Kerran rantaa kevät-öistä kulki
nuori mies ja nainen; nurmi nousi,
lehti puihin puhkes, vieno viri
pyrki etäisien saarten päihin
niinkuin aatos kahden autuahan.
Toisahalla terhen karkeloitsi,
ihalaiset immet aallon heilui,
vieri hämäräisten vetten päällä,
seuloi unelmia uskollisten.
Mutta meren ensi laine lauloi:
»Hetki vaan on pysyväinen. Miksi
kuolevainen kuolemaa sa pelkäät?
Muut' ei tarkoitusta maailmalla,
muut' ei elämällä ijäisyyttä:
elää vaan. Ken eli hetken, hälle
saman kertoi päiväperhon lento,
minkä jumalille vuosituhat.»
Lauloi meren ensi laine. Aamun
ensi rusko sattui saarten lomiin,
terhen haihtui, vellamoiset veteen
sukelsivat niinkuin sulkalinnut.
Mutta kaupunki ei tiennyt mitään,
nukkui niinkuin suuri, suuri, tuhma,
sangen tuhma holhoaja, jolta
ryösti aarteen kreivi Almaviva.
V
Meri muita neuvoo mielellänsä,
itseään ei ohjata se osaa,
tahtoo taivahisin nousta, syöksyy
syvemmäksi maata matalata,
ärjyy niinkuin yksisilmä-jätti,
jonka sokaisseet on vieraat viekkaat.
Kiroo julkisia jumalia:
»Miks ei luotu voima niinkuin tahto?
Miks ei tahto niinkuin mielikuva?
Miks ei riemu niinkuin rinnan-kaipuu?
Teko miks ei tehty niinkuin toivo,
ihanuus kuin ikävöimiseni?»
Rinnassansa ristiriitaisuuden
tuntee, sotii, taistelee ja sortuu,
jälleen nousee uuteen ottelohon.