Tunne rippi-isäänsä ei Perman ristikansa.
Vieri enää virtana ei sanat huuliltansa.
Otsa sees on sumennut, on poissa silmän ponsi.
Jos hän joskus saarnaakin, on puhe tyhjä, onsi.
Hajamielin katselee hän kuinka pilvet kulkee,
unelmiinsa unhottuu ja silmät kiini sulkee.
»Paha henki pauloillaan nyt Herran miestä kokee.»
Seurakunta polvistuu ja isämeitää hokee.
Mutta Pyhä Tapani hän hiljaa unelmoipi
maista, missä sota soi ja kalpa karkeloipi.
Miksei miekkaa saanut hän! Hän matkais maata, merta,
ryöstäis rannat rauhaisat ja vuodattaisi verta.
Rautapaita-rinnalleen hän Perman helmen veisi,
pullistuisi purjehet ja touvit totteleisi.
Nostaa päänsä Tapani. On suuri haaveen hurma.
Mielessään ei valvo muu kuin naisenryöstö, surma.
»Omani olla tahdotko? Jos et, sun otan sentään.»
Yli kasvoin kalpeain kuin päivän säde lentää.
Seurakunta huoahtaa: »Ah, kiitos, kiitos Herran!
Paha henki pauloineen kai karkkos tämän kerran.»
Paisuu, kasvaa kansan kuoro, täyttää ilman partaat.
Yhtyy virteen Tapani; taas aatteet häll' on hartaat.
7.
PUMAN KÄYNTI KUNINKAAN
LINNASSA.
Kohden linnaa kuninkaan käy Puma, velho vankka.
Otsalla on tietäjän kuin ukkospilvi sankka.
Nähnyt yöllä unen on hän: Tulen lieska tuli
päälle kaiken Perman maan ja kultakuvat suli.
Paloi tarhat jumalten ja templit maahan kaatui.
Itse istuin kuninkaan ja kansan majat maatui.
Kuninkaalle kertomaan hän käy nyt unta tuota.
Armi on Abarman herra, unihin ei luota.
Naisten kera naljaellen hältä aika soluu
niinkuin joutsen, joka Vienan virtain suilla joluu.
Puma kouran kohottaa: »Kuin sormet, jotka avaan,
Perman perhe hajoaa, jos haaveistas et havaa.»
Armi käden kaulahan vie lemmen-leikkijälleen.
»Ja kuin suukko lämpöinen ma kansan liitän jälleen.»
Puman silmät salamoi: »Kuin sylkemäni sylki
putoova on Perman pää, mi hyvän neuvon hylki.»
Suuttuu suuri kuningas. Hän vihoin maata polki.
»Ja ma sullon sylkijät kuin särkyy tämä solki.»
Silloin--tietää tarina--ol' itkenynnä Puma.
Helly ei Abarman herra eikä auta Juma.
8.