Paistaa meren pohjaan tyynet tähdet.
Meri muuttunut on yksilöksi,
miettii ijäisyyden ongelmia,
kajastellen kaikki lamput taivaan,
suuret, pienet, kunkin koonsa mukaan;
miettii, mutta ymmärrä ei mitään.
Silloin kautta kaupungin se huokaa:
»Hyv' on heijastella kaikkeutta,
kun on itse kylmä, kolkko, tyyni,
kaunis maata taivaan tähtein alla,
jos on mieli niinkuin taivaan tähti,
jok' ei tunne eikä tahdo mitään
eikä mitään pyydä maailmalta.»
Harva kuulee meren huokauksen;
mies vain yksinäinen kalliolla
yöhön katsoo, päänsä käsiin kätkee,
syöksyy syvyyteen kuin mykkä kivi.