Laurilassa oli joulu niinkuin muuallakin. Tuore pärekerros oli orsilla
ja valkasi somasti avaran pirtin laen, pahnat kahisivat lattiassa;
pitkä honkapöytä oli peitetty lumivalkealla pöytäliinalla, röykkiö
leipiä ja kaakkuja oli pöydän yläpäässä, ja keskellä oli kolmihaarainen
kynttilä, joka tukevasti seisoi raskaassa tinajalassaan ja katseli
korkealta asemaltaan uhkarohkeasti katajaista, suurta ja monivanteista
oluthaarikkaa. Kynttilä ei enää palanut, sillä nyt oli jo päivä,
joulupäivä. Kirkossa oli oltu, paleltu ja yskitty. Kirkon kuulumisina
oli kerrottu muun muassa, että nyt jo se Aijälän maisterikin ensikerran
puusäkissä paukutteli. Aamiainen oli syöty, ruo'at korjattu, paitsi
leivät ja kaakut, sillä viimemainituista oli alimmainen syötävä vasta
suvella ruistoukoa tehtäissä.
Siinä talon renkipari venyi pahnoilla ja imeskeli piippujansa.
Naispalvelijat, Maiju ja Kaisu, istuivat ovisängyn laidalla ja
supisivat hiljaa keskenänsä. Mutta siellä heidän takanaan oli
pitkällään talontytär, ja vaikka näyttikin kauemma pirtissä olijoista
kuin olisi lapsi nukkunut, niin eipä nukkunutkaan, vaan kuunteli
tarkoin, mitä Maiju ja Kaisu puhuivat, kuunteli tarkkaan, nykäsi väliin
heitä hameen selkämyksestä ja naurahti hiljaa, saipa silloin tällöin
sanan parikin kuiskatuksi.
Kävihän se nuhina laatuun niin kauan kuin isäntä pöydän päässä
jouluvirsiä veisasi, mutta sen tuiki tau'ota täytyi kun Laurila otti
postillan ja rupesi siitä joulusaarnaa lukemaan.
Mutta loppui jo saarna pitkäkin, ja väljemmin hengitti naisväki
pirtissä; vieläkin tuntui väljemmältä kun isäntä, tallissa miesten
kanssa käytyään, pujahti vaarin kamariin toiselle puolen pihaa ja laski
sinne rauhassa vaarin sänkyyn nukkumaan. Ja rengitkin ne lähtivät
toiseen taloon, tuonne vaan toiselle puolen tanhuaa.
Pian se pikku nukkuja, talon pikku Sanna, kepsahti vuoteeltaan ylös,
kun se olo tuvassa, isän mentyä, väljemmältä rupesi tuntumaan. Eikä
tuossa äidin läsnä-olo ollenkaan tukalalta tuntunut; vapaasti sai Sanna
hilpeän luontonsa irralle laskea. Äiti siinä peräsängyssä oli vähän
aikaa lonkallaan ja katseli virsikirjaa, mutta kirjaimet rupesivat niin
hullunkurisesti silmissä tanssimaan ja peittyivät vihdoin ihan
harmaasen hämärään. Kas kun raukaisee, tulleeko vaan pyry kun niin
ramasee, tuumii emäntä ja katoo porstuanperä-kamariin. Meni kai
huokuulle, sillä oli jo kolmesta ollut ylhäällä, keittänyt väelle
joulukahvit, ollut kirkossa ja taas aamiaisen laittanut.
Ja nyt oli tuvassa niin väljä olla. Maiju ja Kaisu rupesivat laulamaan;
reistasivat ensin "Koko maailmaa", sitten "Kuin kirkkaast' kointähti
koittaa." Mutta laulu meni vaan semmoisella akkain nuotilla, ivaili
Sanna ja lauloi ne niin kuin niitä hänelle kansakoulussa oli opetettu.
Siinä sitä laulu antoi aihetta toiseen. Jo Maiju lauloi helevällä
äänellään: "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu." Eikä se Kaisukaan ollut
huonompia, hän se veti niinkuin pelillä vaan: "Tuoll' on mun kultani
ain' yhä tuolla."
Heitä Sanna kuunteli, hyräili vaan hiljaa joukkoon. Mutta kun laulu oli
loppunut, niin alkoi Sanna. Siinä hän ensin oikein nuottiniekan tavalla
puhui aivan kuin itsekseen, mutta niin että toisetkin kuulivat: mistä
se alkaneekaaan se: "Suomi armas synnyinmaamme", kun ei vaan alkaisi
Aasta.
S:llä se alkaa, tokasi Maiju. Olipa se aika hömppö, aatteli Sanna;
mutta eihän se vaivainen ollut nähnytkään, kuinka alkuääntä annetaan.
Opettaja siellä koulussa painoi harmoonion näppäintä, sitte kuului
semmoinen kimakka ääni, opettaja vilkasi luokkaan, lauloi äänen mukaan
"aaaa", ja koko oppilasjoukko yhtyi viidelläkymmenellä suullaan
laulamaan "aaaa." Ja sitte vasta se laulu aljettiin. Ja nyt se Sanna
lauloi, lauloi monta isänmaallista, niin hirmuisen koreata laulua,
kuten Maiju ja Kaisu arvostelivat. Mutta osasi se toisiakin. "En voi
sua unhottaa poijes, vaikk'en ikänään sua saa; sinä sydämessäni olet
ikuisessa muistossa." Se oli Sannan kuulijain mielestä kovasti koree;
Kaisu melkein itki.
Olipa sekin vallan tavattoman kaunista, se semmoinen laulu:
"Sydämestäni rakastan sua elinaikani." -- "Se laulu sopii just
minulle", sanoi Maiju.
Ja sopiihan se, sen myönsivät toisetkin. Äyräsjoen Martti oli häntä
niihin asti priiaillut, mutta nykyään käynyt kylmäksi ja ruvennut
katselemaan Inkilän Miinaa, tuota samaa Miinaa, joka rippikoulussa ei
ollut osannut vastata sanaakaan, vaan jonka vanhemmat olivat
metsäkulman rikkaampia -- ne samat, joiden sanottiin puukattuisella
viinapannulla korvessa kuusen juurella viinaa polttavan. Ja sen
tupsakan takia oli Martti Maijulle kylmäksi käynyt, tuo helasilmäinen
kiharatukka Martti -- toivoi kai kotivävyksi Inkilään.
No siinä nyt tytöt hiljaa rupesivat pakinoimaan sydämen asioita. Ja
millä sydämellä ei olisi omia asioitansa! Sannakin, vaikka vasta 13:n
vuotias, oli varsin taitava puhumaan sydämen asioista. Hän ei ikinä tee
naimiskauppaa, sanoi hän, niinkuin hevoskauppaa, ei, hän ottaa sen,
jota hän lempii. "Lempii, mitä se on", kysyivät toiset. "Onko se sitä
kun tekee mieli jotakuta?"
"Hyi, hyi, ei se niin jolsaa ole", tuumi Sanna, "lempiminen on sitä kun
asuu lempi sydämessä." Ja vielä monilla muilla sanoilla yritti Sanna
naistuttavilleen selittää, mitä se lempi on, mutta eihän se noiden
punaposkisten hartevain hämäläistyttöjen tyhmiin päihin tahtonut
mahtua. Ylevämielisesti ne vain Sannan selityksille nauroivat, jotta
valkeat hampaat näkyivät ja posket kuopalle kävivät. Ja voiko
tuollainen tönsikkä lempeä tuntea, tuollainen, jonka kourat
lehmänhauteissa ovat noin pöhistyneet ja punottuneet, joka ei osaa kuin
kaksi rakkauden laulua: "Kukkuu, kukkuu" ja "Tuoll' on mun kultani." --
Mutta kuinka olikaan, sydämet, kolmen tytön sydämet, sulivat yhteen,
vaikka olikin erilainen käsitys heillä, sulivat yhteen ja avautuivat
toisillensa. Sannallakin oli sydämen asia; ja sen kertoi hän, kun
toiset lupasivat, ett'eivät sitä puhu yhdellekään ihmiselle ikinä;
vieläpä siinä Sanna luki toisten kuullen koko kirjevaihtonsa entisiltä
koulun ajoilta. Oli niitä kirjeitä jo ainakin tusina ja kaikki ne
alkoivat sanoilla: "ikuisesti lempi Sanna." Ei niissä sitten juuri
muuta ollut kuin tuhansia sydämellisiä terveisiä ja lauseita jostakin
kansanlaulusta. _Arvi_ niiden alla oli, ja hän se vakuutti
lempivänsä Sannaa vielä sittenkin kun ijäisyys on virrannut ajan mereen
ja hän itse lasketaan läpikäytävän edessä paarille.
"Semmoista se lempi on", sanoi Saima voitonriemulla, "ymmärrättekö nyt
likat?"
"Kyllä, se on semmoista, että kun jostakin tykkää."
"Semmoista, että niinkuin meinaa jotakuta ketä vaan omaksensa."
"On se nyt niinkin", myönsi Sanna, "mutta lempi on taivaasta, se tekee
onnelliseksi, se on semmoista, että -- -- -- lempi on sitä, kun toinen
lempii toista. Lukekaa esimerkiksi kirja: 'Rikas tyttö ruusulaaksossa'
taikka edes Akselin ja Hildan laulu, niin ymmärrätte, että lempi on
enempi ja kalliimpi kuin mikään muu mailmassa."
"Kyllähän sen ilmankin ymmärtää", vakuutti Maiju.
"Mutta oikeenko se Arvi sinun, Sanna, aikoo naida", kysäsi Kaisu.
"Tietysti kai hän sen aikoo tehdä, mutta eihän se lempi oikeastaan
naimiseen kuulu eikä naiminen lempeen."
Ajattelemaan se kysymys Sannan sentään pani. "Niin, aikooko se Arvi sen
tehdä. Ja mitähän se lempi oikeastaan onkaan? Kuka sen tietää?"
Kun siitä sitten hämärsi joulupäivän ilta, niin jopa taas Laurila luki
pitkän saarnan kirkkopostillasta, veisasi neljä viis jouluvirttä ja
luki sitte taas virsikirjasta; väki istui totisena ja kuunteli, mutta
mitä kukin ajatteli, sitä ei päältä näkynyt. Arvaamme kuitenkin, että
Sannan ajatukset saarnasta lentelivät entisten koulumuistojen valoisaan
maahan. Kun hän siinä nyt istui jakkaralla peräsängyn pään kohdalla,
kuuli "Könniläisen" seinällä tasaisessa tahdissa naksahuttelevan, näki
läsnäolevain vakavat kasvot, kuuli isän vahvan äänen aaltoilevan,
säännöllisesti nousevan ja laskevan, laskevan ja nousevan, niin
kummallisen suloinen tunne valtasi koko olennon, silmä-laudat olivat
niin raskaat --- -- ja vihdoin jo luki isä viimeisen sanan, sanoi
amenen; mutta Sannan mielessä oli kysymys: mitähän se lempi oikein on,
ja niinköhän se Arvi sittekin aikoi naida minun?