Kova on Kolfrosta-äiti; katsomassa käypi
neittä kammiossa hän, kun ilta hämärtäypi.
Tuli tuima silmässään ja huuli ohut, kapee.
Noin hän neittä nuhtelee, min miel' on ange, apee:
»Perman pentu vienosuu, sun vikinääs en siedä,
säkkiin sinut ompelen ja heitän virran viedä.»
Toki toisti povellensa immen pään hän painaa,
kutria sen silittää ja lauhan äänen lainaa:
»Lapsi lienet tyttäreni. Miksi itket impi?
Kaunis olet, kallis olet, muita kallihimpi.
Pantu kansan paimeneksi olet tyttö tuhma.
Turhat siis on itkusi ja turha untes uhma.
Kuule, mitä kuiskin sulle: Perman maassa mahti
nyt on Kainuun kaunotarten; ollos valtas vahti!
Sukusi sun on tuntureilla suuri sekä sakee.
Kahden puolen Kainuun merta ääriään se hakee.
Kauniit ovat Kainuun naiset, tarvaat talvi-öissä,
vaaralliset sodassa ja sorjat rauhan töissä.
Hallaisissa hameissa ne hiihtelee ja laulaa,
kullat huljuu kulmilla ja hopeat pitkin kaulaa.»
Haastavi Kolfrosta-äiti. Painuu kesäpäivä.
Haihdu immen otsalta ei osattoman häivä.
6.