värähtää. Ja jos olet kuullut ja nähnyt ja ymmärtänyt heidät oivaltaa,
niin on heistä ollut siellä juhla sinullekin, niinkuin oli minullekin.
Missäkö?--elähän, Ville, vielä lyö löylyä, annahan, kun haastellaan,
tekisin siitä runon, jos osaisin--tuli vastaani neitoparvi niemen
kainalossa, haltijatar impineen valkealla hiekalla--ilakoivat ja
lauloivat, minä metsän reunassa polulla ihmeissäni istun ja kuuntelen--
näkevät minut, eivät kirkaisten kummitusta pakoon, vaan huutaa tyttö
eväilleen--esitteleikse, sanoo nimensä, itsensä ja sisartensa--ei kysytä,
kuka on tämä äijä ja minne hänellä matka, niinkuin täällä aina muut yli
olan ja nenän vartta pitkin, vaan tietä kysytään, milloin laiva lähtee,
onko kiire jos ehkä tiedän, saavatko luvan kysyä--he matkalla juhlille--
on tultu Savon saloja ja järviä ihantelemaan, tänne tahdottaisiin jäädä,
täällä aina olla, ei siellä, mistä he, näiden näköalain vertoja.--Pitää
tulla tänne olemaan, minä sanon.--Eihän tiedä. Tekisi kyllä kovin mieleni
tulla, hän sanoo ja katsoo herttaisesti kaihoten. Minä heidät neuvon
siitä eteenpäin, saatan oikotien päähän, josta vie laivasiltaan--siitä
hän kiittää, ottaa omasta rinnastaan kukan ja kiinnittää minun rintaani,
ukkorähjän, tämännäköisen kulkijan ja kerjäläisen--ja laulaen lähtevät,
ei kuulu tirskuntaa tienkäänteen takana näiden tyttöjen, vaan vilkuttavat
kädellä ja liehuttavat liinoja harjun rinteeltä. Sanon sinulle: en ole
ihanampaa nähnyt--sinua aattelin: siinä sinulle nuorikko taloosi--siitä
minullekin muistelemisen iloa koko taival tänne asti erämaan halki. Minä
kun mitä semmoista näen ja kuulen, sitä tallettelen ja kantelen kuin
linnunpoikaa povella. Ne olivat hekin sitä hyväin ihmisten heimoa, olipa
olevinaan heitä ikäväkin.... Nyt saat, Ville, lisätä lämmintä."
Kylvetään verkalleen--Ville haastaa asioistaan, ja sitten istutaan ulkona
rahilla saunan seinämällä illan viileässä, polvella puhtaat paidat, jotka
Johanna on siihen pannut, kullekin omansa.
"Hohhoo," huokaa vanhus, "onpa taas hyvä ollakseni, hyväin ihmisten
hoivissa--onhan siinä puhdas paita minullekin--se on tuo Johannakin sitä
hyväin ihmisten henkiheimoa--sitä on Taaton mamsselikin--ei niitä ole
monta, vaan joitakin on--sitä samaa valittua sukua ovat. Minä uskon, että
maailmassa on kahdenlaista heimoutta, ruumiin ja hengen. Hengen heimoudet
kulkevat kätkettyinä vuosisatain, ehkäpä tuhansienkin alitse--antiikista
ja Egyptistä ja Intiasta ja vielä kauempaakin historian aikain kautta
näihin päiviin asti--yksilöityvät ja uusiintuvat ohi ruumiillisten
periytymisten henkien periytymisen tietäjä sen salaväyliä ... niistä
ajantiedot ihmeissään kertoo, pyhistä miehistä ja naisista, mutta paljon
on semmoisia, joista historia ei mitään tiedä eikä ihmiset tiedä, mitä
aatelia he ovat--ei näitä kaikki ymmärrä enkä osaa selittääkään, mutta
sinä ymmärrät, sinulla on vähän semmoiset tuntosarvet kuin minulla.--Minä
vielä siitä tytöstä--onko mitään ihanampaa luomakunnan luomaa kuin hyvä
ja hieno ihminen, kun on vielä nuori ja kaunis nainen! Se on ruma tarina,
että se oli nuori nainen, joka vietteli miehen ja sai aikaan
syntiinlankeemuksen ja ihmiskunnan kirouksen--ei ihmiskunta ole langennut
eikä kirottu, siinä on vain hyväänsä, huonoansa. 'Uskotko, että tuo nuori
morsiamesi olisi voinut käärmeen neuvosta sinut langettaa syntiin?'
kysyin kerran apulaispapilta, joka oli kihlannut rovastinsa tyttären. Jäi
siihen tuppisuuksi. 'No, jos ei se, niin kuinka sitten joku toinenkaan?'
Miksi olisi pantu pahasta maailman perustus? Ei se ole siitä pantu, vaan
hyvästä on pantu. Ihmisen aivoitukset ovat hamasta lapsuudesta yhtä hyvin
hyvät kuin pahat."
Johanna jo huikkasi tuvan rappusilta illalliselle.
"Tullaan.... Se olisi pitänyt tehdä tämä tarina semmoinen, että maailma
oli alkujaan riidan, sodan ja turmeluksen ja pahennuksen erämaa, mutta
sen keskessä oli rauhan ja rakkauden keidas. Niin siinä keitaassa asuu
luojan kaksi luomaa onnellista, ne syövät tiedon puun ja rakkauden puun
ja kauneuden puun kaikista hedelmistä, joka puu on yksi ja sama puu, ja
saavat siitä sen valistuksen, että menevät portille ja puhuttelevat
ohikulkevia ja ulkona olevia ja kutsuvat sisään käymään ja katsomaan
heidänkin taloaan, että tulkaa näkemään, mitenkä täällä meillä eletään,
ja sitä mukaa kuin tulijoita on, niin sitä mukaa siinä paratiisi laajenee
niinkuin uudispelto ja sen muurit siirtyy niinkuin pellon aita ja
käsittää lopulta koko maailman, vaan joka ei osaa eikä tahdo elää,
niinkuin paratiisissa pitää, niin se menköön takaisin maailmaan entiseen
kurjuuteensa, kunnes tulee halu päästä uudelleen autuaitten asuntoon. Se
olisi ollut sillä tavalla se maailman luomisen ja ihmiskunnan ylennyksen
taru kirjoitettava ja sillä tavalla ajateltava ihmiskunnan alku. Sitä on
herttainen sillä tavalla ajatella ja niin minä sitä ajattelen yksikseni
talottomilla taipalilla. Mitäs Ville sanoo?"
Ville vain kuunteli ja muhoili:
"Osanneeko siihen semmoiseen minunlainen mitään, mutta en minä siihen
aituukseen sentään kaikkea maailmaa tahtoisi."
"Eikä ole pelkoakaan, että koko maailma siihen pyrkisikään."
Verkalleen pihaan astuessamme virkkoi setä vielä:
"Olihan se ihana neito--ajattelin sinua ... olisi siinä ollut taloosi
emäntä, sillä oli niin tekevän näköiset kädetkin."
On illastettu tuvassa, Johannan letut ja kokkelit ja vasta kirnutut
voit. Ville on vetäytynyt aittaansa, viikon raadannasta rauennut
mies. Johanna on pannut lapsensa levolle, askarrellut viimeiset
lauantai-ilta-askareensa, istuutunut karsinaan, polvella kantele,
josta juoksuttelee hauraita säveliään, hämyhetken herättämiä. Sitten
hän soittaessaan yhtäkkiä kysyy:
"Et tainnut siellä vieläkään tavata sitä mieleistäsi, sitä viimeistä
parasta, koska tulit tänne suoraan, vai tapasitko jo?"
Puhuin heille kaiken. Miksen olisi puhunut heille tätä niinkuin muutakin!
Olin pyrkinyt ja luullut päässeeni siitä eroon, koskia puskien kotoa
pois. Mutta olin kai siinä vielä kiinni jollain viimeisellä venyvällä
toivon säikeellä, koska oli tarve saada toivon apua toiselta. Jos Johanna
ehkä näkisi sen toisin, jos hän löytäisi jotain mahdollisuutta--vaikkei
muuta kuin uskoisi, ja vaikkei uskoisi, niin kuitenkin sanoisi uskovansa.
Vaikkei sanoisi muuta kuin: eihän milloinkaan mitään tiedä. Mieli
herahtaa ja sulaa. Kerron kaikki viimeisestä parhaasta, ensimäisestä ja
viimeisestä. Sanon senkin, että piti tulla tänne päästäkseni eroon.
"Vaan pitääkö nyt sitten antautua sen ainoan varaan?" sanoo Johanna, ei
kuitenkaan niinkuin olisi todella tahtonut sanoa: ei pidä.
"Niin se nyt minusta vain on, että pitää."
"Ja niin sen on oltavakin!" hän yhtäkkiä sanoo lämpimästi.
"En osaa ajatellakaan muuta kuin: hän tai ei kukaan muu." On kuin olisi
silmä huiennut näkemästä muuta, kuin mikä siinä on kuva siitä häikäisevän
kirkkaasta, josta sattui siihen pisto niinkuin auringon säteestä....
"Ei sitä osaa eikä ole tarvis--kun minä näin Villen ja kuulin äänensä,
niin löi kuin sokeudella kaikkeen muuhun ja tiesin samassa, että jollet
sinä, niin ei kukaan muukaan, vaikken tiennyt, tokko tuo tahtoneekaan.
Oli pitkät erot, kun vanhemmat panivat vastaan tyhjälle miehelle menoa,
eikä luullut totta tulevankaan, vaan tulipas--ja tulee sinullekin."
Hän yhtäkkiä näppäili kanteleestaan iloisen sävelen, haaveillen omia
haaveitaan, kai oman onnensa muistoja, mutta niinkuin samalla olisi
tahtonut soittaa ne minulle, minun puolestani, minun onnekseni--ja
minulla oli siinä lyhyt hetkinen, niinkuin hänen ystävällinen uskonsa
olisi ollut minun.
Setä on noussut ja pistäytynyt pois. Johanna ripustaa kanteleensa naulaan
ja katsoo ikkunasta ulos:
"Siellä se taas sen vuonansa kanssa, se sitten on hyvä mies tuo setä. Ei
taida hän olla kaikkien mieleen, mutta minusta hän puhuu oikeita, kun
ajattelen vapaasti enkä muista, mitä ennen on käsketty ajattelemaan ja
uskomaan. Keventää niin ihmeesti mieltä, kun se tulee taloon. Saisi olla
vaikka ikänsä. Siellä on tila aitassa, niinkuin aina ennenkin.... Minä
vielä siitä äskeisestä: on vain elettävä toivossa."
Minä elänkin siinä taas--ja miksen eläisi--se voi olla yhtä hyvin
mahdollista kuin mahdotontakin--ja minulle on tullut sinusta yksi kuva
lisää, joka on niinkuin oma näkemäni: ilakoiva tyttökuoro järven
rannalla--ja kuinka sinä kiinnität kukan vanhan miehen rintaan ja
heilutat hänelle hyvästiä, ja että olet sanonut:--Eihän tiedä, tekisi
kovin mieli kerran vielä tulla.... Eikä kestänyt kauankaan, kun minä
sinut sitten näin laivasillalla.
Heittäyn vuoteeseeni, aitan ovi jääköön auki, en voi nukkua--kuka
tämmöisenä yönä voisi nukkua! On se aika yöstä, kun taivaan valo on
vaaleimmillaan illan viimeisen ruskon ja aamun ensimäisen sarastuksen
vaiheilla. Kaikki muut linnut vaikenevat, ja vain rastas laulaa. Koski
rantojensa kuilussa kumajaa tummaa syvää säveltään, yölintu kuusessa
nakkelee sen yli sirautuksiaan, milloin pitkiä kuin nauhoja, punaisia,
valkoisia, keltaisia, milloin lyhyitä kuin helmiä, lasisia, hopeisia,
kultaisia, ja kun se visertää, silloin ei kuulu koski, mutta kun se
hetkeksi lakkaa, silloin kuuluu taas koski--hennon kurkun värinä voittaa
vesien kurimon tohisevan torven.
Setä hissuttelee pihalla, ei näytä aikovankaan nukkumaan--hän muuten
nukkuu milloin sattuu--ja kun näkee, että valvon, hän tulee, istahtaa
aitan kynnykselle, tyhjä piippu kourassa. Ojennan hänelle kukkaroni.
"Kiitos, tekihän mieli tupakkaakin piippuun, vaikken ehkä olisi ilennyt
heti pyytää--ja jos välität, niin haastellaan vielä--vai mennäänkö
koettamaan lohta--minä soudan?"
Setähän aina tarjoutuu soutamaan, mieliksi, vaikkei ole kalamies eikä
malta soutaa halultaan haastella.
"Haastellaan tässä."
"Minä siihen äskeiseen puheeseen vielä," alkoi hän heti--"että saahan
toivoa ja pitäähän toivoa--mutta jos kävisi niin, ettei toivo toteutuisi,
niin on osattava elää sittenkin. Se on annettava sekin uhriverona hyvälle
haltijalle, joka meitä hoitaa, niin kyllä haltija maksaa sinulle velkansa
takaisin. Saanko puhua--ethän pahene?"
"Puhukaahan--enhän toki."
"Sinä et ehkä enää tapaa häntä eikä hän ehkä tule omaksesi sillä tavalla,
kuin toivoisit, mutta elä siitä välitä, ei hän sinua silti jätä. Hän jää
sinulle hyväksi haltijaksi ja tulee asumaan talossasi, aina luonasi,
vaikket häntä koskaan näkisikään. Hän tuli, oli ja meni, niinkuin lintu,
joka istahtaa eteesi polulle eikä tiedä, että oli katsoja. Pysähdyit,
katselit ihmeen ihania, puhtaita höyheniä ja sen jalan kevyttä nousua ja
kaulan kaarta ja sulavia liikkeitään. Se on siinä aikansa, kääntelekse,
katselee, ei huomaa sinua, kun olet ihan hiljaa, sitten yhtäkkiä pyrähti
pois, et tiedä, miksi, lieneekö tiennyt itsekään, ehkä kuuli kutsun
jostain tai ilman vain, etkä häntä sitten enää koskaan näe. Mutta siihen
jäi hänestä sija, se paikka, jossa oli ihana ollut, ja jäi lähdön humaus
ja lehvän liikahdus. Se meni, mutta näky ei mennyt eikä mene, sinä
vaellat ja tulet toisen kerran ja kuinka monta kertaa tahansa siihen
pyhään paikkaan ja luulet hänet näkeväsi siinä aina, ja sinulle on sitten
sama, onko se siinä vai ei, sillä se on siinä kuitenkin. Katsohan:
niinkuin ei ole autuaaksi tullakseen väliä sillä, mitä uskoo, kunhan
uskoo, eikä edes sillä, onko olemassakaan se, johon uskoo, niin ei ole
myöskään väliä sillä, ketä rakastaa ja miten rakastaa, kunhan vain
rakastaa. Ei rukoileva lakkaa, vaikkei jumala rukoukseen vastaakaan,
rukoilee vain sitä hartaammin. Ei rakkauden tarvitse siihen raueta,
ettei saa vastarakkautta. Kun voi rakastaa omanaan sitäkin rakkautta,
jolla muut ovat rakastaneet, niinkuin esimerkiksi Korkean veisun
rakastajan ..."
"Ja Salamin ja Sulamitin--"
"-- ... niinpä niin, ja kaikkien runoilijain rakkautta, niinkuin ne ovat
sitä kuvitelleet, vaikkeivät olekaan sitä itse semmoisena ehkä kokeneet,
niin miksi ei voisi rakastaa omaakin kuvittelemaansa rakkautta ja olla
siitä niin onnellinen, kuin se olisi totta, jopa vielä onnellisempikin.
Runoile sinä hänestä itsellesi ikuinen rakkaus. Niinkuin minäkin siitä
kukasta, minkä hän minulle antoi. Elä hylkää rakkauttasi häneen eläkä
pyri pääsemään siitä eroon, vaikka täytyisikin ollaksesi erossa hänestä.
Se on kyllä vaikeata vielä sinun iälläsi...."
"Oletteko tekin semmoista kokenut?"
"Lienenhän yhtä ja toista minäkin, vaikka olen nyt tämmöinen--en puhuisi,
jos en tietäisi. Se on vaikeata, mutta se käy, ja ilo ihanteesta, jonka
tuskissasi luot ja saat säilymään ja kannat sielussasi, niinkuin äiti
lasta povellaan, on suurempi ja tyydyttävämpi kuin mistään maallisesta ja
todellisesta. Rakkaus voi olla yhtä kaunis, vaikkei sen esinettä
olisikaan. Ajattelehan äidin rakkautta toivottuun lapseen tai kuolleeseen
lapseen, kyllä se on sama kuin elossa olevaan. Sen on niinkuin sen, minkä
ihmiskunta on runoillut, runoillessaan itselleen uskon näkymättömään,
uskon elämään kuoleman jälkeen, uskon Jumalaan ja jumalanpoikaan ja
lunastukseen ja pelastukseen toisen avulla, kun omat voimat loppuu. En
minä ole mikään ateisti enkä kieltäjä, vaikka sanotaan. En minä tahdo
ristinoppia repiä, eikä sitä voikaan. Vaikkei se olisi milloinkaan
toteutunut eikä toteutuisi, vaikka se olisi vain haave, niinkuin se kai
onkin, niin juuri siksi sitä ei voi hävittää eikä saa. Juuri samoin pitää
rakastaakin ja tullaan aina rakastamaan. Ja milloin on rakkaus toteutunut
niin, että se olisi antanut, mitä on luvannut? Kysy keneltä tahansa, joka
on sitä saanut enemmän kuin minä ja sinä? Ja katsele, mitä siitä on
kirjoitettu. Rakkaus toteutuu vain sille, joka ei ole sitä saanut, vaan
ainoastaan kuvitellut. En osaa tätä niin järjestyksessä kuin pitäisi--
mutta sinä kyllä ymmärrät."
"Ymmärrän, minä alan jo ymmärtää."
"Oikeastaan minä vain sitä, että pidä häntä ihanteenasi."
"Olin jo pitänyt, ennenkuin näinkään."
"Ja pidä häntä yhä niin, että toteutat hänen silmiensä alla sitä, mitä
sinussa itsessäsi on parasta, hoida häntä hyvänä haltijana omassa
itsessäsi."
"Olen jo koettanut."
"Olet oikealla tiellä. Silloin hän on sinun eikä häntä sinulta kukaan
riistä; vaikka haave, niin kuitenkin tosi. Sinähän loit hänet, ennenkuin
hänet näitkään. Jollei häntä sinulla olisi ollut ennen, et olisi häntä
tavannut silloin, vaan ehkä jonkun muun, olisit kulkenut hänen ohitsensa,
niinkuin monen muun, ties kuinka monen, et olisi kuullut edes humausta
hänestä, et tavannut häntä lintuna polullasi. Nyt kuulit hänet. Jos
haaveesi olisi luonut toisen kuvan, et olisi häntä nähnyt. Ole sentähden
yhäkin näkevinäsi, että hän sinulle elämässäsi hymyilee, niin hän sen
tekee, että hän on joka paikassa, niin hän on. Anna hänen muuttua elämäsi
visioniksi, niinkuin laulajalle iänikuiselle Pohjolan impi revontulten
kaaren päällä, tai niinkuin se kuva siitä tytöstä, jonka otsalla loisti
totuuden tähti, tai niinkuin se laulajatar, tai niinkuin sille Dantelle
se Beatrice. Se on ihanaa semmoinen. Silloin se ei sinulle kuole eikä
katoa, etkä pety."
Hän oli haltioitumistaan haltioitunut, puhui milloin minulle aittaan,
milloin ulos ovesta niinkuin näkymättömälle kuulijakunnalle siellä ulkona
jossain kesäyön viileässä maailmassa. Olen jo aikoja sitten antautunut
hänen lumoihinsa. Hän tulkitsee kaikkeni, on sieluni salatietäjä,
ajatusteni lukija ja sanelija.
"Kaipaa," sanoo hän hartaasti--"kuule, sinä et saa tukehduttaa
kaipaustasi, et koettaakaan siitä päästä, niinkuin sanoit tahtovasi.
Kaipaa, elä katkerasti ja kivuloisesti, vaan suloisesti, hiljaisesti,
viihdyttävästi, hartaasti. Sinun täytyy se itsesi tähden, pelastuksesi
tähden, et jaksa muuten elää, rupeat ehkä juomaan tai tuskissasi muuten
pahasti elämään--tai kovenet tai tulet ahneeksi ja vaivut aineen orjaksi
--ei pidä unohtaa sitä parastansa, minkä on saanut, eikä paatua, vaan
tyytyä täytymykseen."
"On viihtyisää kaivata olematonta ja tulematonta, ottaa vastaan kaikki,
mikä annetaan, toivomatta itse mitään, mikä ei ole saatavissa, ja saada
siitä palkakseen rauha, ja kirkastus. Kun pääset sille polulle,
noudattelet sitä--otat vastaan kaiken niinkuin sateen ja poudan,--niin
voitat sillä kuolemankin. Kun se tulee härnäilemään: nyt otan, nyt otan!
--sinä vain sanot: sama se, ota, ota!--ja kuolema hämmästyy semmoista
vastaantulijaa ja luikkii tiehensä häveten, häntä koipien välissä. Kuolet
tietysti, mutta kuolemaa pelkäämättä ja pakenematta. Et ollutkaan hänen
saaliinsa, menit mielelläsi, pyrit melkein pyrkimällä pois. Tulet sen
luo, tapaat siellä sen, tapaat kaiken, jota et täällä tavannut. Se on
hyvän haltijan palkka, jota palvelit."
Ukon leuka värähti kerta pari, hän pudistihe liikutuksensa lumoista,
koetti turhaan hymähtää, mutta onnistui lopulta voittaa itsensä.
"No, ka, nyt on pappi taas saanut saarnansa saarnata ... olen sinua
valvottanut, olisit ehkä nukkunut mieluummin ... mahdoit paiskata oven
kiinni, jos et kehdannut kuunnella--mutta kaipa minä silloin olisin
paukuttanut avaimen reiästä ja olisi vain pitänyt koreesti
kuunnellaksesi. Painanko oven kiinni, ettei tule itikoita?"
"Antaa vain olla auki ... täyttäkäähän vielä piippunne."
"Täytyy taas paimenen mennä kaitsemaan karitsaansa."
Ja hän tassutteli lamponavettaan päin. Ajattelin: hänen laisiaan kai
olivat nekin, jotka ennenkin saivat luopumaan kaikesta ja seuraamaan
häntä, saarnaveljet, jotka hoitivat väsyneitä luostarien rauhaan.
Hänen laulunsa otti, minkä toisen soitto äsken oli antanut. Ja niistä
tuli kuitenkin molemmista, ainaisesta toivosta ja ainaisesta
kieltäymyksestä, elämäni vastainen sisältö. Minulle jäi hänestä jälelle:
Niin se on ja niin se on menevä. Heitin sinulle siinä valkenevassa
aitassa ikuiset hyvästit. Päivä nousee, joku varpunen tirskahtaa. Ei
kuulu enää rastaan huilu, kumajaa vain kosken tumma torvi.
On viikon mentyä poutainen pyhä ja taivaalla seisoo korkeat,
liikkumattomat pilvet, ilmassa viileyden henki.
Lähden sieltä kuin toivioretkeltä, kuin pyhältä paikalta, tullakseni pian
taas takaisin.
Palaan taas elämään ilman sinua, lasken viiletellen alas samat kosket,
jotka äsken sauvoin ylös, soudan suvannot, laskettelen lehtipurjeessa
suuret selät.
Koska se kai on niin määrätty ja on niin pakko, niin on kai myös niin
parempi. Oli tapahtunut sellainen heräys, annettu sellainen ilmestys.
Olen kuin jättäytynyt kohtaloni virran vietäväksi airottomassa purressa,
ilman mahdollisuutta enää päästä omin voimin maihin, omakohtaiseen
onneen, niinkuin olin sitä tähän saakka kuvitellut. Ja ilman haluakaan,
sillä kuljethan nyt kuitenkin mukana, niinkuin lippu tangossa, niinkuin
keulakuva laivassa, aina näkyvissä, edellä ja yllä. Ethän ole kenenkään
niinkuin minun, kenen olletkin. Et ollut määrätty minulle sitä varten,
kuin olin toivotellut. Sinun tarkoituksesi minulle oli ollut toinen.
Elämälläni oli ollutkin toinen määrä. Olit tullut tielleni suunnataksesi
sen siihen. Olit tullut vain koskettaaksesi ruumiin koteloa, jotta sielu
pääsisi perhona ylös onnensa päivään. Olit ollutkin vain herättäjä uuteen
elämään. Sitä minä, en muuta, niin välittömästi värähdinkin äänesi ensi
kerran kuullessani. Siinä puhuikin vain sielu sielulle, henki hedelmöitti
hengen. Siksi kai en saanut pyrkiä enkä päästä sinua lähemmä, vaan sinä
menit, niinkuin olit tullutkin.
Ei siis eroa, vaan hengen yhtymys henkeen. Vien sinut hyväksi haltijaksi
takaisin, saat olla ja piillä ja tulla vastaan kaikkialla, josta tahdoin
sinut pois, sinua paeten. Korotan sinut kuvaksi, johon katson, kun uuvun,
auttajaksi, jota kohti ojennan käteni, kun en yksin jaksa--alttarille,
jonka ympärillä aherran ja jonka ääressä uhraan kaikki, mikä minussa on
parasta.
Näkyvät kotirannan koivut. Alotan siellä elämäni uudestaan, panen tarmoni
työhön toisten hyväksi, kaiken hyväksi, joka minua tarvinnee, en elä
itselleni enkä omalle onnelleni, elän äidille, annan toisten lapsille,
kun ei minulla itselläni omia. Ei saa elämällä olla yksityisen onnen
tarkoitusta. En tiedä silloin vielä, myötätuulen kantaessa minua
veneessä, jonka olin sinuakin varten veistänyt, kotirantaa kohti, jonka
hiekka jo kuumottaa ja uimahuone paistaa, en aavista silloin--vähää
ennen--tämän kaiken lopullista tarkoitusta, en, mikä on oleva tämän
kieltäymyksen pikainen palkka: etten menettänyt sinua, koska suoritin
sinusta tämän ansiotyön, koska olin valmis antamaan tämän uhrin. Yhdyimme
siksi, että näytin voivani erota.
Olisiko voitu muutenkin yhtyä? En usko, sillä minä uskon, että jos et
olisi annettu minulle palkkioksi tästä, ei elämästämme myöskään olisi
tullut se, mikä siitä tuli ja miksi se oli tarkoitettu, eikä onnemme
sisällöksi se, minkä se siitä sai. Sen langoista kehrättiin sielussani
onnemme loimet ja sinä panit siihen sen onnemme kuteet, ja niin
kudottiin, helskytettiin onnemme kangas.
Ettäkö se olisi voitu kutoa onnellisen sattumankin langoista ilman sen
yliluonnollisempia ihmeitä ja edelläkäypiä salaisia tarkoituksia? Ettäkö
minä nyt jälkeenpäin vain näin kuvittelen? En jälkeenpäin, vaan jo heti
silloin.... Eikähän sattumata ole. Senkin langat juoksevat kädestä, joka
niitä edeltämääräten johtaa ja niistä tietoisesti kutoo. Sattumattaretkin
ovat kohtalotarten käskyläisiä. Ne sen asettivat, niinkuin niille
määrättiin. Ne ne panivat minulle onnen koetehtävän ja elämälle sen
velvoituksen. Sain sinut ensi kerran sitä varten, että elämäni ei olisi
vain itseäni, vaan myöskin muita varten, ja toisen kerran sain sinut nyt
tänne, koska se oli sitä ollut. Onnemme tuli onneksi myöskin muille, ja
minä luulen, että sitä jatkuu, niin kauan kuin jaksan.
Tämä oli ensimäinen elämäni suuria sunnuntaipäiviä. Monesko lienee tämä,
jona tätä muistelen?
Veneen kokka karahtaa kotirannan hiekkaan, uimahuoneen viereen,
lehtipurjeen kantamana puolitiehen maihin.
Olen siis taas kotona. Minut valtaa hetken heikkous ja voimattomuus.
Miksi tulin tänne takaisin? Enkö tullut takaisin maailmaan liian pian? On
yhtäkkiä siinä rannalla, missä kylmän pohjatuulen laine loiskaa ja pieniä
vaahtopalloja kiitelee ylös hiekalle, sanomattoman lohdutonta, kolkkoa ja
arkista, niinkuin voi olla vain silloin, kun ilta-aurinko niinkuin nyt
yli mustansinisen veden, pohjatuulen päältä pilvettömästä luoteesta, luo
lahjomatonta kovaa valoaan niin, että näkyy jokainen lehti, jokainen
rihva, jokainen sälö ja rako ranta-aidassa. Airo kolahtaa koleasti, vesi
veneen tapissa korisee melkein ilkeästi, Anti-koira on koko ajan maannut
käppyrässä kokkatuhdolla, retki on ollut hänelle pettymys, ei mitään
riistaa, sinne jäi karkelokaverikin. Se loikkaa laiskasti maihin ja
lähtee vetelästi edeltä pihaan saamatta häntäänsä käyräksi.
Minusta on, kuin olisin tullut uutimettomaan huoneeseen, harsot ovat
poissa, ei ole auerta ajatusten eikä tunteiden ympärillä. Elämän karu
todellisuus viluttaa, sydän ja sielu värisee, ei mikään väräjä. Näinkö
tuleekin olemaan? Jaksanko? En saa häntä jäämään, en silläkään tavalla
kuin kuvittelin ollessani onnenlaulajan lumoissa. Hän on auttamattomasti
poissa, puhallettuna kuin tähkästä heilimon helve, kuin kultapöly
poutaperhon siiviltä.
Nakkaan lehtipurjeen kauas järveen, olkoon siellä, vesi vieköön. Nostan
jauhosäkin selkään ja lähden kumarissa sen raskaan painon alla
nytkyttämään rantapolkua ylös veräjälle. Pudotan toisella kädellä alas
sen puut. En viitsi sulkea niitä, tulenmahan sitten takaisin. Päätän
mennä huvimetsikön ja puutarhan läpi rakennuksen päitse suoraan aitoille.
Tuijotan polkuun, hatunlippa on valunut silmille, en näe eteeni, mutta
tunnen tien ilmankin. Jahka tulen pihlajamajan pöytäkivelle, täytyy siinä
korjatakseni säkkiä paremmin selkään ja saada parempi ote.
Kuka siinä istuu, kuka nousee?
Sinä! Sinä siinä seisot.
"Hyvää päivää," sanoo äänesi.
En saa vastanneeksi, sillä ojentautuessani vyörähtää säkki maahan,
pitkäkseen, sen suun side aukeaa ja jauhoja valahtaa maahan. Minun täytyy
nostaa se pystyyn puuta vasten ja sinä teet liikkeen kuin kumartuaksesi
minua auttamaan. Olen siinä edessäsi ihan jauhottuneena avojaloin ja
avopäin, sillä lakkikin putosi säkin kanssa.
"Ette tunne," sinä sanot, hymyillen ystävällisesti, samalla hiukan
hämilläsi.
"Tunnenhan toki," minä sammallan hengästyksissäni.
Sinä ojennat kätesi, en aio uskaltaa tarttua siihen, ennenkuin olen
pölyttänyt omani jauhoista, mutta sinä tartut siihen siitä huolimatta ja
pudistat sitä reippaasti.
"Oletteko te täällä?" saan minä vihdoin kysytyksi.
"Kai olen, koska olen," sinä naurahdat ja pyörähdät ympäri.
"Tekö?"
"Niin, minä" ... ja sinä pyörähdät takaisin.
"Jaa, niin, niinpä tietenkin--antakaa anteeksi, että isäntä ottaa vastaan
vieraan tässä asussa."
"Ei ole vaaraa, koska en aio teitä syleillä!