Ilmassa on kaksi erilaista aineosaa, joita sanomme _happikaasuksi_
ja _typpikaasuksi_. Se on pääasiallisesti edellistä, happikaasua eli
eloilmaa, jota ruumis tarwitsee eräitä tarkoituksia warten, joista
etempänä tulemme puhumaan. Waan miten kaasu on saatawa ruumiisen?
Woitaneenkohan sitäkin, samoin kuin ruokaa, niellä alas ja sulattaa
suolitorwessa?
Tawallansa. Tarkasta huwiksesi sammakkoa, joka istuu hiljaa, ja katso
miten sen leuanalus wähänwäliä pöyhistyy; eläin ottaa nimittäin wähän
ilmaa suuonteloon ja ajaa sen alas supistamalla nielua. Ilmarakko ei
kuitenkaan, niinkuin ruoka, tule watsaan saakka, waan painetaan sitä
ennen muutaman siwulla olewan reiän kautta kahteen siwupussiin eli
rakkoon. Niellessä paisuwat siis rakot; waan kun suu awataan tahi ei
enää pidä ilmaa, pääsee ilma taas ulos ja rakot kutistuwat. Nämä kaksi
rakkoa owat sammakon n.k. keuhkot.
Linnuilla sekä imettäwäisillä, ja siis myöskin ihmisellä, owat samat
elimet, keuhkot, poljon suuremmat ja moniosaisemmat rakennukseltaan.
Kuwassa 1 näemme ne niiden asennossa rintaontelossa yhden kummallakin
puolen sydäntä. Ne owat pehmeitä ja jaetut liuskareihin niinkuin
näemme toisesta keuhkosta kuwassa, ja niiden iäpi tunkee joka kohdassa
haaraisia ilmaputkeja, niinkuin näemme toisesta keuhkosta kuwassa.
Selwyyden wuoksi owat tässä kuitenkin waan paksummat torwet kuwatut;
ainoastaan alemmassa liuskassa näkyy wähän hienompia. Nämä ilmaputket
yhtywät wähitellen yhdeksi emäputkeksi kussakin keuhkossa, ja nämä
molemmat wiewät yhteen ja samaan torween, henkitorween (kuw. 1, k),
joka aukea nieluun samoin kuin rakot sammakolla.
Sammakon täytyy, sanoimme, puristaa ilmaa keuhkojensa sisään;
imettämäisten taas ei tarwitse tehdä niin, sillä ne woiwat, niinkuin
kohta tulemme oppimaan, wäljentää ja painaa kokoon itse rintaa, jossa
keuhkot owat. Melkein niinkuin paljetta nostaessa täytyy silloin ilman
wirrata sisään ja täyttää kaikki ilmatorwet; ja kun rinta taas painuu
kokoon, niin wirtaa ilma takaisin ulos, niinkuin palkeesta. Kun ilmaa
sillä tawoin wuorotellen wedetään sisään ja ajetaan ulos keuhkoista,
sanomme eläimen tahi ihmisen hengittäwän.
Niinkuin ennen olemme maininneet, tulee sydämestä keuhkoihin suuria
werisuonia, jotka näissä elimissä niinkuin ruumiin kaikissa muissa
osissa, haarautuwat erinomaisen hienoiksi hiussuoniksi. Hienoimmat
hiussuonet tulewat silloin olemaan tiheässä kiinni ilmaputkien päissä
eli ympäröitsemään niitä. Wäliseinä, joka eroittaa suonissa wirtaawan
weren ilmaputkeissa olewasta ilmasta, on hywin ohut, eikä estä niitä
tulemasta niin suureen yhteyteen keskenään, että weri woi ottaa
mukaansa jonkun määrän sisäänhengitettyä eloilmaa. Tämä ei kuitenkaan
tule ilmarakkoina wereen, waan liuenneena samalla tawalla kuin ilmaa
löytyy tawallisessakin wedessä. Oltuansa _tummanpunaista_, keuhkoihin
tullessaan, muuttuu weri happikaasua ottamalla aiwan heleänpunaiseksi
ja wirtaa sen jälkeen toisien suonien kautta takaisin sydämeen. Tässä
nyt molemmat werilajit, tumma ja waaleampi, sekoittuisiwat keskenään,
ellei sydän wäliseinän kautta olisi jaeltu kahteen puoliskoon, yksi
kutakin lajia warten. Ja tuo waalea happikaasua sisältäwä weri, se
juuri sitten lewitetään sydämestä ruumiin kaikkiin osiin waltasuonien
kautta, jotka owat kuwatut kuwassa 4, ja joista olemme puhuneet
edellisessä luwussa.
Samalla kuin weri siis kuljettaa ruumiin kudoksille rawintonestettä,
tuopi se myös mukanaan eloilmaa; ja kukin solu ottaa siwuitse
rientämästä lakkaamattomasta weriwirrasta niin paljon, kuin se
tarwitsee, ei ainoastaan rawintoa waan myöskin ilmaa. Kun meri sitten
taas keräytyy kudoksista, laskusuonien kautta tullakseen takaisin
sydämeen, on se wäriltään taas tummanpunaista syystä, ett'ei siinä ole
eloilmaa. Se wirtaa sitten uudestaan sydämestä keuhkoihin, ottaa siinä
ilmaa ja tulee taas heleänpunaiseksi jatkakseen matkaansa elimiin. Niin
kestää kiertokulkua lakkaamatta alinomaisella wärinwaihetuksella.
Weren omituisen punaisen wärin waikuttaa lähinnä se, että
wedensekaisessa nesteessä löytyy suunnaton paljous hywin pieniä
punaisia kappaleita, werisoluja, jotka owat melkein ympyriäisen rahan
tahi kiekon muotoisia. Juuri nämä ottawat eloilman keuhkoissa ja
muuttawat silloin wärinsä. Ne jättäwät sitten tätä ainetta kudoksien
soluille, rientäessäan weriwirran kanssa näiden siwuitse, uutta
eloilmaa taas keuhkoissa ottaaksensa.
Nämä werisolut, samoin kuin myös weren muut osat, eiwät synny
wälittömästi weressä itsestään, eikä maitonesteessä, waan ne
muodostuwat omituisissa elimissä, joita löytyy eri paikoissa ruumiissa.
Suurin niistä on meille tuttu nimellä perna, eräs punaisen ruskea
kappale, joka on watsaontelon wasemmassa puolessa, ja johon kulkee
suuri joukko werisnonia.
Jos pidättää hengitystä, s.o. estää ilmaa pääsemästä sisään henkitorwen
kautta, eiwät kudokset saa eloilmaa eiwätkä woi silloin tehdä tointaan;
wiimein woi koko ruumiin elo lakata ja eläin on tukehtunut. Jos
pitemmän ajan kuluessa saa ainoastaan huonoa tahi pilaantunutta ilmaa,
tulee ruumiin elotoimi suuremmassa tahi wähemmässä määrässä häirityksi,
ruumis tulee sairaaksi. Täytyy sentähden aina pitää raitista ilmaa
huoneissaan.
Ilma on siis ruumiin kudoksille aiwan wälttämättömän tarpeellinen, yhtä
hywin kuin rawintoneste. Molemmat owat rawintoaineita, kuinka erilaisia
ne owatkin. Täytyy sentähden lukea hengityselimet (keuhkot) ja
kiertokulkuelimet (sydän werisuonien kanssa) rawintoelimien joukkoon.
Kaikki nämä hoitawat ruumiin tuloja.
Jos kaikki edellinen on oikein käsitetty, tekee lukija luonnollisesti
kysymyksen: mihinkäs ruumiin kudoksien werestä ottama rawintoneste
wiimein joutuu? Jos se jää kudoksiin, niin pitäisihän näiden kohta
tulla aiwan ylen täytetyiksi siitä, ja koko ruumis tulisi aikaa
woittaen oikeaksi rawintonesteen warastoaitaksi, samoin kuin me itse
tulisimme kowin rikkaiksi, jos meillä olisi ainoastaan tuloja. Waan
niinkuin jokainen tietää, on meillä sen ohessa myös menoja, ainakin
elatuksemme edestä, ja todellisuudessa ei sentähden tawallisesti jää
paljoa ylitse kassaan. Aiwan niin on myös eläimen ruumiin laita. Me
tahdomme nyt selittää myös sen menoja ja niitä warten löytywiä elimiä.