Kaikkialla se Piki-Jermu tunnettiin. Siellä se asui takamaassa pienessä
pirtissään, keitti pikiä ja kuljetti sitten sitä kaupan pitkin pitäjää.
Mies oli runsaasti kolmen kyynärän mittainen ja muutoin hartiakas äijä.
Kun hän suurine tallukoilleen astuskeli kirkkopihassa aina väliin
autellen vasenta tallukkaansa jäljestä nousemaan nuoralla, joka oli sen
kärkeen kiinnitetty, niin veti vakavinkin kirkkomies suutansa
väkisinkin hymyyn, ja pojat puhua ilskaroivat, kuinka Jermu "oli
totinen kuin Lotilan puntari ja puhisi ja tuhisi käydessään kuin
Jutilan naurisläjä." Muuten oli mies naseva sanasuutari, vaikka sanat
tulivatkin suusta räminällä ja litinällä semmoisella kuin pahan veräjän
poru pakkasessa.
Jermu tänä talvena pikikauppoja tehdessään kertoi hirveitä uutisia.
Pitäjän "herrapojat ja mamsellit" olivat ruvenneet italialaisilta
leipää polttamaan ja ruvenneet komeljanttarin-urakkaan; mutta siellä
Kolkkilassa oli ihmeitä tapahtunut: Yrjö vörsti oli tullut äkkiä kuin
tuulispää huoneesen ja vienyt Laurilan Sannan uhrattavaksi hirmuiselle
lohikäärmeelle, joka oli meressä siellä maailmansyrjässä, missä
Kaski-Jussi vainaa köyhinä vuosina oli käynyt, -- sille piti
vaaleanhiveinen neitsy uhrattaman, ettei se nielisi Espanjan kaupunkia
ja vihdoin koko maata kitaansa. Ja sitten oli tullut sellainen
mulkosilmä, väkkäräsarvi, roikkasääri olento ja vienyt Arvin sen
silkosen sileen.
Todella kauheita uutisia!
Ja tiesi Jermu Arvin entisyydestäkin jotakin kertoa. Hän oli ensin
käynyt papinkoulua, sillä vaikka äiti oli köyhä itsellismuija, niin
herrat sitä olivat auttaneet. Hyvin oli poika lävässyt kaksi ensimäistä
luokkaa, mutta kolmas luokka se oli kiperä luokka, niin kiperä että
päät meni yhteen, ja siinä tuli miehelle "tenkkapoo", ja vielä
semmoinen "tenkkapoo", että täytyi ottaa passi kouraansa ja lähteä
toisille markkinoille. Oli ollut sotaväessäkin ensin musikanttina ja
sitte kaksinauhaisena; oli ollut kaikissa muissa paitsi puuron silmässä
ja myllynnavassa. Semmoinen se Arvi oli, se Tanhuansuun Arvi, ainakin
Jermun puheiden mukaan.
Mutta ei se juttu puheen-aineena kau'aa kestänyt; jo toisena talvena
oli se vain historian oma eikä mikään päivän-uutinen.
Ei Arvia enää siis suurin muistettukaan muualla paitsi Laurilan
paikkakunnalla. Yksi häntä muisteli kaipauksella. Se oli Sanna. Hän
lueskeli paljon, luki mitä käteen sattui, luki kaikki kertomukset mitä
lainakirjastosta oli saatavissa, lainasi Monnilan maisterilta yhä uusia
kirjoja, kirjoitutti ystäviltään värsyjä muistokirjaansa, lauleli niin
kauniita lauluja, että äidinkin herahti kyynel silmään. Olipa se
äitiraukan mielestä surkeaa, kun Sanna istui kivellä tuolla aitan
takana, katseli metsään päin ja lauloi niin saineesti: "voi kun et tule
jo!"
Ihmisillä oli paljo tekemistä siitä, missä Arvi oikeastaan oli, sillä
vaikka Jermun kertomus oli Laurilankin seuduille saapunut, ei sitä
oikein uskottu; koska Sannakin oli koreasti kotiin saapunut, niin kai
se Arvikin jossakin oli, olihan vaan missähän oli.
Ja kun sitä Sannalta kysyttiin, niin hän vaan hyrähti: "mistäs minä sen
tiedän!"
Tyttöparka! Se kelmeni kelmenemistään, ja silmäys kävi niin
aranluontoiseksi, ja sinervät renkaat silmien alla näkyivät yhä
selvemmin.
Laurila oli äreä, murahteli itsekseen: "oih" ja "mitäs teet, niin
edestäs löydät."
Emäntä moitti häntä tyttärensä sanoilla puhuen, yhä
useammin ahdasmielisyydestä, ja omaa ajatussuuntaansa seuraten,
körttiläisyydestä.
"Tarttuisit joskus edes työhönkin", sanoi kerran tuossa joulun edellä
Laurila Sannalle.
"Sydämeni on niin kipeä", vastasi Sanna ja laski kätensä rinnalleen.
"Ota Hokmannin troppia taikka Prinssin troppia tuolta kaapistani."
"Ei se semmoisista parane, minua ei paranna muu kuin kalman kylmä
kalmisto."
"Mitä troppia se on?"
"Se on ikuista univettä."
"Kosk'emma viitsi -- -- --"
"Minua vaivaa sielun sairaus."
"Taikka maarian mun mikä!
"Isä, minä olen niin onnellinen onneton."
"Mitä proskaa se on?"
"Minun on paha olla."
"Mitäs teet, niin edestäs löydät."
Käsi poskella istui siinä Sanna hetkisen pirtissä ja meni kamariin.
Niin se oli huonolla tuulella hyvin usein. Ainoasti silloin kuin äidin
kanssa oli käynyt voinmyynnillä kaupungissa oli hän iloisempi.
Tavallisesti valvoi hän silloin pian puoliyöhön ja lueskeli kirjeitä,
luki, pani pois piironginlootaan, otti ja luki taas. -- --
Ja niin kului hiljalleen talvi kolmaskin. Sanna oli kärsimätön ja äreä,
Laurila lueskeli postillojansa, äiti lohdutteli Sannaa ja soimaili
miestänsä "lapsensa onnen turmelemisesta." Naapurin Kalle kävi usein
Laurilassa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kuolleet, ja hän oli talon
ottanut haltuunsa, olikin saanut sen vallan velattomana. Hän oli usein
sunnuntai-iltasin Laurilassa, kuunteli kuu Laurila luki, kuunteli
miettiväisenä ja luki väliin itsekin. Näytti aivan, että molemmat
miehet, vanha Laurila ja nuori Laurila, olivat kasvamassa
samanmielisiksi; ainakin katseli vanhempi nuorempaa rakkain silmäyksin.
Yritti Kalle usein puhutella Sannaakin, mutta sai tavallisesti vain
ivallisia vastauksia. Jo se kerran sitä kosikin, mutta Sanna oli
vastannut ensin halveksivalla hymyllä, sitten vääntänyt vähän
niskojansa ja sanoa tuirahuttanut: "ei tällä päällä, jos ei toista
tule!"
Silloin alkoi Kalle katsella alaspäin, otti puukon tupestansa ja rupesi
kynsiänsä leikkaamaan. Tarkasti sitten tuota työtänsä oikein visusti ja
sanoi ujomaisesti: "on se niinkin, Sanna, että joka kuuseen kurottaa,
se katajaan kapsahtaa."
"Ja mitäs teet, niin -- -- --", lausui Laurila, mutta ei sanonutkaan
loppuun asti sanottavaansa, sillä Sanna pyörähti kantapäällänsä ja meni
ovesta ulos.
"Sanna on joutunut silmäin pyyntöön ja rakastaa elämän koreutta", sanoi
Laurila alakuloisesti.
"Niin näyttää, minä olen hänestä liian huono; joko minun täytynee
lakata häntä aattelemasta, vaikka se raskaaltakin tuntuu. Voi sentään!
Kukas olisi luullut, että sen mieli niin muuttui, me kun lapsina niin
yhdessä olimme ja juoksentelimme! On kuinka onkin, mutta en minä Sannaa
muistamasta lakkaa, en koskaan!"
"Hm, niinhän sitä luulisi, mutta ajan pitkään voi unhottaa paljo."
Laurila ei luullut olevan sieluja, jotka eivät voi milloinkaan
unhottaa. On tautia, jotka eivät milloinkaan oikein parane, vaikka
näennäisesti ei kipua olekaan. Sellainen tauti on haavoitettu rakkaus
syvänpuoleisessa sielussa.
Puuhakkaana tuli emäntä pirttiin ja tarjosi Kallelle kahvia.
Joihan se sen, katsellen vakavasti kuinka ruskea neste läikkyi
tassissa, jota hän piti sormiensa päässä.
Ilta jo rupesi hämärtämään, ja Kallelan vähän liikutteli itseään
ikäänkuin pois lähteäksensä. Mutta samassa kuului ratasten rotinaa
ulkoa, lyhykäinen, kimakka "tpruu", ja pari minuuttia sen jälkeen astui
pirttiin Arvi, kiiltävänä, hienosti puettuna kantapäästä kiireesen
asti, otti somasti korkean hattunsa päästään, laski kiiltävän
matkalaukkunsa tuolille ja kävi tervehtämään isäntää ja emäntää,
sanoen: "terve, terve, terveisiä Ameriikasta." --
Pitkään sitä katsoivat kaikki pirtissä olijat; Kallen lähtöliikkeet
kohmettuivat, isäntä katsoi pitkään, ja emännän huuli rypistyi
jonkinlaiseen ilon hymyyn.
Emäntä se sai ensin sanan suustansa ja virkkoi: "No ijän pitkinä
päivinä, Arvihan se onkin, voi nyt kuitenkin, missä sinä Arvi oletkaan
ollut -- -- missä, missä te, -- -- missä Herra Arvi onkaan ollut?"
"Ameriikassa mammaseni, Ameriikassa, tuolla ihanteiden maassa, missä
joka mies on 'mister' -- en minäkään siellä muuta nimeä kuullut kuin
mister [englantilainen sana, suomeksi herra] Hömpl -- -- jaha, tuossa
nuori mister Laurila -- Saarles mi darling, hou du ju du? [Tarkotti
sanoa: 'Kalle veliseni, mitäs kuuluu?'] Wie steht es, multtofretto
assee emaapel --"
Näin se puhui Kallen edessä, ja Kalle avasi suuret siniharmaat silmänsä
selki seljälleen, katseli ja kuunteli ihmeissään tuota muukalaista
sanain tulvaa, kuunteli hetkisen, veti sitten suutansa naurun mareesen
ja purskahti viimein makeaan nauruun.
"Uott? mitä nauraa trenkää? Kaksi vuotta ja 3 kuukautta kuullut
paljasta engliss, forgeted Suomi -- miks sitä naurat? terve nyt vaan,
kyllä tästä tolkkuun tullaan kuin ehditään."
"Oletpa mies kiertänyt maailmaa, missä nuot höyhenet ovat kasvaneet
sinuun", kysyi Laurila.
"Ai, Sir, siellä, siellä mies edistyy, siellä minulla on suuri talo,
20 hevosta, 70 lehmää, puolentoista tuhatta lammasta -- -- mutta yksi
puuttui, (tässä laski Arvi kätensä sydämelleen) -- ei ollut elämän
kumppania."
Emäntä oli tähän asti ollut jokseenkin odottavassa asennossa, mutta nyt
sen kasvot kirkastuivat, nyt hän astui aivan Arvin rinnalle, laski
kätensä hänen kaulalleen ja sanoi itkien: "voi että minun piti vielä
plikkuuden aikaisen ystäväni Leenan pojan näkevän tuommoisena miehenä,
oh hoo, oikeinhan siitä Arvista on tullut viini herra -- ja
puolentoistatuhatta lammasta!"
Käyttäen hyväkseen näin edulliseksi käynyttä asemaansa, lausui Arvi:
"Mutta oma maa mansikka, muu maa mustikka, olen aikonut antautua
isänmaan ystäväksi ja asettua suloiseen Suomeemme asumaan -- ja nyt
kysyn teiltä, mister ja missis [suomeksi: herra ja rouva] Laurila,
tahdotteko lahjoittaa minulle Sannan käden ja sydämen?"
"Olen ollut kolmattakymmentä vuotta jo isäntänä", puhui Laurila ja meni
ottamaan kaapin päältä tupakkakukkaronsa, "muttei meitä ole ikänä
kissiksi eikä missiksi haukuttu, ja paras on että saamme pitää omat
inhimilliset nimemme -- Sannan käsi ja sydän taas ovat siellä missä
Sannan muukin ruumis."
"Etkös ymmärrä", muistutti emäntä, "ei Arvi sitä niin pookstavillisesti
tarkoita."
"Kyllä minä yskän ymmärrän", sanoi Laurila äreästi, osoitti ovea ja
sanoi Arville: "tuoss' on viis' hirttä poikki."
"Mutta miksi näin epäkohteliaita, impertinenttiä?" -- --
"Siksi, että korjaat luusi ja paikalla", sanoi Laurila ja nousi
vimmastuneena istualtaan.
Jo rupesi vieras lähenemään ovea ja olisi kai mennyt uloskin, mutta
sieltä tuli uusi tulokas. Kyllä sen heti tunsi, sillä nuoralla
nostettuna hypätä töpsähytti suuri tallukka kynnyksen yli ja tallukassa
oikein aimo jalka, sitten toinen vähää vähempi tallukka jalkoinensa, ja
jalkain muassa Piki-Jermun roteva ruumis.
Hänen äännin-elimistään kuului räminää, jonka tarkka kuulija huomasi
"hyväksi päiväksi."
Arvi oli pyörähtää hänen ohitsensa ulos, mutta Jermu hänen siitä esti,
sanoen: "älkää menkö, minulla olisi yksi hullu tarina juteltavana."
"Istukaa", sanoi emäntä.
"Kyllä sit' on tullut istuttua", vastasi Jermu ja istui ovensuussa
olevan sängyn laidalle.
"Oli kerran", alkoi hän, "nuori poika-kloppi, joka ei olisi työtä
tehnyt, kun teki mieli herraksi. Se meni kouluun, mutta sai apskietin
harmaalle paperille, kun ryyppäsi viinaa ja poltti tupakkia ja luki
jonnin joutavia tarinoita, joita klookit tutäntit aattelevat ja kokoon
panevat. Sitte se meni musikantiksi, mutta puhalsi klasitorveen liian
paljon. Sillä oli pää kuin partaveitsi, mutta sydämen ja tunnon
rustinkien laita oli vähän niin ja näin. Pääsi kun pääsikin aina
ylemmäksi -- -- --"
Laurila katsoi emäntää silmiin, emäntä häntä. Arvi punehtui ja katseli
oveen. Kalle muutti hiukan istuma-asemaansa, mutta Jermu puhui
edelleen: "mutta maalla se väliaikoina oli olevinaan puolitoista,
narrasi tyttöjä, kylvi pahaa siementä löyhäperäiseen maahan -- -- --"
"Ja kitki pois, mitä siinä viljan alkua oli", lisäsi isäntä.
"Hyvästi nyt, on vähän kiiru", sanoi Arvi ja oli pujahtaa ovesta ulos.
"Kiiru kai", murisi Jermu, ja jatkoi entistä paljoa selvemmällä
äänellä: "Niin, se luuli tekevänsä topoja maan moukkain kanssa, mutta
silloin Yrjänä vei hentun ja sarvipää keikarin."
Kallea nauratti taas.
"Ja se vei keikarin Jussilan vanhaan lammasnavettaan, pani oven kiinni,
eikä keikari päässyt pois ennenkuin Jussilan Henna aamulla tuli
lampaita ruokkimaan. Mutta Henna peljästyi niin pahanpäiväisesti, että
juoksi kirkuen, parkuen pirttiin apua hakemaan; ja sill'aikaa pääsi
keikari karsimaan matkoihinsa."
Kalle: "Se keikari oli Herra misteri Arvi Hömppölä ja se sarvipää oli
Pikimestari Jeremias."
Arvi: "Mitä Jermun jutut minuun koskevat? Minä olen tän maan kielellä
Arvi Humliin, mutta enkeliskaksi Hömpl, enkä mikään Hömppölä. -- En
jouda enää, hyvästi!"
Mutta ei päässyt menemään. Jermu oli vahva ovenvartija, kurotti pitkän
kätensä oven poikki, eikä siitä ollut kissaa isomman olennon hyvä ulos
mennä.
"Vaikkas olisit Hömppölä kuinka nätisti hyvänsä sanottuna, niin tosi se
kumminkin on, että sinä olet lurjus, ja lurjusmainen siksikin.
Tunnetkos näitä kouria, muistatko, kuinka koreesti sinä näillä ilmaan
nousit silloin ennen Kolkkilassa?"
Arvi puri hammasta ja oli vihoissaan, mutta mikäs siinä auttoi!
Mutta samassa tuli pirttiin Sanna. Hän oli ollut missä lienee ollut
metsässä mietiskelemässä. Suurin silmin hän ensin katsoi pirtissä
olijoita, tunsi pian Arvin, meni luokse, kävi käteen kiinni ja sanoi,
punastuen: "armaani!"
Arvi oli hämillään, ei juuri saanut mitään sanotuksi, jonkun
lemmensanan vain kuiskasi Sannan korvaan.
"Siis olet kotona armaani", puhui Sanna, "olet vihdoinkin saapunut
Ameriikasta, tuolta kaukaisesta maasta, josta minulle kirjoitit."
"Siis preivit välillänne kulkeneet", sanoi Laurila äreänsekaisella
kummastuksella.
"Ei se mies ole Ameriikkaa nähnyt ikänä", puhui Jermu, "Helsingissä se
on ollut trahtööreissä, passarina, ja väliaikoina korttia pelaillut."
"Mitä puhut Jermu sen tulen ruoka!" kiljui Arvi.
"Puhdasta totuutta", sanoi Jermu ja puhui edelleen: "Jermu on se Jermu,
mutta pitää se siitä vaarin, missä pikiä tarvitaan, ja missä vekkulit
velskaavat; sillä samalla miehellä on ollut seitsemän morsianta sitte
uuden vuoden päivän ja on pettänyt ne kaikki. Etkö luullut minun
tietävän, minne sinä Mikkolan lammasnavetasta jouduit, ja missä sitten
elustit -- kyllä sen tiesin. Ja Laurilan isännät, sekä toisen talon
vainaa että tämän talon isäntä ovat aina olleet miehiä minua kohtaan,
ja sentähden minä vähän niinkuin pidin varalla, mistä tuuli kävi."
Arvi yritti taas mennä.
"Mene sipo lintuun, äläkä tällä maalla silmiäsi näytä!" -- -- --
Sanna oli vaalea, ei puhunut mitään, istui rahille, katseli alaspäin ja
hypyeli taas esiliinansa kulmia.
Ja Arvi otti kiiltävän matkalaukkunsa, meni pois, istui rattaille ja
ajoi aika tärinällä valtamaantietä kohden.
Sanna meni kamariinsa, ja Jermu muisteli vielä Kallen kanssa, kuinka he
Kolkkilassa olivat "komelin" keskeyttäneet.
"Mailman meno on turhuus ja hengen vaiva", sanoi isäntä, "minä olen
väsynyt ja runneltu." Hän otti virsikirjan ja rupesi veisaamaan. Jermu
ja Kalle ottivat lakit pois päästänsä, emäntä istui vesi silmissä pesän
eteen.
Mutta kamarissa itki ääneensä Sanna, teki pesään valkean, jonne hän
viskeli koko joukon kirjeitä. Sitten istui hän pesän eteen käsi otsalla
ja sanoi itsekseen: "kyllä kai se niin on, että mitäs teet, niin
edestäs löydät."
Viikon kuluttua sai Sanna kirjeen. Hän luki sen isälle ja äidille
eräänä iltana kun väet taas olivat takamaassa suokauraa leikkaamassa.
Siinä kirjoitti Arvi:
"Sanna hyvä!
Elämäni on ollut täynnä valhetta. Minä en ymmärrä, mikä se päämäärä
oli, jota tahdoin tavoitella. Minä etsein jotakin, mutta en etsinyt
oikein. Minä kaipasin, mutt'en tiennyt mitä kaipasin. Kyllä minä
sinua rakastin ja rakastan vieläkin. Minä olisin niin rakastanut
kuin kirjoissakin rakastetaan, ja luulin että se meidän asiamme oli
sellaista rakkautta. Mutta se Jermun puhe sai mun häpeemään, sillä
mitä minusta on rakastajaksi, kun olen ihan semmoinen lurjus, joksi
hän minun teillä kuvasi. Tiedätkö sinä miten ihminen onnelliseksi
tulee? Minä en tiedä. Onkoos täällä maailmassa niin hullusti, ettei
täällä olekaan onnellista ollenkaan, vaan onko ne vaan niin kaikki
olevinaan. Voi nyt hyvin ja unhota minä, minä koitan itsekin
unhottaa, että Arvi Humliini niminen mies on 'maa' nimisellä
planeetilla. Terveisiä.