naurahtaneeksi mukana.
"Suokaa anteeksi hämmennykseni, mutta--kuinka neiti on täällä?... Ettekö
siis mennytkään?"
"Minne?"
"Juhlilta pois--'Saimassa'."
"Tyttöni siinä vain menivät."
"Minä luulin nähneeni--"
"Näitte siis väärin. Mutta minne te sieltä katositte?"
"Minäkö?"
Minä olen istuutunut puutarhan penkille ja sinä istut toiselle
vastapäätä.... En saa katsotuksi sinua silmiin, näen vain jalkasi, sirot
ja lujat, ja voimakkaan nilkan ja kaunismuotoiset kengät. Sitten näen
sinut vyötäisiä myöten, joihin on kiinnitetty valkoinen ruusu, aivan
varmaan äidin ruusupenkistä otettu, joita siellä oli vain yksi semmoinen
suuri, minä tunnen sen siitä, että sen yksi lehti punertaa.
En saa sitten selväksi muuta ajatusta, kuin että minun pitäisi sitoa
säkin suu ja viedä säkki aittaan ja mennä muuttamaan vaatteita. Mutta kun
vieras istuu, olisi varmaan epäkohteliasta jättää hänet tähän yksin.
Kasvoihisi vilkaisten minä näen, että silmäsi hymyilevät, mutta ei
huulet.
"Tu--tulitteko hevosella vaiko--?"
"Ihan laamannin oriilla, tädin kanssa."
"Se on siivo ja säyseä--missä se on?"
"Tallissa."
"Oliko täällä ketään miehiä kotona?"
"Ei ainoatakaan, kuuluvat lähteneen jonnekin takamaalle heinään."
"Vai jo ne menivät--ja niin, niinhän pitikin."
Sinä nähtävästi koetat pidättäytyä purskahtamasta nauruun--suusi ympärys
värähtää ja silmissä on veitikka--sinulla on pieni, soma olkihattu,
kiinnitettynä paksun palmikon taa--sieramet elää.
"Kuka sen sitten riisui?"
"Jaa, oriinko?"
"Niin."
"Minä."
"Se on siivo ja säyseä--jaa, johan sanoin sen," ja minä kysyn kiireesti:
"Onko se--tuota--saanut heiniä--kun ei ollut korttakaan vanhoja heiniä
koko talossa, kun piti keväällä syöttää kaikki ja repiä olkikatotkin?"
"Minä niitin äitinne luvalla apilasta."
"No, sehän sopi erinomaisesti!" minä melkein riemahdan.
"Olette ollut myllyssä," sinä sanot, kun en minä taaskaan tiedä, mitä
sanoisin. Päässäni on sisäinen paine, mutta ei mikään pääse sieltä ulos.
"Kah, säkki valuu, minun täytyy viedä se aittaan"--ja minä melkein
ryntään sen kimppuun, sitomaan sen suuta. Sinä pyydät saada pitää suuta,
kun minä sidon.
"Elkäähän toki, te jauhotutte--kyllä minä."
Mutta sinä pidät kuitenkin, kiristät oikein lujasti, niin että rystyt
menevät valkeiksi.
"Kas niin, nyt minä autan sen selkäänne."
Mutta sitä minä en salli, en, vaikka mitä tapahtukoon, minun on saatava
estetyksi sinut jauhottumasta hinnalla millä hyvänsä, ja ettet ehtisi,
minä keikautan sen olalleni niinkuin heinäsäkin ja lähden puolijuoksua
pihaan. Kuulen sinun seuraavan, riennät edelle, avaat minulle puutarhan
portin ja painat siinä päähäni lakin, ja olet uuden aitan rappusilla
samalla kuin minä. Se nyt ei ole eloaitta se, mutta olkoon menneeksi,
panen sen siihen.
"Mikä soma uusi aitta!" sinä sanot. "Äitinne sanoi, että se on
kivijalasta kattoon isännän itsensä rakentama."
"Olihan siinä minulla toki apulainenkin--täytyy noutaa avain."
"Se on suulla ... saanko avata ... olkaa hyvä."
Minä sitten sinun avatessa ovea keikautan säkin aittaan, satutan ulos
tullessani otsani kamanaan, sinä sanot: Ai!--johon minä:--Ei se mitään!--
sinä otat avaimen suulta, sanot:--Siinäpä on korea avain, ja ojennat sen
minulle. Olen sen verran selvinnyt, että ajattelen, että nyt voisi
merkitsevästi sanoa:--Pitäkää se, se on teitä varten tehty,--mutta minä
otan sen ja sanon:--Neiti on hyvä ja käy sisään--minun täytyy....
Mitä minun täytyy? Muuttaa vaatteet. Missä ne onkaan?
Seison hetken päästä edessäsi salissa, miten kuten pukeutuneempana,
ainakin oli minulla, mikäli muistan, kengät ja jauhoton takki. Sinä istut
sohvapöydän ääressä, toisessa kädessä paperikäärö, toisella selailet
valokuva-albumia. Minä katson velvollisuudekseni ryhtyä selittämään, ketä
ne ovat ne ja ne, se on isävainaja, se hänen sisarensa, joka vielä elää,
ne ovat pikkusisaria, jotka ovat kuolleet.
"Onko isänne kauan sitten kuollut?"
Minä mainitsen vuosiluvun, sinun isäsi on kuollut vuotta ennen.
"Te asutte setänne luona?"
"Niin."
"Jaha, vai niin."
"Missähän äiti ja laamanska ovat?"
"Ne menivät jonnekin, jonkun sairaan vaimon luo. Kai he pian tulevat."
Te katositte niin pian sieltä juhlilta, yhtäkkiä ... en saanut teitä
käsiini, kuinka koetinkin, minulla olisi ollut teille asiaa.
"Olisiko?"
"Olen nyt sitä varten täällä."
Sinä alat avata paperikääröä.
"Olettehan kansakoulun johtokunnan esimies, eikö niin?"
"Olen kyllä."
"Teidän koulunne naisopettajan paikka on julistettu haettavaksi,
hakemusaika päättyy tänään."
"Huomenna se vasta päättyy, tämän kuun kolmantenakymmenentenä ja
ensimäisenä kello kaksitoista yöllä."
"No, sittenhän en ole myöhästynyt, saan luvan jättää hakemuspaperini."
"Haetteko te tänne opettajaksi?"
"Niin on aikomukseni--luuletteko, että saan viran?"
"Se riippuu kanssahakijoista."
"Niin oikein, minä tarkoitin oikeastaan sanoa: onko minulla toiveita ...
toisin sanoen: vaarallisia kilpailijoita?"
"Minä katson heti--"
"Elkää vaivautuko--ehdinhän saada sitten sen tietää."
"Kyllä minä sitten heti ilmoitan, kohta kun--"
"Kiitos."
"Jäättekö tänne pitkäksi aikaa?"
"Kuinka tarkoitatte? Se riippuu siitä, saanko paikan."
"Minä tarkoitan--jos saatte--tai jollette saisi," minä sammallan.
"Jollen saa, matkustan heti."
"Ja jos saatte viran?"
"Silloin jään tietysti pidemmäksikin aikaa."
"Niin, tietysti."
Olen mielestäni auttamattomasti typerä, mutta sinä katsot nyt minuun niin
hyväntahtoisesti, melkein hellästi, että yhtäkkiä taas saan rohkeutta
sanoa:
"Minä kyllä luulen, että tulette saamaan viran, koska olette käynyt
jatko-opiston ja teillä myös on todistus seminaarista ... ja pannaan
myöskin merkitystä laulunopetukseen. Olen ajatellut, että kaikille
suomalaisille kansakoululapsille olisi opetettava myöskin kanteleen
soittoa."
"Soitatteko kannelta?"
"En minä. Entä te?"
"Hiukan."
"Sehän on suurenmoista--täällä on eräs metsänvartijan vaimo, joka soittaa
aivan erinomaisesti kannelta, ja sen mies osaa tehdä niitä--saan muuten
sanoa terveisiä eräältä tuttavaltanne--tai oikeastaan niin, että hän
varmaan olisi lähettänyt niitä, jos olisi tietänyt ... eräs ihailijanne."
Ja päästyäni vihdoin puheen alkuun, en saa itseäni keskeytetyksi ja minä
kertoa hulautan yhteen menoon kohtauksesta Konttisedän kanssa.
"Hänkö, Tapiosetä ... se herttainen äijä ... me ristimme hänet
Tapiosedäksi."
"Hän nimitti teitä metsänneidoikseen ... kohta sen jälkeen, kun hän oli
teistä eronnut, hän löysi lampaan vuonan, jolta oli jalka poikki."
"Ai."
"Ei se mitään, hän sitoi sen ja kyllä se kohta on terve ... hän on
semmoinen luonnonlääkäri, muuten sangen intressantti mies, tietäjä...."
Nyt minulta loppui kaikki asiat. Mitä ihmettä minä vielä keksisin? Sinä
vain katselet ja näyt odottavan lisää.
Onneksi tullaan, äiti ja laamanska tulevat.
"No, sepä mainiota," sanoo äiti. "Pianpa palasitkin, tulit juuri
parhaaseen aikaan."
"Laskettelin lehtipurjeessa."
"No, Aini," sanoo laamanska, "saatko viran?"
"Hänen täytyy saada se," sanoo äiti, "minä puhun itse ukkojen kanssa, jos
ei muu auta,--kun kerran on tarjolla tuommoinen korea tyttö, joka
näyttää olevan vielä hyväkin, sekä äänestä kuullen että silmiin
katsoen....
"Täti!" sinä riemahdat ja kavahdat häntä kaulaan, "anteeksi, mutta enkö
saa sanoa tädiksi?"
"Saathan toki, lapsi kulta."
Teidän on lähdettävä. Minä valjastan hevosen, sinä annat sille rappujen
edessä sokeria kämmeneltäsi ja suutelet sen turpaa ja halaat sen kaulaa.
Sinä nouset jäntevällä liikkeellä tätisi viereen, tartut ohjiin, jotka
ojennan sinulle, minä juoksen avaamaan portin--sinä irroitat
vyötäisistäsi sen ruusun ja heität sen minulle.
"Siinä on porttipojalle vaivoistaan!"
Minä huudan hänelle, että asia päätetään ylihuomenna, ja sinä huiskutat
vielä maantielle kääntyessänne kättä hyvästiksi.
Äiti sanoo:--Tehän olette jo kuulemma tutut etkä maininnut siitä minulle
mitään.
En osaa muuta kuin pyöräyttää äitiä hartioista ja suudella häntä--ensi
kerran elämässäni.
Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut? Tiedän sen, että olet tullut, että olet
ollut meillä--meillä, sinä meillä!--mutta mitä muuta on tapahtunut sen
lisäksi? Onhan se vallan mahdotonta, ihmettä se on!
Minun täytyy saada ryhtyä johonkin. Riennän rantaan ja siirrän veneen
hiekalta omille teloilleen ja airot uimahuoneeseen, ja panen uimahuoneen
lukkoon. Ja lehtipurje ei saa roikkua tuossa vedessä. Minä vien sen
halkovajaan. Siellähän ei ole ollenkaan pilkottuja puita. Pilkon kaikki,
mitä siinä on pilkkomatta. Äiti sulkee aittojaan yöksi. "Etkö tule jo
illalliselle ja nukkumaan?"--"Tulen, tulen."
Mutta minä en tule. Näen viitakkeeni pistettynä tallin naulaan, sen
tavalliseen paikkaan. Sen terässä on vielä siihen tarttuneita
apilanlehtiä sinun niittosi jäleltä. Nythän on viileä niittää ja alottaa
samassa heinänteko. Minä menen apilaspellolle ja teroitan rautaani
kauemmin, kuin ehkä olisi tarpeen, koska metsänranta heläjää. Satakieli
alkaa soittaa viidakossa ja soittaa koko yön. Niitän apilan maahan yhteen
menoon ja käyn levolle vasta, kun aurinko nousee.
On semmoinen päivä, kun pohjatuuli on tyyntynyt eikä etelä vielä ottanut
ilmoja valtaansa. Käy vain virit milloin mistäkin ja herättelevät
henkäykset.
Istun ja vuoleskelen piitä haravaani ja nidoskelen viitakkeita
halkovajassa, joka on avoin etelään ja aurinkoon. Vähitellen alkaa käydä
tuulonen yli peltojen ja pihamaan, valellen kuin äiti lasta lämpimällä
vedellä yli koko ruumiin--enkä tiedä, mitä enää voisin onnentunteeseeni
lisätä. Eihän minulle oikeastaan ole vielä mikään toteutunut, mutta
minusta on, kuin minulle kuitenkin olisi toteutunut kaikki. Kaikki, mikä
on tapahtunut, on totta, minä tiedän sen, mutta minä melkein kuin
toivoisin, että se ei sitä olisi, vaan olisi yhäkin unta voidakseni siitä
herätä siihen, että se on totta.
Hän on ollut täällä--hän tulee jäämään tänne--hän on käyvä täällä usein
samalla tavoin kuin eilen. Ja minä, joka koetin karkoittaa hänet täältä,
joka lähdin sitä varten häntä pakoon, luovuin hänestä ja kaikesta
omakohtaisesta onnesta--ja silloin hän tuli tänne! Sen ihmeen jälkeen en
epäile enää mitään. Kun se on ollut mahdollista, on kaikki muukin oleva,
mikä tahansa maailmassa. Minä tiedän ja tunnen sen. Minä uskon onneeni ja
sen tähteen. Se on ilmoitettu minulle, vaikkei olekaan vielä annettu.
Olen rauhallinen ja varma. On tapahtunut taika, jota ei mikään voi
purkaa. On kuin olisi kuultu rukous ja siihen vastattu, annettu kuin
kohtalon korkea hyväksyminen sellaisesta, missä minut on pantu
koetukselle, tunnustuksena, kuin palkkiona siitä, että olen ollut
uskollinen siinä vähässä, mitä minulla on, hänelle, se on: ihanteelleni
ja itselleni. Minussa on voitokas varmuus siitä, että olen siis ollut ja
tulen myös olemaan onnen erikoisen kaitselmuksen alainen. Minä näen ja
selitän kaikki, mitä on ollut ja tapahtunut, siinä mielessä, että sinun
täytyi tulla, että se oli niin määrätty siitä saakka, kun minut ensi
kerran kohtasit. Lähdit juhlille, ojensit minulle laiturilla kätesi, et
mennytkään sieltä pois, niinkuin luulin, vaan tulit tänne, ja istuit
odottamaan minua puutarhan penkillä. Autoithan minua heti, sidoit yhdessä
kanssani säkin suun, avasit portin, painoit hatun päähäni, avasit aitan
oven, heitit minulle portilla kukan.... Jos minulle nyt juuri
annettaisiin jotakin muuta tämän lisäksi, minä tuskin jaksaisin ottaa
sitä vastaan.
Sinä olet jo täällä, olet täällä siksi, että olet aina ollut. Olet ollut
aina, elämäni näkymättömänä haltijana, monessa muodossa, nyt ilmestyit
vain lopullisessa, siinä, missä tulet aina olemaan, kaikkialla niinkuin
kuultokuvana kirkon kaari-ikkunassa, jossa, taivaan ollessa harmaan ja
tumman, siitä ennen näkyi vain himmeä hahmo, mutta jossa nyt, auringon
sädehtiessä sisään täydeltä terältään, värit hehkuu ja ääriviivat elävät.
Tätä uskoani minä siinä itsekseni juhlin. Tämä on ensimäinen niitä onnen
hiljaisia pyhiä, semmoisia, jolloin ei olla kirkossa, vaan vietetään se
kotona, omassa yksityishartaudessa. Niitä on ollut meillä--kuinka
paljon! Niistä ei toinen tiennyt, et sinäkään aina, vaikka olitkin aina
niissä mukana. Kun ei nyt vain kukaan tulisi--mutta ei tule kukaan, ei
äitikään, istuu kai omassa huoneessaan ja pitänee omien aatostensa pyhää
hänkin....
Tuli vielä pieni takatalvi siihen kevääseen, satoi lumen onneni
oraaseen....
Missä sinä viivyt? Miksi et tulekaan, vaikka olet saanut tiedon?
Saithan heti tiedon, ja minä odotin, että tulisit samassa, odotin uuden
kotisi avaimet valmiina. Odotin pääseväni sitä sinulle näyttämään, uutta,
vasta valmistunutta, puhdistettua, maalattua.
Et tullut sinä päivänä, et toisena, et kolmantena, et koko viikolla.
Katselin maantielle, kuulostelin jokaisen rattaan ritinää. Ehkä tulet
sunnuntaina kirkkoon. Et ollut siellä.
Oli mentävä jokivarrelle heinään, laamannin ohi. Ajattelin: ehkä näet jo
veneen ja riennät avopäin rantaan, heilutat liinaa ja huikkaat. Hovissa
on vieraita, lienee nimipäivä, syntymäpäivä, voi olla vaikka kihlajaiset,
niistä minä tiedän heidän juhlansa. Istuvat valkoisissaan verannalla ja
olkihatuissa, ja naiset harsohameissa, toiset heittävät äyräällä renkaita
ilmaan, huudahdellen, hypähdellen, naurahdellen; sinä lennätät rengasta
tuomarin pojalle, vartalosi notkahtaa, palmikkosi heilahtaa. Et huomaa
venettä, vaikka on viitakkeita kokassa ja haravoita perässä.
Menenkö maihin? En.
Olisi ollut sinulla kiireempi käydäksesi, jos tulit tänne sen tähden,
kuin jo kuvittelin.
Satoi lumen mielen yli, kaiken taannoisen yli. On kolea olla, epäilyn ja
epävarmuuden vilu tunkee sieluun ja mieleen--sillä en enää jaksa uskoa
mahdolliseksi mitään siitä, mitä olin kuvitellut. Eikö siinä ollutkaan
mitään taikaa, että tulit, eikö merkinnytkään mitään, että istuit ja
odotit puutarhan penkillä, avasit portin, kiersit auki aitan lukon ja
heitit portilla kukan ja huiskutit tien käänteessä kättä.
Mitä sinä minusta, semmoinen kuin sinä, semmoisesta kuin minä, kömpelö,
saamaton, sinä hieno toisen maailman tyttö, noiden suurellisten sukua.
Olen hulluttelija, ainainen luulottelija, parantumaton haaveilija ja
unien näkijä--enkä kuitenkaan jaksa päästä siitä omin voimin eroon, en
koskaan.
Raadan siellä viikon päivät heinäkuun helteessä, lepäilen yöt viileässä
ladossa, saan sen täyteen parhaita heiniä, ei ole käynyt edes aamukaste
karhon päällä--kaikki minulle onnistuu, ei vain se ainoa, mitä enin
toivon.
Kun palaan, ovat hovin ovet kiinni ja kaikki näkyvät olevan poissa. Kun
tulen kotiin, kysyn:
"Onko uusi opettajatar käynyt?"
"Ei ole näkynyt," äiti melkein ärähtää kankaansa takaa, iskien pirtaa,
"ovat kuulemma olleet retkillä pitkin pitäjää ajelemassa vieraidensa
kanssa.... Ja taitaa katsella sitä omakseen tuomarin poika," äitinsä
haastoi.
"Lieneekö jo saanut?"
"En tiedä," tiuskaa äiti.
Tulee väsyneen työmiehen raukea sunnuntai. En välitä enää mistään. Ei
siis ole mikään muuttunut. Riutuva päivä paistaa iltaisia pihoja pitkin,
ilottoman sunnuntain sanomattoman ikävä ehtoo, kuva eletystä ja vielä
elettävästä. Lepään aittani yläsillalla ja luen lehteä. Varpuset
narskuttavat katon harjalla. Äitivanha istuu kamarinsa ikkunassa,
silmälasit nenällä ja tutkii sanaa.
Niin silloin narahtaa portti ja sinä tulet yltyleensä valkoiseen puettuna
siitä sisään. Sinä tulet arasti liukuen kuin metsälintu joskus eksyessään
autioon taloon, niinkuin olisi vähän kiire, niinkuin pelkäisit
myöhästyväsi, silmä tähystellen joka taholle, kummastellen, eikö täällä
ollakaan kotona, kolkutat porstuan ovelle, mutta niin arasti, ettei äiti
kuule, katsahdat aittaankin päin, huulilla utelias hymy ja silmissä
kyselevä, melkein hätäytynyt katse, mutta et huomaa minua, sillä
yläsillan luukku on vain puoleksi auki ja minä en liikahda. Menet
puutarhaan, tulet takaisin, kädessä heinänkorsi, jota heilutat, istahdat
keinulaudalle, suorit helmojasi--ja minä katson sinuun ja näen silmäsi,
vaikkeivät ne näe minua, näen joka piirteesi, odottavan ilmeesi--kun
tietäisin, mitä ajattelet? Sinä viimein rykäiset ja minä myös, ennenkuin
astun aitasta ulos. Sinä sanot:--Ah!
"Iltaa," sanon minä.
Olet noussut, ilostunut, punastut, värähdät--mitä?
"Voi, annatteko anteeksi," sinä sanot ja tarjoat minulle molemmat kätesi.
"Mistä niin?"
"Etten ole tullut ennen teitä kiittämään."
"Eihän siinä mitä kiittämistä."
"Onhan--kun olette toteuttanut hartaimman toivoni."
"Sehän oli helposti toteutettavissa semmoisilla todistuksilla ja
suosituksilla."
"Miten hyvänsä, mutta kiitos kuitenkin."
"Käymmekö sisään?"
"Istumme tässä."
"Nähkääs, saanko kuitenkin selittää. Siellä oli koko ajan vieraita ja
retkiä ja kaikenlaista muuta ... ja minun täytyi ... mutta nyt se saa
riittää ... minä melkein karkasin pappilasta. Olin tullessani koululla,
mutta en päässyt sisään."
"Olette saanut maalia hihaanne."
"Kiipesin ikkunaan.... Tahtoisin nyt heti paikalla päästä sinne--
järjestämään ja toimimaan--milloin voin muuttaa?"
"Milloin tahansa ... kaikkihan on valmiina...." arvelin teidän muuttavan
laamannista vasta syksyllä."
"Ei, minä muutan sinne heti ... tulin pyytämään avaimia."
"Ehkä saan tulla teitä saattamaan ja näyttämään? Valjastan heti. Käytte
ehkä siksi aikaa äidin luo."
"Emmekö mene mieluummin jalkaisin?"
"Niinkuin tahdotte."
Äiti tulee.
"Valkoinen kuin morsian--ja jos jo lieneekin--mutta jos olisi totta, mitä
puhuvat, olisi kai sulhanenkin mukana."
"Ei ole totta, täti kulta," sinä sanot tyynesti hymähtäen, ja minä näen,
että se ei ole totta.
"Suottahan minä vain, ilman aikojani," sanoo äiti ja hänen ryppynsä
säteilevät, suupielistä ja silmäin kulmista yli kasvojen.
Suli siihen sen takatalven lumi--eikä sitä sitten enää koskaan satanut
meidän onneemme.
Muistatko--?... kysyn, sillä nythän meitä on tästä lähtien näitä
muistelemassa kaksi--muistathan sen ikimuistoisen ensimäisen
kävelyretkemme kesäisenä iltana ja yönä, aina uudelleen eletyn, joka
kerta kun yhdessä kääntelimme onnemme kuvakirjan lehtiä.
Sillä kävelyllä ja sinä lämpimänä kesäisenä iltana, joka vähitellen
vaihtui viileäksi yöksi, ohi pappilan ja kirkon, ohi kirkonkylän talojen,
oikopolkua peltojen läpi, vähän matkaa suuren tyynen järven rantaa,
sitten syrjätietä koulun lehtoiseen niemeen ja sieltä takaisin maantielle
ja vielä raikasta, helähtelevää hongikkoa siihen, missä erottiin, mutta
ei erottukaan--sillä kävelyllä pantiin koko tulevan elämämme pohja,
virisi yhteiselämämme johtosävel soimaan aina tähän päivään asti.
Et aavistanut, mikä riemu täytti rintani, kun minä maantielle tultuamme
kysyin:--Menemmekö niittyjä myöten suoraan pappilan kautta vai ympäri?--
ja sinä sanoit:--Menemme ympäri, niin emme tapaa heitä.--Ovatko ne
siellä?--Ovat--vaan en välittäisi nyt heistä--tahdon olla nyt teidän
kanssanne.
Sinä käyt toisella puolen tietä, minä toisella, uusi, yltyleensä valkea
pukusi tumman vihreää havumetsää vasten. Sinä vaikenet hetken, sitten se
tulee purkautuen, kuin olisi se jo kauan ollut sydämelläsi:
"Minä tätä tietä siksi, että saisin kerrankin häiritsemättä puhua
totisista, joista täällä ei kukaan välitä--sillä ne totisesti eivät
välitä muusta kuin niistä pienistä omistaan, nämä täällä niinkuin
heikäläiset kaikkialla, ei mitään yleistä harrastusta, ei isänmaallista
innostusta--ei laamannissa, ei pappilassa ... ne melkein säälivät minua,
että olen antautunut opettajaksi ... pitävät sitä päähänpistona ... olisi
muka niin paljon parempaa ja arvokkaampaa semmoiselle kuin minulle--minä
lopulta melkein suutuin ja läksin--oikeassa oli opettajani: 'ei tämän
kansan kultuuria linnoista käsin luoda--aivan toisista keskustoista kuin
kartanoista ja hoveista ja suurista pappiloista uuden ajan valo tulee
säteilemään Suomen saloille.' Ja se on totta--näinä kahtena viikkona minä
vasta oikein olen sen huomannut--minä olen siitä nyt niin varma, niin
varma--kun vain voisin ja osaisin!"--ja sinä taoit nyrkillä avoimeen
kämmeneesi.
"Te varmaan voitte."
"Luuletteko?" sinä sanoit lämpimästi ja astuit askeleen keskemmälle tietä
omalta puoleltasi, ja minä samoin omaltani, ja me kävelimme kohta
rinnakkain, lähekkäin, nopein askelin, sinun innostuksesi tahdissa, joka
samalla oli tarttunut minuun.
"Täällä ei ole, vaikka toivoin ja luulin, minulle ketään henkiheimoa, ei
ainoatakaan ymmärtäjää...."
"Ei täällä ole, ei ole ollut minullekaan."
"Mutta meidän täytyy siis, ainakin meidän olla sitä toisillemme. Kyllä
minä tietäisin, kuinka, kun vain saisin apua jostain. Koulutyö kyllä
menee, sen tiedän, mutta minusta pitäisi muutenkin herättää, virittää--
tahdotteko auttaa minua?"
Minä sanon--sydän sykkyrällä--että minä, mitä suinkin voin, että minä
kyllä--ja että kokemukseni ovat juuri samat.
"Katsokaa, se menee kyllä, kun on se tahto ja se henki. Voi, voi, sitä
olisi niin sanomattoman paljon,--minun täytyy saada teidät mukaan--tehän
olette sekä talonpoika että herra--juuri niinkuin jokaisen olisi oltava
tässä maassa, täällä maalla.... Minä heti nähtyäni teidät laivassa sain
kuin ilmestyksen, että siinä hän on, jos missään, jota tarvitsen:
ylioppilaslakki ja kotikutotakki.--Minne te sieltä juhlasta yhtäkkiä
katositte?"
"Olitte siellä aina niiden minulle vieraiden ympäröimänä."
"Niin, niin, se oli sellaista touhua.... Mutta te ihan kuin kartoitte
minua."
"Enhän tiennyt, mitä olisitte ajatellut, jos olisin tunkeutunut
tuntematonna...."
"Te ette ole minulle tuntematon, sanoinhan sen jo heti laivassa!" sinä
sanoit melkein kiivaasti, ollen leikillä suuttuvinasi ja sitten sille
naurahtaen, hiukan hämilläsi.
"Mitä te sanoitte?"
"Ettekö enää muista?"
"Tahtoisin kuulla sen vielä kerran."
"Niin tarkistakaa sitten korvanne ja kuulkaa, että meillä tytöillä oli
siellä kullakin 'ihanteemme' ja 'ihastuksemme', ja te olitte langenneet
minun osalleni. Nyt sen kuulitte--vielä kerran!
"Saanko vielä kysyä: mikä minussa sitten oli niin ihannoitavaa ja
ihastuttavaa?"
"Ettekö katsonut siellä koskaan katuikkunaan? Tuommoinen totinen, hirveän
totinen, ehkä hiukan ujo, avosilmäinen, otsa aatteellisissa rypyissä, suu
asianymmärtävässä supussa, lakin reunan alla kähertynyt valkoinen tukan
reuna--nyt se on jo hiukan kellertynyt, huomaan--olennoitunut kuva siitä,
minkä olin luonut itselleni 'isänmaan toivosta', joka elää vain aatteissa
ja ihanteissa, niinkuin minusta pitikin.
"En minä, valitettavasti kyllä, siellä juuri ollenkaan niissä aatteissa
ja ihanteissa elänyt ... päinvastoin minä menetin senkin vähän, mitä olin
sitä ennen omistanut ... ainakin suurimmaksi osaksi."
"Ette te ole mitään menettänyt...."--Ja sitten sinä taas sanoit oikein
totisesti: "Ja sentähden täytyy meidän, kahden ja ainoan täkäläisen,
tehdä liitto."
"Kuinka ajattelette?"
"Työliitto ... valistusliitto ... teidän täytyy vastata kaikkia
toiveitani--toteuttaa se ihanteeni ... kuuletteko?"
"Mutta millä tavoin olette ajatellut?"
"Antakaa minulle ensin kätenne ... näemme sen sitten, millä tavalla ...
pääasia on aluksi, etten ole täällä missään yksin. Jos ette lupaa,
peruutan hakemukseni ja haen itselleni vaikutusalaa jostain muualta."
"Eihän toki, eihän toki--kyllähän minä tietysti teen kaikki, minkä vain
voin."
"Kiitos."
"Mitä nauratte?"
"Pelästystänne--että ehkä jäisitte ilman opettajaa."
"Mutta ettehän minua ollenkaan tunne, mistä tiedätte, että minä kelpaan
teidän tarkoituksiinne?"