ilmeestänne ... sitä paitse täti laamanska on kertonut teistä ja
toimistanne täällä.--Sieltä niiden vaunut nyt ajavat ... painaumme tähän,
niin ne eivät huomaa."
Laamannin vaunut ajoivat pappilan puistokujaa, jonka tienhaaraan me juuri
olimme tulossa, ja me painausimme kiireesti ruispellon suojaan, kunnes ne
olivat ohi.
Sinä nauroit:
"On kuin me jo olisimme liitossa ... salaliitossa heitä vastaan...."
Me nousemme. Sinä kurkotat ruiskukan aidan yli ja kiinnität sen rintaani.
Et puhu mitään, se tapahtuu kuin ohimennen. En saa edes kiitetyksi, kun
sinä samassa hyppäät takaisin maantielle.
Olen kuin suunniltani, kuin huumautunut, en ymmärrä vielä, mitä tämä
oikein on. Onko hän tullut heidän luotaan kokonaan minun luokseni? Hänkö
minulle semmoista puhuu, minusta semmoista uskoo? Tietääkö hän,
aavistaako hän, mitä hän oikein on minulle? Eihän tämä vain olle mikään
näköhäiriö, eihän hän vain vielä pyrähtäne pois niinkuin lintu polulta--
eikä jää muuta kuin oksan heilahdus?--Hänkö pyytää minua avukseen, minua
yhteistyöhön, minua liittoonsa, joka täällä kaiken ikäni en ole muuta
niin kaivannut kuin apua ja henkiheimoa ja ymmärtäjää? Tuleeko hän
omakseni ... onko jo tulemassa? Olisiko se sittenkin mahdollista?
Välittääkö hän minusta muutenkin kuin aate- ja työtoverina? Mutta sama
se, vaikkapa vain sellaisenakin ... onhan ihmeellistä, uskomatonta, että
tämä on nyt näin, sittenkuin äsken oli niin kokonaan toisin. Minä kysyn
tätä kaikkea, samalla koko ajan kuullen sinun puhuvan yhä edelleen, ja
minä vastaan ja alan itsekin suunnitella ja alan innostua--josta sinä yhä
lämpenet ja äänesi värähtää ja povesi nousee ja silmäsi tummuu.
Me ohjelmoimme yhä edelleen kulkiessamme ohi kirkon ja kirkonkylän
talojen. Se on haaveilua enemmän kuin suunnittelua. Sinun suunnitelmasi
vaihtuvat, sinulla on mielestäni aate toinen toistaan onnistuneempi ja
tarpeellisempi. (Ne olivat niitä, joita kaikkia sitten koetimme
toteuttaa.)
"En missään ole kuullut niin kauniita ääniä kuin täällä, tuossa kirkossa
--minkä ihanan kuoron täällä voisikaan saada aikaan! Ja se on saatava
aikaan! On ihmeellistä, kuinka sellainen kuoro yhdistää ja kuinka sen
kautta pääsee heitä lähelle, kuinka se kokoo nuoria ja vanhojakin ja
kuinka sen ohessa sitten voi heille puhua ja heitä innostuttaa ja saada
heitä mukaan muuhunkin. Me ensin laulatamme heidät hereille heidän omalla
laulullaan."
"Kansan laululla kansan."
"Juuri niin, mutta kuulkaa, eihän siellä koululla kuulu olevan edes
urkuharmoniakaan. Me ryhdymme heti hankkimaan arpajaisia. Ja siihen
ainakin täytyy saada nuo herrasväetkin mukaan. Meillä on tehtäviä
loppumattomiin, vaikka koko elinajaksemme!"
"Me--! Meillä--!--Vaikka koko elinajaksemme--!"
Tahdon olla, lupaan olla mukana kaikessa--minä sinun kanssasi--me kaksi--
me, sinä ja minä.... Herää aatteita ja alotteita, joista ei äsken ollut
aavistustakaan, löydän itsestäni semmoista, jota en olisi uskonut
olevankaan. Alkaa nyt, mikä sitten jatkui kautta koko elämän, että sinä
hedelmöität, annat uskoa ja luottamusta. Minä aina aloin kuin kuivua, kun
sinä joskus satuit olemaan poissa.... Eihän se, mitä suunnittelimme,
ollut mitään niin erikoisen nerokasta, ei mitään itsessään ihmeellistä ja
uutta, mutta siinä oli minulle ihmeellistä se, että me molemmat aioimme
samaa, ihailimme ja rakastimme samaa.
Kaikki käy niin luontevasti, olemme kuin vanhat tutut--olemme jo kauan
sitten astuneet samoin askelin ja minusta tuntuu kuin olisimme jo kauan
sitten sointuneet yhteen, näistä jo monesti puhuneet ja sopineet, ja
voisimme kulkea käsikädessä. Minä sanon vähä väliä: "Niin juuri, juuri
sitä minäkin olen", ja sinä sanot samoin--ja sehän se sitten on ollutkin
elämänlaulumme ainainen kerronta. Minä sanon, että juuri näitähän minäkin
olen kaiken ikäni hautonut ja ajatellut, vaikkei minulla ole ollut
henkiheimoa eikä ymmärtäjää.
"Ei minullakaan ole ollut sitä, johon olisin oikein sointunut," sinä
sanot--"muita kuin vanha opettajani," sinä sitten hetken kuluttua lisäät.
"Onhan tosin minullakin ollut Tapiosetä ja metsänvartijan Johanna ja
hänen miehensä."
"Ketä ne ovat?" sinä kysyt ja minä kerron heistä hiukan, minä kerron,
että Johanna oli toinen rakkauteni, kun hän oli pieni tyttö ja minä vielä
pienempi poika; ensimäinen rakkauteni oli eräs punainen tyttö, joka onki
tuolla pappilan laiturilla.
"Onko teillä ollut montakin rakkautta?" sinä kysyt, hymähdät.
"On," sanoin minä samoin ... "oli vielä eräs tyttö koulukaupungissa, jota
en edes puhutellut, ja eräs laulajatar, joka oli kuin taivaan enkeli, ja
Taaton täti, isäni sisar."
"Eikö muita?"
"Ja eräs, joka oli, mutta jota ei kuitenkaan ollut. Entä teillä?"
"On minullakin ollut--eräs, josta en tiennyt, oliko häntä vai eikö."
Minä tahtoisin puhua siitä enemmän, kertoa koko elämäni, päästä sinua
vielä lähemmä. Minä tahtoisin sanoa, mikä minusta näyttää olleen sen
tarkoitus: se, etten joutunut täältä pois, voidakseni täällä olla apuna
sinulle, kun kerran ehkä tulet, että täällä varta vasten valmistuisin
kaikkeen siihen, mihin sinä minua täällä tarvitset. Sinähän tarvitset
minua, minähän kelpaan sinulle, ennen kaikkia muita, siksi etten ole
samanlainen kuin ne muut täällä--ja jos en olisi jäänyt tänne, en olisi
sinusta se, mikä olen, vaan samanlainen kuin ne muut. Minun elämälläni on
siis ollut tarkoitus, edeltämäärätty, sinun tähtesi, sitä varten, että
voisin olla sinulle apuna. Tahtoisin saada tämän kaiken sinulle
jotenkuten sanotuksi, jotta tietäisit, ja luottaisit....
Mutta on tultu koulun portille. Se on siinä pikku niemessään vähän
yksinäisenä, autiona ja suljettuna korjauksen ja puhdistuksen jäleltä.
Porttikin on tylysti lukossa. Joistain ikkunoista puuttuu vielä lasit ja
niiden edessä on rumat laudat. Piha on nurmettunut. Minä avaan sinulle
ovet ja me käymme kaikki huoneet. Juhlasalissa sinä laulahdat, koettaen
sen sointua. Se on hyvä, oikein hyvä.... Sinä huudahtelet ja ihastelet
uusia, siistejä huoneita. Sinun huoneestasi on näköala järvelle ja yli
kirkonkylän peltojen, ja sinä huomaat, että siellä kauimpana näkyy meidän
talon pääty ja sen katon yli koivut.
"Ehkä näkyy sieltä tuletkin talvella?"
"Ei näy, ikävä kyllä."
"Mutta lippu näkyisi."
"Meillä ei ole lippua."
"Laittakaa se lippu, minä laitan myös."
Suljemme taas ja levähdämme ulkoporstuan penkillä. On kuin innostuksesi
yhtäkkiä olisi jotenkuten laimentunut, niinkuin olisit jostain
alakuloinen, epävarma, mutta koettaisit kuitenkin koettamalla pysyä
vireessä.
"Täällä on nyt tietysti hiukan autiota ja tyhjää, mutta jahka lapset
tulevat--miksi koulu ei ala heti? On niin pitkälti syksyyn.... Tuohon
täytyy laittaa puutarha--jotain siihen voisi vieläkin kylvää. Mutta mistä
minä saan hevosen ja miehen--tuletteko te auraamaan sen auki?"
"Mutta aiotteko todellakin heti muuttaa tähän autioon taloon--täällä on
teille liian kolkkoa ja yksinäistä."
"En voi jäädä laamanniin--se on nyt vain niin--enkähän tiedä, minne minä
muuannekaan."
"Tulkaa meille siksi aikaa--äiti varmaan ottaisi teidät ilolla vastaan--
ja minä myös."
"Ja tekö myös?"
Et vastannut sen varmemmin. En saanut selville, mitä ajattelit ja aioit.
Katsoit minuun vain pitkästi ja silmää räpäyttämättä. Sitten luomesi
värähtivät ja sinä nousit ja me lähdimme. Tie kulki järven rantaa,
korkean hongikon viileätä pylvästöä. Sinä kävelit vaieten, katsahtaen
vain kerran toiselle puolelle tien, missä minä kävelin, ja näytit olevan
jossain kaukana.
"Kai minä nyt tulen toimeen koulullakin ... mutta jos tulisin teille
siksi aikaa, kunnes koulu alkaa, voisinko olla teille joksikin hyödyksi--
minä tarkoitan: jollain tavalla avuksi?"
"Jos välttämättä tahdotte auttaa--"
"Tahdon--välttämättä."
"... niin voittehan auttaa äitiä kuinka paljon tahansa hänen kankaissaan
ja puutarhassaan ja taloudessaan...."
"Minä osaan lypsää, osaan kirnuta, osaan leipoa kuinka hienoja leivoksia
tahansa!" sinä yhtäkkiä riemahdat.
"Eihän meillä niitä niin erittäin hienoja."
"Osaan minä laittaa kalakukonkin!--Minä tulen!--Mutta voisinko auttaa
myöskin teitä? Osaan haravoida--"
"Ja niittää--!"
Sinä ryöpsähdät sille puolelle tietä, missä minä käyn.
"Minä tulen! Kuule sinä--en minä osaa enää teititellä--kuulehan, kun minä
kesällä ensin autan sinua, niin sinäkö sitten talvella minua?"
"Sehän sopii."
Me kuljemme yhtäkkiä käsikädessä. Sinä olet, en tiedä kuinka, pistänyt
kätesi kainalooni. En uskalla painaa sitä käsivarrellani, en edes sitä
liikauttaakaan--se kangistuu siihen koukkuunsa, missä se oli, kun tartuit
siihen. Et ota sitä pois, ennenkuin olemme laamannin tiehaarassa.
"Nyt teidän täytyy--sinun täytyy--kääntyä--kiitos, aatetoveri, työtoveri,
kävelykaveri!--Näkemiin!"
Alat mennä kiireesti--käännyt, kuljet muutamia askelia taapäin, poskesi
hehkuvat ja silmäsi säteilevät, riennät puolijuoksua--sitten vielä kerran
käännyt.
"Kuule," minä sanon. "Elä mene sinne, tule meille heti!"
"Mitä sanot?" sinä kysyt ja pysähdyt vielä kerran.
"Minä sanoin: tule nyt jo meille!"
"Näinkö myöhään?"
"Eihän nyt ole myöhä--äiti kyllä vielä valvoo."
Epäröit lyhyen hetken, sitten sanot:
"Minä tulen!"--ja tulet.
Ja me kävelemme takaisin saman tien, jonka äsken olimme tulleet.
Äiti vielä valvoo, porttiaitaa vasten nojaten, valkotukka, villahuivi
olkapäillä, käärittynä tiukalle käsivarsien ympärille.
"No?" sanoo hän.
"Saako tämä nuori neiti tulla meille yöksi?"
"Tottahan toki."
"Saanko jäädä leipomaan ja kutomaan?--minä osaan!"
"Ja niittämään ja haravoimaan?"
"Johan nyt toki--mutta aivanko totta, että tulet meille?"
"Totta...."
"No, voi minun päiviäni...."
Muistatko vielä--?--kun sitten jonain päivänä sen jälkeen istuimme
penkillä puutarhan lehtimajassa.
Minäkö olin sen ensin sanonut vai sinä? Mutta kun se oli sanottu, sanoit
sinä:
"Tiedä--että olen rakastanut sinua siitä pitäen, kuin sinut ensi kerran
näin."
"Ja minä sinua jo ennen, kuin sinut näin ... sinä olet minulle koko
entinen elämäni, ja olet tämä nykyinen ... ja olet oleva tulevakin ...
minulla ei nyt näytä olleen mitään elämää, jossa sinä et olisi ollut
mukana, eikä tule olemaan, jossa et olisi oleva mukana."
Sinä tartuit heltyen ja sisäisesti haltioituen molempiin käsiini ja
sanoit totisesti, hartaasti, melkein juhlallisesti, kasvot kiinteinä ja
kalpeina:
"Minä olen rakastanut sinua siitä alkaen, kun kohtasin sinut siellä
vanhan kirkon puistossa, kun sinä, valkolakki ja kotikutotakki, astelit
ajatuksissasi ohitseni, ja vaikket sinä silloin etkä milloinkaan minua
huomannut, niin minä sanoin itselleni: 'Siinä hän on' ... tai ehkä:
'Semmoinen hän on oleva' ... ja hän oli sekä se että semmoinen. Ja vaikka
sinä yhtäkkiä katosit enkä tiennyt minne, etkä tullut enää minua vastaan,
vaikka odotin--ja vaikka olin menehtyä turhan odotuksen ikävään--enkä
tiennyt edes, kuka olit, niin sinä et koskaan kokonaan häipynyt
mielestäni. Enkä ollut koskaan oikeastaan siitä onneton, sillä olin
varma, että hänet kerran tapaan, että aikanaan hän tulee, kuinkas ei
tulisi--minulle soi sinusta aina sävel jostain niinkuin metsästä
näkymättömän linnun viserrys."
"Rakas--sinä--onko se totta?"
"Minun sielussani ja sydämessäni ei ole koskaan ollut ketään muuta--eikä
siinä ole soinut mitään muuta säveltä kuin sinun eikä ole voinut soida,
sillä se oli viritetty sinun sointuusi heti, kun se mihinkään
viritettiin. Ja jos siinä joskus on pyrkinyt soimaan jokin muu, niin on
se soinut väärin ja tunne on mennyt umpeen."
Päästit käteni ja virkoit vielä:
"Ja minä tahdon vielä sanoa sinulle sen, että minä tulin juhlille vain
sitä varten, että ehkä tapaisin sinut siellä--ja kun kohtasin sinut
laivassa, niin minä tiesin, että kohtaloni oli ratkaistu, mutta en
uskaltanut sinua lähestyä, koska pelkäsin, ettet ehkä tulisi välittämään
--ja kun kadotin sinut taas, mutta en voinut mennä--ja vain sinua
vartenhan minä tulin sitten tänne--ja kun odotin sinua tässä puutarhan
penkillä enkä tiennyt, tulisitko, niin en voinut käsittää, mikä minusta
tulisi, jollei tämä sinun talosi olisi oleva minunkin taloni ja sinun
äitisi minun äitini.... Ja nyt olen sanonut minä, mitä minulla oli
sanottavana. Sano sinä nyt, mitä sinulla on."
"Jos minä sanoisin, mitä minulla on sanottavana sinusta, niin pitäisi
minun sanella sinulle koko elämäni."
"Sanele."
Minä sanelen ne sinulle, aina iltaisin päivän työn päätyttyä, kaikki,
näin kuin tässä. Minä tuon sinulle kaikki, mitä minulla on ollut
siihenastista itseäni ja onneani--kaikki nämä kukkaset keväiseltä
niityltä. Sinä sanot:--Tuo vielä, tuo vielä!--Ja minä tuon, ja kun tuon,
sinä sanot:--Kuule, on ihan kuin olisin nämä ennen nähnyt, kuin olisin
ollut siinä kaikessa minäkin mukana!--
Olitkin!
Kun toin sen siitä tämän talon hyvästä haltijasta, jota olin hoitanut ja
palvellut ja jolle olin uhrannut parhaani, mitä osasin ja ymmärsin, jotta
hän täällä viihtyisi ja menestyisi ja minua seuraisi elämässäni onni, ja
kun sanoin, että se haltija, jota niin olin hoitanut ja joka oli tätä
taloani ja minua vuorostaan hoitanut, sittenkin kai olit sinä, niin
sanoit:
"En minä ollut se, se oli enempi ja parempi kuin minä, mutta minäkin
tahdon sitä hoitaa niinkuin sinä, täällä ja sinussa ja minussa, itsemme
ja muiden onneksi--hoidamme sitä yhdessä."
Ja kuinka me sitä hoidimme, kaiken hyvän haltijaa--omaksi onneksemme ja
muiden ja kuinka koetimme koko tämän maan ja kansankin onneksi--senhän
sinä tiedät. Mutta vaikka tiedätkin, niin minä vielä kerron siitä
sinulle, sillä niin kauan kuin minulla on, mitä kertoa onnesta ja
sinusta, onni ja sinä täällä pysytte. Ja kun minulla ei enää ole niistä
mitään kerrottavana, kun kerran päättyvät nämä tuhannen ja yhden
onnenpäivän tarinat, silloin päättyköön myöskin minun tarinani, ja minä
lähden ja tulen sinne, missä olet, missäpä sitten olletkin.