sanna lähtenyt juoksujalassa kipasemaan kotia. --
Pieni lamppu paloi vielä, makaajat kuorsasivat vahvasti, kun Sanna
hiipi pirttiin ja meni vuoteellensa, joka oli siinä sivuseinällä,
kulmittain vanhempain vuoteen kanssa. --
Sanna sammutti lampun ja koetti nukkua. Siunasi -- tahi koetti siunata,
mutta kesken siunausta muistui aina mieleen sorea, pulskea Arvi ja
pitkä, hoikka naapurin Kalle. Kuinkas niiden siellä viimein kävi? Jospa
hiipisi hiljaa akkunaan katsomaan; ja hän hiipikin varpaillaan ja alkoi
katsella akkunasta ulos talviseen yöhön. Jo näkyy mustaa lunta vasten
siinä aitan kohdalla -- se on hoikka Kalle, joka siinä astua
köntystelee levollisesti polkua pitkin.
Mutta vähän ajan perästä tulee samaa polkua Arvikin, astui nopeasti,
että harmaa sinelli löyhyy -- menneekö kostamaan Kallelle? Eipä
menekään. Tuosta kääntyy aitan editse menemään Mattilan tanhuan suuhun
päin, menee kai sieltä sitten äitinsä tykö, sinne, missä se siellä
Mattilan maalla asuneekaan.
"Pian siitä Arvista mies on tullut; pari vuotta ollut upsierikoulussa
ja nyt jo on niin ylentynyt", -- arvelee Sanna akkunasta
katsellessansa; ja kummallisesti hänen sydämensä livahti, kun potra
sotilas katosi varjoon huoneiden taakse. "Tällaistakohan se lempi
oikeastaan on?"