II.

Joulu oli mennyt, Tapanikin oli jo takana ja keskispyhäkin oli käsissä.

Nyt oli joulun vakava puoli jo mennyt menojansa, ja nyt se nuoren

kansan joulu oikeastaan alkoikin. Ei sitä enää tarvinnut niin totisena

istua, vaan sopi jo leikkiäkin laskea ja iloa pitää. Somia päiviä

todellakin ne pikku eli puoli pyhät; eiväthän ne olleet oikeita pyhiä,

joina kirkkoon olisi ollut mentävä, eivätkä myös oikeita arkioin

päiviä, joina työtä olisi tarvinnut tehdä -- Laurilan Jokkumi renki

olisi suonut, sanoi hän, semmoisia päiviä olevan vuoteensa seitsemän,

kahdeksan joka viikko.

Ei ollut Laurilankaan miehillä muuta työtä kuin että hevoset ruokkivat.

Jokkumi tosin aamupäivällä isäntänsä käskystä vei sepälle talkoohirren

ja tuli sieltä joksikin "saaneena" kotia. Juonas oli samalla

seurauksella vienyt "raatarille" puukuorman, isäntä itse oli

Kuppari-Maijalle "siirtänyt halkosylyksen." Tuommoisia pikkutöitä

pikkupyhinä tavallisesti tehtiin.

Mutta iltapuoleksi oli Laurilan haltiaväki ja tytär kutsuttu sepälle

talkoosen -- kestiin, näet sen, sillä Laurilasta oli viety paras hirsi,

ja muutenkin oli seppä usein sieltä "asiaa saanut", sillä Laurila oli

hyvin "ihmiskerno ja halkinainen mies."

"Pitäisiköhän taas sinnekin mennä", tuumaili emäntä, katsoen miestänsä

kysyvästi silmiin.

"Hm", oli lyhyt vastaus.

"Taitaisivat ottaa mielensä pahaksi, jos ei kukaan mene, kun kerran

ovat kutsuneet, pane nyt likka yllesi, jos häneen menisimme

pikipäinsä."

"Menishän sinne tuokioksi", puhui isäntä, piippuansa sytyttäen, "jos ei

siellä taas olisi se Mesopotamian survinriihi."

"Hm", vastasi vuorostaan emäntä; hän kyllä tiesi, että hänen rakas

miehensä Aatami Laurila käytti kuvakieltä, ja että hän tuolla

muinoisnimityksellä tarkoitti tanssia.

Sepällä tanssattiin tänä ehtoona; talkooväki sai päälle päätteeksi

"iloo pitkin ihoo."

"Jos ma vien tuon likan kanssani", sanoi uudestaan emäntä kysyväisesti.

"Hm, mitäs teet, niin edestäs löydät", vastasi Aatami ja heitti sänkyyn

pitkäkseen. Sitten löyhäytti vielä puolen tusinaa sakeita savuja,

nukkui ja rupesi kuorsaamaan.

Mutta ilosta loisti Sannan silmät. Nyt pääsi hän kerrankin ihmisten

seuraan niinkuin naapureinkin tytöt. Kun joskus ennen salaa sattumoilta

oli ollut Tuomaalassa tahi Marttilassa tanssissa, niin hauskaa se oli

ollut. Ei häntä juuri kylän pojat tanssiin vieneet, sillä hän oli vielä

pikku likka, eikä hän tanssata juuri osannutkaan muuta kuin vähän

polkkaa. Mutta nyt, nyt oli hän jo valssinkin oppinut Maijulta, eikä

enää seonnut purpurissakaan, kun vaan oli tarkkaavainen ja silmänsä

auki piti.

"Onpa se Sanna oikein korea, on kuin herras mamselli", lausui

kateettomasti Kaisu, kun Sanna oli pukenut uuden sinipunervan hameen

yllensä, pannut "raakun" kaulaansa ja "mansetit" käteensä sekä sitonut

tuuhean keltatukkaisen palmikkonsa päähän taivaansinisen, leveän ja

pitkän nauhan. Hameen kauluria piti suuri messinkinen rintaneula, ja

edessä oli hänellä lumivalkealta hohtava pitsillä reunustettu esiliina.

Onneksi ei Laurilassa ollut seinäpeiliä; pienessä ympyriäisessä

"plakkaripeilissä" Sanna vaan kurkisteli, oliko jakaus suora ja

"istuiko rossi oikoisessa."

Soma se tyttö kyllä olikin; posket punottivat, silmä katseli syvänä,

hiukan miettivänä -- -- taisi aatella: mitähän se lempi oikeastaan on.

Mutta nuo koristeet ja muut prameudet -- ne oli Sanna koulunaikaiselta

tuttavaltansa Neuloja-Emmalta saanut. Ei niiden tekopalkka suuriin

ollut noussut, noin vaivihkaa oli äiti kirkkomatkalla joskus vain

vienyt hänelle milloin villakouran, millon pellavasykyrän, milloin pari

kynttiläsoiroa, voinaulan tahi maitotipan. Ei se Laurilan Eeva emäntä

mieheltään mitään salaa tahtonut tehdä eikä hänen sitä tarvinnutkaan,

hyi semmoista; mutta mitä niille miehille kaikkia puhua tarvitsee,

tuumaili hän, eivät ne kumminkaan vaimoväen tarpeita ymmärrä. Ja

tarvitsihan lapsi parka vähän koreutta, kun oli siellä koulussakin

tottunut, ja kun on nuori ja muutenkin ymmärtäväinen eikä muotoa

vailla. Eihän se isä mitään sallisi, puhuu vaan "salatun

sydämenihmisen" kauneudesta, lakeamielisyydestä ja nöyryydestä;

mutta -- -- niinhän se isä ennen itsekin oli näpsää poikaa, oli reima

ja teiski poika, simisätissä ja sukarohvisaappaissa silloin kun

-- -- -- enkä minäkään -- -- -- Omatunto parka, vaikene! Sinulla on

puhelias vastustaja!

Nyt lähdettiin sepälle. Ei sille semmoiselle matkalle hevosta tarvittu,

pian sen kävelikin. Lumi nirskui kävelijäin jalkain alla, pohjoinen

puhalsi kylmää viimaansa, kiinteämmin kietoi äiti huivin päähänsä. --

Tähti tuikki kirkkaasti etelän taivaalta, tuo kaunis sinertävä;

katsoipa Sannaa aivan silmästä silmään, ehkä koetteli kestikö impi

hänen silmäystään. Kaiketi kesti, koska yhä katseli sinne ylöspäin ja

sanoi:

Sä tähtönen kirkas

Oi sano mi voi,

Tuoll' olla sun virkas,

Miks' Luoja sun loi?

Niin se Sanna sanoi, mutta sanat vaan peittivät ajatuksia. Ajatus oli

tämä: mitähän se lempi onkaan?

Mutta jo haihtui ajatus. Tuolla jo vilkkui tuli sepän akkunasta ja

viulun vinkeä ääni kuului tulijain korviin. Se oli purpurin härsyä:

Kinnari-Kalle se piukia poika,

Halituli tittun taalaa.

Ei äiti siitä millänsäkään ollut, sitä nuottia hän oli ennen muinoin

kyllältä kuullut. Kellä on lehmät ruokittavina, vasikat juotettavina,

porsaat lihotettavina, kanat munitettavina ja suuri perhe hoidettavana,

neljä lasta vaalittavina, äijä passattavana, ei se enää ole kolmenaan,

vaikka purpurin härsyäkin kuulee; -- mutta ennen! Armas, kun silloin

kommo soi, niin joka jäsen värähti, jalat nousivat maasta aivan

itsestään, ja lentämällä silloin tyttö vilisti tanssipaikkaan; nyt se

on yhtä kuin kuulisi kukon laulavan -- -- --

Mutta omituisia väreitä tunsi Sanna koko ruumiissansa. Ne alkoivat

seljästä, kulkivat käsivarsia myöten aina sormenpäihin asti,

aaltoilivat pitkin jalkoja hamaan varpaiden neniin -- --

Jo polki pieni jalka tahdissa maata, varpaatkin aivan kuin alkoivat

vikureerata toistensa kanssa; Sannan sisäpuolinen olento tanssi, tanssi

purpuria, ja viulu puhui hänelle niin kummallisia asioita -- kas nyt se

niin kevyesti kuvasi hetken huoletonta elämää, mi hyppelee kuin

kevätpuro iloisesti nurmien ja niittujen kukkia suudellen, -- nyt se

valittaa, mutta sen valitus on niin autuaan suloista; kas taas:

pelmanni-Kusti römpähyttää paasia -- ja nyt kuuluu aivan kuin

huolettomin iva, joka sanoo "soranoo" koko tiiman elämän iloille ja

suruille -- -- taas se kuuluu niin vienolta, niin houkuttelevalta, kuin

tahtoisi se viedä ihmisen kauas, kovin kauas tuonne Saimaan rannalle,

tahi Vienan rannall' koivun alle -- -- --

Mutta jo päästiin sepän pihaan. Siinä kävelee miehiä, mikä heittää

heiniä hevoselleen, mikä lointa korjaa, mikä muuten seisoskelee. --

Pirtistä kuuluu jalkain poljenta, ja purpurin töminä saa permantopalkit

notkumaan -- --

Porstuaan tulvaa avatusta pirtinovesta lämmin löyhkä Laurilan vaimoväen

päiden kohdalta, kynnyksen tienoitse tunkee ulkoa heidän kanssaan

pakkanen harmaana höyrypatsaana.

Mutta ei anna sepän Anni heidän vielä pirttiin mennä; ensin vie hän

Laurilan emännän tyttärinensä porstuanperä-kamariin kahveeta ja viiniä

saamaan; "vasta sitten saavat he pirttiin mennä katsomaan nuorten iloa.

Ne niin kiusasivat jo pyhäin päivästä asti seppää, että vaan piti

keskispyhänä huone heille annettaman; sanoivat, että kyllä he itse

pelmannin kustantavat. Seppä oli aatellut, että miksikäs se huone siitä

tulee, ja sopihan vähän iloksi panna, kun hänkin on Juhannes, ja

keskispyhänä on Juhanneksen päivä." --

Saali hartioilla astui Laurilan emäntä tyttärensä kanssa pirttiin;

siellä juuri oli lopetettu purpuri, pelimanni huokasi ja tanssiväki

huokasi pyhkiellen hikeä otsistansa, sillä "hiki siinä tuli kuin

hyvässäkin työssä." Naisia istui peräpenkillä, miehiä pitkällä penkillä

sivuseinällä; varakas seppä oli pannut oluthaarikan kulkemaan miehestä

mieheen, toisen naisten riviä kiertämään. Päreistä oli tehty muutamia

kynttiläpihtiä, jotka olivat ylhäälle seiniin kiinnitetyt; kaksi

kynttilää oli pöydällä, kolmas muurin päällä; ja tavan takaa niisteli

kynttilöitään seppä, kävellen pitkin seinuksia.

Mutta tuolla pöydän päässä pelmannin vieressä istuu -- -- -- kuka?

Sanna katsoo, katsoo, kun hän siinä äitinsä kanssa istuu peräpenkillä

ja koettelee "istuuko rossi oikoisessa" -- -- katsoo vieläkin, ken on

se mies sotilaan puvussa, haivenia ylihuulessa, se, joka puhuu

pelmannin kanssa niin tuttavasti -- -- -- nyökkää sille, ja se hänelle.

Samassa vetää pelmanni pari kertaa karheesti jousellansa, sitte

kimeämmin, ja sitte alkaa tulla sävel säveleen kintuilla -- -- vilkas

valssi -- -- --

Sotilaspukuinen nousee istuimeltansa, astuu sorjana ja suorana ihan

peräpenkkiä kohden sanaa sanomatta, astuu ihan Sannan eteen, nostaa

kätensä ohaukselle ja kumartaa Sannalle, kumartaa niin sievästi

kantapäät yhdessä ja karvalakki kallellansa. Olis toisille tytöille

sellaisen tempun tehnyt, taikka vaikkapa itse Laurilan emännällekin,

niin eivätpä totta vieköön olisi tienneet, mitä se merkitsi. Mutta

kyllä Sanna sen tiesi. Kirkonkylässä oli hän nähnyt herrain tekevän

juuri samalla tavoin, kun siellä oli "paalit", joissa koottiin rahaa

urpukassaan; se semmoinen kumarrus oli niin paljo kuin: "tules tanssaan

kanssani!" Mutta eivät ne sepän talkoomiehet semmoisista tempuista

mitään tienneet, ne vaan sylkäsivät kouriinsa niinkuin muuhunkin työhön

ruvetessa, laskivat kätensä tytön vyötäisille ja sanoivat pää kenossa:

"tus tanssaan!"

Kevyesti nousi nyt Sanna penkiltä istumasta, hymähti, laski kätensä

toisen olkapäälle ja sanoi alkuaskeleita ottaissansa: "kas, Arvi; enpä

luullut sinua täällä näkeväni."

Ja sitte sitä mentiin ympäri. Hyvän aikaa tarkasteli koko väki tuota

somaa paria; poika oli niin sorja, hän kun siinä päätänsä hiukan

taaksepäin kallistaen, piti oikeata kättänsä Sannan vyötäisillä,

vasemmalla taas hänen kädestänsä piti kiinni. Sanna siinä nojasi hiukan

päätänsä pojan rintaa vasten, vasemman kätensä antoi hänen

käsivarrellaan levätä. Olipa se huimaa menoa. Vähitellen lähti

liikkeelle useampia paria; toisia jo lakkasikin, mutta Sanna vaan

kumppaninsa kanssa yhä pyöri, hyppi keveästi kuin lintu oksallaan;

tuskin jalat näyttivät maahan sattuvan. Ensin ajatteli Sanna, että oli

iloista, kun nyt tapasi vanhan koulutoverin, tapasi Arvin, jolta niin

monta kirjettä oli saanut, mutta sitten ei enää aatellut mitään, tuntui

vaan siltä kuin olisi ollut sisällinen pakko; viulun ääni tunki

korvaan, sieluun, sydämeen, se vaati ja pakotti. Rinta huokui, silmä

säihkyi, poskea poltti, mutta yhä nopeammin pyörähteli pari lakealla

lattialla, kunnes yht'äkkiä kuului Kustaan viulusta karhea, järeä ääni

ja soitto taukosi. Silloin jäi Sanna kumppaninensa keskelle lattiaa

seisomaan. Sanna hiivi ujona äitinsä viereen, ja Arvi meni taaskin

pelmannin viereen istumaan. "Hassu tyttö", torui äiti, "olisit itsesi

kuoliaaksi tanssannut, ellen olisi soittoa lakkauttanut."

Ja sitte alkoi uusi purpuri. Se on yhteisen kansan keskustelutanssi,

vaikk'ei siinä yleensä paljoa keskustella, mutta saa siinä ainakin

keskustella, jos tahtoo.

Ja mitä siinä purpurissa Arvi ja Sanna keskustelivat? Kysytkös sitä?

Kaiken iltaa oli Arvi niin paljon kuin suinkin Sannan parissa, seurasi

silmillänsä häntä silloinkin, kun ei hänen likellään ollut.

"He ovat samaan aikaan käyneet kansakoulua", nuhahti Laurilan emäntä

sepän Annille.

"Niin kyllä tiedän, hän on orpanani poika", vastasi Anni.

"Kuinkas se nyt sotamiehen muntieringissä on, ja onko se jo korkeakin

herra?"

"Aliupsieri, kaks-nauhainen, nähkääs emäntä, se meni vapaaehtoisena

sotaväkeen, ja taitaa pian taas yletä vielä ylemmäksi, sillä pojalla on

pää kuin partaveitsi; -- mutta mitääs vasten se tuota lasta niin

kovasti on tanssittanut?"

"Lapsi kyllä Sanna on, käy se sentään Mikonpäivästä jo neljättätoista

-- Huh, täällä on lämmin -- tuota, tietääkö Anni, joko tuo Arvi

vanhakin lienee?"

"Se täytti kai jouluaattona kaksikolmatta."

Taas soi. Se on polkkaa. Arvi ja Sanna menevät taaskin. Aika

tanssimestari se Arvi, kas noin vaan, väliin toisapäin, väliin taas

toisapäin!

Tyttö, tyttö! Älä petä itseäsi! Elämä on sotaa ja taistelua; ei se ole

paljasta polkkaa, ei! Tyttö, tyttö! Jo huomaa sinun moni muukin.

Naapurin Kalle tuolta tulee lattian poikki Sannan luokse ja kumartaa,

mutta kumartaa niin kömpelösti, että Sannaa naurattaa. Kalle huomasi

kai itsekin, ett'ei temppu onnistunut; sentähden hän jo kumarruksen

puolitiessä peräytyy entiseen jäykkään asemaansa, tarttuu leveällä

kourallaan Sannan käteen ja sanoo: "eiks pikku Sanna tulisi minunkin

kanssani vähän polkkaa polkemaan?"

Menihän se Sanna. Tiesi kenen kanssa tanssi, ei ollut menossa entistä

sulavuutta, lakkasi pian, sanoen jo väsyvänsä.

Hiljainen ja jörömäinen se Kalle oli kovin, pitkä ja kankea kuin

seiväs; siniset silmät tosin näyttivät rehellisiltä ja uskollisilta,

mutta suu oli miesparalla (Sannan mielestä) auttamattoman leveä, nenä

liian köyryinen -- -- -- ja nuo saappaat sitten! ne olivat hirveän

pitkät ja suuret! Ja kädet niin suuret, että olisi saanut kahmaloihinsa

lymytetyksi Sannan koko pään, niin ett'ei nenän huippuakaan olisi

näkynyt!

Niin se 18 vuotias naapurin Kalle oli Arvin rinnalla kuin on yö päivän

rinnalla -- -- --

Hassua se oli, varsin hassua; että äiti edes leikillänsä oli viitsinyt

Sannalle puhua molempain Laurilain yhdistämisestä kun Kalle ja Sanna

yhteen menisivät. -- Olikohan vaan sillä isälläkin sellaisia tuumia?

Ainakin ne toisen talon isännän kanssa olivat ylimmäisiä ystäviä,

istuskelivat usein ja puhuivat. Mutta älä luule lukkari, että pappi

virren alkaa! Ei ikänä! Mitä se lempi oikeastaan lieneekin, tuommoisen

kollon kanssa ei lemmestä puhettakaan!

Ja kuitenkin se Kalle katseli aina sieltä sivupenkiltä niin

kummallisesti suurilla sinisillä silmillään peräpenkkiä kohden, katseli

varmaan Sannaa. Kun ei edes olisi ollut huomaavinansa; mutta kun

tollikko seurasi silmillään ihan Sannaa ja Arvia, pitkin lattiaa, kun

ne tanssivat! Olisi sille Sanna mielellään hyväkin ollut, mutta mitäs

sen teki? Tuossa oli Arvi, muhkea, solakka ja entinen koulukumppani.

Hikilöylyä karttui pirttiin, sakeana verhosi tupakansavu joulupäreitä,

ja haukottelemaan rupesi jo Kekkalan muori, joka muurin takana istui ja

tanssia katseli. "Haukka tarttuu suusta suuhun, orava hyppii puusta

puuhun", sanoo sananlasku; ja niin se haukka nytkin tarttui. Emännät jo

rupesivat väsymään, Laurilan emäntäkin. Paha sieltä kuitenkin vielä oli

pois mennä, kun nuorten jalat vielä virkein voimin permantoa

tömisyttivät. Mutta jos menisi yksin, jättäisi Sannan vielä vähäksi

aikaa tanssimaan, koska lapsi tekee sitä niin sanomattoman kauniisti ja

niin halusta. Osasi se Sanna kyllä ne pari kivenheittoa yksinkin kotia

tulla, osasi hyvin ja uskalsikin.

Ja niin Laurilan emäntä sepältä ja Annilta jäähyväiset otti, varoitti

Sannaa, ettei kovin kaukaa viipyisi, ja meni kotia.

Siellä isäntä jo makasi ja väki; pieni läkkilamppu tuikutti muurin

otsalla, että emäntä näki pirttiin tulla ja riisua. Raskaasti jyrisi

ruotu-Kiian hengenveto muurinvierusängyssä, renkien sänky oli tyhjä,

samoin piikain, sillä omistajat olivat sepällä hekin, -- vaikka he

siellä olivat seisoneet aahen takana, väkitungossa, ja tanssiessa vaan

keskellä lattiaa olleet. -- Mutta peräsängyssä oli vielä valveilla

isäntä, piippu paloi ja silloin tällöin kuului syvähenkinen huokaus.

Riisuttuaan siitä, laskihe emäntä isäntänsä viereen makaamaan; mutta

kun kuuli hänen huokaavan, niin luuli kipeäksi ja kysyi: "mikä sinua,

Aatami, vaivaa?"

Ei Laurila tuokioon mitään vastannut, huokasi vaara. Sanoi sitten

vihdoin viimein: "Eikö tyttö jo tarpeeksi saanut olla turhuuden

markkinoilla, miks'et häntä jo kotia muassasi tuonut?"

"Olet sinä oikein hassu, eikö nuori ollenkaan iloita saisi; iloitsimme

mekin, kirmasimme hyvinkin, kun nuoria olimme, mutta ei lehmä muista

vasikkana olleensa."

"Mutta entä kun jos muistaakin, ehkä muistaa liiankin hyvin -- me

uhrasimme nuoruutemme, arvaatko akkaseni, kelle?"

"Niin, niin ilolle ja riemulle."

"Taikka pahalle..."

"Aina sinä semmoinen olet. Ole nyt kerrankin ihmisten lailla. Mitäs

luulet sen pyhyytesi sinua auttavan. Meinaa ne muutkin ihmiset

kuoltuansa hyvään paikkaan päästä, mutta" --

"Kuule, Eeva, järkevä sana ennen kuin nukut: siunaa itsesi ja pane

mieleesi, että mitäs teet, niin edestäs löydät."

Ynseänä käänsi Eeva Aatamille selkänsä, ja seljin se yö nukuttiin, jos

vaan Aatami nukkuikaan, sillä tuon tuostakin hän nousi vuoteelta, otti

valkean, vilkasi akkunasta välin ulos, huokaili ja höpisi itsekseen.

Parina viime vuotena se Aatami niin oli muuttunut. Nuori pappi oli

tullut seurakuntaan ja saanut tunnot hereille, ja Eevan mielestä tuntui

jo Aatamissakin olevan koko joukko isouskolaisen vikaa. Ehkä olikin. Se

vaan on varmaa, että harvapuheiseksi ja miettiväiseksi peräti oli hän

tullut, lueskeli usein ja katsoi joskus Eevaa ja Sannaa niin terävästi,

että oikein täytyi luoda katseensa ales. -- -- --

Mutta sepän pirtissä tanssi Sanna yhä, nojasi yhä useammin ja syvemmin

keltatukkaista päätänsä Arvin rintaa vastaan; yhä pirteämpänä lennätti

Arvi sinihameista kumppaniansa. Mutta tyynen metsälammin tavalla oli

naapurin Kallen sininen silmä totinen, kun se melkein räpähtämättä

seurasi tanssin kaarteita ja pyörteitä.

Mutta pelmannikin rupesi jo väsymään; lanttuu sitä mies vahvakin kuin

kaiken iltaa soittaa ja soiton välillä aina pitää "paussia", se on

ottaa kylmän ryypyn tahi lämpimän käppyrän (se on: kahviplörön). Ja kun

pelmanni lanttui, niin taukosi tanssi, ja kukin rupesi lähtöä tekemään.

Lähti siitä Sanna, ei aivan ensimäiseksi, vaan ei varsin

viimeiseksikään, ja häntä lähti saattamaan Arvi. Pakkanen oli

helpottanut ja suojan tuuli kohisi männistössä, jonka ohea kulkivat.

"Näin sivistyneet tekevät", sanoi Arvi, ja otti Sannan käden

kainaloonsa. Ja Sanna tiesi myös, kuinka sivistyneet tekevät: hän

nojasi väsyneenä, hervotonna aivan, Arvin olkapäähän.

Ei kuu silloin paistanut, sillä se oli pilven peitossa, mutta kuitenkin

lausui Arvi tunteellisesti: "Oi kuinka kaunis on illan kuu ja loistava

virran kalvo; voi kuinka nyt kuolema kaunis ois, kun kultansa kanssa

kuolla vois!"

"Niinkös luulet?"

"Niin armaani, niin kuin jo sanoin siellä pirtissä:

"Mitäs ois nuoruus rakkaudetta?

Niin ois kuin kevät kukkaisetta!"

Vielä enemmän nojasi lapsi päätänsä sotilaan olkapäätä vasten ja sanoi

vienosti, jotta tuskin toinen kuuli: "en voi sua unhottaa poijes,

vaikk'en ikänään sua sais."

Siellä sepän pirtissä oli vanha tuttavuus uudistettu, siellä oli

vaihdettu sanoja, joita ennen muinoin ei 14:llä oleva tyttö ensinkään

ymmärtänyt.

Arvi siinä vielä käydessä selitti, että "suudelmassa kaksi sielua yhtyy

lemmen sopusointuun." Selitettiinkö tätä opinlausetta käytännöllisillä

kokeilla, ei siinä pimeässä talviyössä niin voinut nähdä; mutta

olivathan keskustelijat realistisen aikamme lapsia. --

Vihdoinkin siirtyi kuun päältä kateellinen pilvi; hölmömäisen

hyväntahtoisesti katseli nyt "tolpparin aurinko" tanssista palaajia.

Siinä nyt "kasvoin edessä ijankaikkisen kuun, päällä puhtaan lumen,

tehtiin liitot ijänikuiset, ettei heitä muu eroita kuin kuolon kylmä

kinnas" -- -- --

Ja se oli ihan täyttä totta, ainakin Sannalta. Ehkä oli Arviltakin.

Mutta ei nyt Sannan mieleen juolahtanut kysymys: "mitähän se lempi

oikeastaan on?" tahi "niinköhän se Arvi aikoo naida minun?"

Ei siinä kysymystä tullut mieleen mitään. Siinä oli niin turvallista

olla ja pitää rivakan pulskan Arvin kainalossa kätensä. Kuin se oikein

likisti hänen käsivarttansa. Sanna tunsi olevansa niin pieni, niin

voimaton, niin hento, niin heikko, mutta samalla oli hän muka

turvattuna, kun siinä nojasi kumppaninsa olkaa vasten. --