onnistui, hän oli se hyvä haltija, joka hoiti taloa, häntä itseään ei
näkynyt, vaan jälet näkyi muuallakin kuin vitilumella ja rannan hiekassa,
se sai minulta uhriksi parhaan, mitä minulla on: ainaiset ajatukseni ja
lupaukseni, eikä muuta vaatinut, siihen tyytyi. Oli kysyvinään, oli
käskevinään kertomaan ja sai tietää elämäni aikaisimmatkin ilot,
hilpeimmät muistoni--kun istuin yksin ehtoisin puutarhassa koivun alla ja
kun iltarusko riutui ja lehmisavu halaili peltoa ja iltausva niittyä ja
ojensivat toisilleen kättä aidan nurkassa pihlajan yli. Tiesin, että hän
tulee ja ottaa iloiten vastaan, minkä minä iloiten annan, en tiedä,
milloin, hän voi tulla milloin hyvänsä, siksi täytyy tämän kaiken aina
lamppuna palaa--kukkakimppu kuvan alla olkoon aina valmis ja aina tuores,
joka aamu sama ja joka aamu uusi, jossa on kaikki kukkaset keväiseltä
niityltä, kaikki toivot tulevasta ja kaikki muistot menneestä: hänelle
pyhitetyt lapsen näyt, pojan haaveet, oudot linnut, ruskea elukka tuossa
hernemaassa, valkoiset tytöt ja punaiset, Taaton Täti, Satu-Anni,
Kenoveeva ja kesy hirvi, Johanna, kurjet ja joutsenet--ja että olen
saanut takaisin vanhat ihanteet ja omistanut uusia, ollut itselleni
uskollinen--ja kuinka mielestäni niiden kera kohosin ja kirkastuin,
ylenin ansiokkaaksi ja arvokkaaksi sille, jota palvelen--nuorukaisen
lupaukset ja saavutukset, taistelut ja voitot--kaikki nämä tapaukset ja
ajatukset ja tunteet soiden sanoina, kerran sinulle kerrottavina.
On nyt, niinkuin olisin kautta elämäni valmistellut ja pyhitellyt ne
kaikki kuin häälahjaksi, tervetuliaisiksi uuteen kotiin: iloisimmat ja
ihanimmat ja onnellisimmat elämykseni kaikesta, mitä minulla siihen
saakka oli ollut.
Äitivanha on aavistanut aherrusteni salaisen tarkoituksen, arvannut
tarmoni ja työiloni syyn, sen herkkään korvaan on kai kuulunut
jännittyneen työjousen hermon värinä, ja hän sanoo istuessamme viikon
viimeisenä iltana uuden aitan kynnyksellä, minulla kädessä sen avain,
jonka minä, viilattuani sen lehden ja sitä pajan jäleltä sirosteltuani,
olin pudottanut hänen helmaansa, sanoo:--"Olisi jo aika ripustaaksesi
aittasi avain nuorikon vyölle."--"Ei ole vielä sattunut sopivata."--
"Pitäisi katsoaksesi, olisi jo aika tuodaksesi."--"Olettehan täällä te,
äiti."--"Pian minusta aika jättää"--ja hän alkaa taas esitellä omia
ajattelemiaan.--"Kun eivät minun kelvanne, etsinet itse", huokaa, kun
vaikenen.--"Mistäpä minä heitä?"--"Menet juhlille, siellä heitä
karkeloinee kassapäitä sinullekin."--"Jollei joskus lentäisi lintu
räystään alle minun liikkumattanikin?"--"Ei tule sekään lintu
liikkumatta."--"Tuleehan tiainen ja pääsky, herään päivänä kesäisenä ja
siinä se sirittää."
Mutta laittoi äiti kuitenkin eväät ja lähdin--hänelle mieliksi, lienee
ollut aavistukset itsellänikin. Kävi, niinkuin kävi.
En voi enää jäädä tänne, missä kaikki liiaksi muistuttaa sinua--joka olit
täällä ollut, vaikket ollutkaan ollut--niinkuin muistutti tuonnoin, tänne
haudaltasi palattuani, ennenkuin taas tulit takaisin. Tulet joka paikasta
kummitellen vastaani, et enää toivottuna haaveena, vaan menetetyn
aaveena. En kuule enää ääntä, vaan äänen katoavan kaiun. Ei kukaan enää
voi asettua siihen, missä sinä olit. On autiota, sisällötöntä, on käynyt
kulo, ei pala enää aarnituli kätketyn aarteen yllä. Käväisit pesässä,
hylkäsit sen, pyrähdit pois eikä kukaan toinen ole ottava sitä haltuunsa.
Ei ole täällä sijaa enää entiselle kaipuullekaan, veit senkin
viihdytykseni mennessäsi, otit senkin, ja omasihan olikin. Ei ole
siitäkään enää, tarkoituksettomasta, toivottomasta, itseänsä jäytävästä
ikävästä. Minun täytyy siis täältä pois, autiosta ja tyhjästä talosta,
itse aution ja tyhjän.
Minne, en tiedä. Jonnekin toisaanne kuin mistä tulin.
Anti-koirani, aina samaniminen, tyttären tyttären tytär, tietää, on ollut
vastassa laivarannassa, on kieppunut koko päivän kintereilläni,
mielitellyt, viekoitellut--juoksee rantaveräjälle ja kutsuu, kulettelee
kalakonttia pitkin pihaa, retuuttaa sen rantaan, kiertää häntää
verkkovajan ovella, vakiutuu viimein uuden veneen kokkaan ja ulvoo--ensin
ikävästä, kun en tule enkä välitä, sitten ilosta, kun tulen ja alan
vääntää hankavitsaa--tietää kaiken, ymmärtää kaiken, jonkun vaeltavan
ihmishengen kätkö.
Äitivanha kysyy puutarhan portilla:
"Menetkö minne?"
"En tiedä niin tarkoin."
"Jos menet koskille kalaan, ota ruissäkki myllyyn."
"Se sopii ..."
... sillä miksen menisi koskille yhtä hyvin kuin minne muuannekin.
"Ja elä tulekaan ilman lohia ja suuria säyneitä--ota astia ja anna
myllärin Johannan suolata, tulee pian heinänteko ja särpimen tarve
väelle. Kai otat verkkosi ja onkivehkeesikin?"
Äiti tietää, mistä poikansa mieli aina viihtyy. Äiti on nähnyt mielen
mustaksi ja aavistellee syynkin: jos lieneekin juhlilla jotain etsinyt,
ei ole löytänyt. Ei tiedä muuta, mutta ei utele, ei äiti koskaan utele.
Tahtoisi parasta ainoalleen, viimeiselleen--kuolivat nuorina toiset.
Äidiltä ne vietiin, häneltä vietiin kaikki, minulta ei. Äiti eli heissä,
minä aina omissani. Lienenkö muistanut lohduttaakaan silloin, kun olisi
pitänyt. Äiti kätkee omat huolensa, kuta suuremmat sitä tarkemmin. Ei
osaa nauraa, mutta ei myöskään itkeä, ei ainakaan muiden nähden, aina
tasainen, aina tyyni, yöllä vain joskus kuuluu seinän takana valvovan
hiljainen huokaus, silloin surree, minkä surree, aamulla on taas
ensimäisenä työauransa kuressa. Ei hän muistojaan pakene eikä aaveitaan
pelkää. Hävettää itseäni näiden omien huolieni haudonta ja pettymysteni
paisutus ja oman onneni ikävän hemmottelu--enkä sittenkään voi olla sitä
tekemättä.
Laittoi äiti taas eväät, lähden hänelle mieliksi, lienee ollut jotkut
aavistukset itsellänikin.
"Varaja kiviä koskissa--ja sano terveisiä Johannalle--tässä on vähän
viemisiä sen lapsille."
Kaikki hän muistaa, sydän omasta tyhjä, täyttää sen toisilla, Lähdenkö?--
mutta onhan kuitenkin mentävä myllyyn.
Kun astun veneeseen, on kuin lähtisin pakoon, niinkuin pelkuri. Mutta kun
tartun airoon, tulee taas tarve ponnistaa pois poistumisen vuoksi. Äiti
on äiti ja minä olen minä, kumpikin hoitakoon itse huolensa, hän tehköön
sen omalla tavallaan, minä teen omallani.
Ja minä soudan suuria tyyniä selkiä, eikä kuulu muuta kuin kaakkurin
huuto ilmassa. Tulen laajaan virran suuhun ja ylhäällä airo sipaisee
nuokkuvia ruohoja ja kumoo kaislikoita, sakeita kuin hankia, kun soudan
harhaan. Vetelen virtoja ja vuolaita suvantoja, joiden rannoilla nukkuu
suuria taloja äyräillä ja kuvastuu taivasta vastaan kaivonvinttejä.
Virran suu kapenee ja tulee ne suuret luhtaniityt ja niiden lukemattomat
ladot aina etäiseen, matalaan metsänrantaan saakka, minkä takana ovat ne
suuret kurkisuot, joilta kuuluu auringon noustessa silloin tällöin pitkiä
parahduksia. Aamuaurinko vetää kylmää kultaansa soitten yli näkyvälle
erämaan vaaralle. Sen alla on se koski, mihin pyrin.
Raukaisee, haukkaan eväitä. Mitä minä oikein sinne? Ketä minä pakenen?
Maksaako vaivan? Enkö ole raukka? Siinähän on ruissäkki, niin--sitä
vartenhan minä. Korven reuna lähenee, veden kulku kiihtyy, joki laajenee
matalaksi sahiksi, jossa vesi väräjää kuin tuulen virin alla aina samassa
paikassa, ei murru, joskus vain jossain kulahtaa kuin nielevän kurkku.
Lähden taas. Avartuu eteen suvanto, koommin kuin pieni järvi, kalasauna
rannan kaarteessa suuren kuusen alla. Olisi siinä erakolle maja, mutta
kauemma kaipaa mieli. Vedet kapenevat taas ja niiden vauhti kiihtyy, vesi
mustaa kuin Tuonelan joessa, rannoilla juuriltaan suistuneita honkia, ja
alas ui vaahtopalloja, pöyheitä kuin kuontaloita, kosken irti tempomia ja
sen sotkemia.
Soudan ja soudan, sauvon ja sauvon.
Päivä kallistuu iltaan, hyttyset hurisee, lohi silloin tällöin loiskahtaa
ilmaan. Anti-koira istuu kaiken aikaa perätuhdolla, vainuten vesille ja
vainuten maihin, tuon tuostakin vilkaisten minuun:--Siinähän taas hyppäsi
lohi, mikset sinä ongi?... Tuolla ui sorsa poikineen, mikset sinä
ammu?... Tuolla tuoksuu metsopoikue karpalomättään kupeessa--etkö näe--
miksemme mene maihin?... Mikä sinua vaivaa? Tiedän, mutta onhan tässä
tärkeämpiäkin. Vai olet nyt taas sillä päällä? Ja se haukkuu kiihkeästi.
"En ole millään päällä. En pysähdy, en ammu, en ongi, koska minun täytyy
toisille perille."--"Mille perille?"--"Mille perille tahansa!"
Vaahtokuontaloita viilettää yhä tiheämmin alas, kuta ylemmä tulen. Rannat
kohoaa, väylä kiristyy, koskitaival alkaa. On käytävä sauvoimeen käsiksi,
on oteltava ase kädessä veneenalaisten erämaan vesien voimaa vastaan. On
saatava nämä rukiit myllyyn, vähät muusta! On saatava rukiit myllyyn ja
särvintä äitivanhan heinäväelle, vähät muusta--onhan juuri sitä varten
lähdetty. Elä vilkuta siellä suvannon lehtosaaressa rantapuiden välissä
enää sinä, ei ole aikaa, et ole kuitenkaan sinä, ja näkyjä en tahdo enää
nähdä. Tämä on eroretken viimeinen taival, ole siellä, minne jäit. Ei ole
nyt aika kuvittelujen ja kaipuun. On aika puskea hyrskystä hyrskyyn,
sauvoimen ponnistaa pohjasta ja sysätä suoraan kokka, kun koski kampeaa
ja virta painaa vinoon. Tämä sinun veneesihän nousee nivasta nivaan kuin
linnunpoika räpylöin ja siivin. Nousee, kun täytyy--ja vaikkei olekaan
muuta turvaa kuin oma itseni, niin ei ole, elköönkä tulko. Jottako
nousisit, pursi, paremmin, jos meitä olisi kaksi, jos toinen perässä,
toinen kokassa, toinen pidellen, kun toinen vaihtaa sauvointa ja työntää?
Nousen yksinkin--mistä sinä tiedät, että kävisi muka paremmin kaksin?
Yksin olen, itse ainoa omani. Sinä menit sinne, minä menen tänne.
Sauvon vastedes elämäni niinkuin nyt tämän kosken. Suoriun siitä,
niinkuin tästä. Se on siinä, miten vihaisesti sauvoin ponnistaa pohjasta,
siinä, miten painan ja painin. Ottelemme siis, sinä elämänikin
vastavirta, sinä kohtalonikin kinahmi. Vaikka olkoonkin joka otteessasi
uusi yllätys--minä voitan. Nyt tiedän, mitä varten tänne tulin.--Mutta
kenen tässä voitan? Sinutko? Sinunko kanssa nyt taistelen? Sinuunko
kiukkuani pusken? Mitä varten?
Siinähän onkin jo suvanto ja voitto ja lepo! Siinä on leppoisa, sileä
suvanto, jota vene viiltää, niinkuin sitä nyt työntäisivät samat voimat
ylös, jotka äsken painoivat sitä alas, viimeisellä vimmallaan. Olen
saanut itselleni niiden voiman. Mitäkö varten taistelen kanssasi? Sinunko
uhallasi olen tässä, sinuako uhmaten? Syytinkö äsken sinua? Mistä? Eihän
ole linnun syy, että sattuu lentämään tien poikki, jota minä satun
kulkemaan, eikä pysähdy, enkä minä häntä sentähden saa.
Kuitenkin kaikitenkin--kosket on välillä ja virrat ja suunnattomat selät
ja mahdottoman avarat maat, talottomat taipaleet. Ei mitään tietoa
toisella toisesta, eikä tarvitse ollakaan. Eroko? Kaikenko ero? Ihanko
uusi taival edessä? Ettäkö elämän onni ei ollutkaan siellä, mistä sitä
kaiken elämäni ensin vaistosin ja sitten tietoisesti etsin? Eipä siis
ollut. Kun ei ollut, niin ei ollut.
Taas on tyyntä vettä, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten
pieniä järviä ja soilahteleva pitkä suvanto--ja siinä se nyt sitten taas
on--kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu
kalliopaaden yli. Putouksen vieressä on pienoinen mylly, ratas
pärskyttäen vettä mustaan märkään seinään. Ylempänä myllärin tupa ja
kiviaidan ympäröimät pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinnä
avopää kallio--joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle ylös,
hehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, tänne
näitä vesiä sauvoessani: Kas, mikä majatalo Tuonen tumman joen partaalla
--sitäkö varten, että väsähtänyt sielu saisi yöpyä matkallaan ikuisuuden
ylävesiin, alkulähteelle, missä se sitten lieneekin, ehkä sokeana hetteen
silmänä jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa--tuo tuli ensi
kerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani
perä edellä, perätuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin
punainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, äiti perässä,
myllärin emäntä, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tyttö kokassa
soutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan
ja huudahtaa:
"Voi minun päiviäni--kun en ollut tunteakaan uutta venettä--oltiin
menossa saunan lämmitessä vastaksien taittoon--ka, soutakaahan, tytöt!"
Virta kantaa heidät ohi, ennenkuin ehtivät tarttua airoihin. Hän huutaa
minulle, että soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missä on verkkovaja
ja näkyy virepuut, siinä on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin
he ja joudun kokastamaan heidän venettään, josta pipanat piipertävät
maihin kuin vuonat karsinasta. Äiti käskee antamaan kättä ja
notkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannäköisiä ja melkein
samankokoisia, vanhin ihan niinkuin äiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja
heleäsilmäisiä--minua vihlaisee nuorinta, ristityttöäni, ilmaan
keikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eikä mahda tulla.
Äiti itse on hämillään ja hyvillään, kasvot välkehtien niinkuin aina,
herahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi--ei tiedä
oikein, mitä sanoisi, sitten sanoo:
"Juoskaa, tytöt, myllyyn sanomaan isälle, että tuli vieras ... että tulee
ottamaan säkin.... Tultiinpahan taas ... ja kalapönttökin mukana, kyllä
se pian saadaan täyteen ... lohet hyppiikin kuohun alla niin että ... nyt
siellä taas yksi ja tuossa toinen!"--Ja vasta sitten hän tuli
tervehtimään, pyyhittyään kätensä esiliinaan:
"No terve, no terve! Kyllä nyt Ville tulee iloiseksi, kun on odotettu jo
pitkään ... tuli juuri kotiin salolta puita lukemasta metsäherran kanssa,
maanantaina se taas lähtee.... Siinä se astuu, jankkailee, vaikka tiedän,
että juoksisi, jos ilkiäisi--hei, astu ravakammin alamäessä! elä tuossa
jarruttele!"
Mies, jäntterä, tyyni, harvapuheinen, vaimonsa vastakohta, yhtä
pidättyväinen kuin tämä eloisa ja puhelias, ensi näkemältä melkein tyly,
jos ei tietäisi--ainoastaan silmät ja suun ympärys muhoilevat, ilmaisten
mielihyvää ystävän tulosta.
"Maltettiinpas lähteä ... vaan lienee ollut tärkeitäkin touhuja.... Ja
uusi vene? Ja omaa tekoa? Eikä taida pahasti vuotaakaan."
Hän tarkastelee saumoja, nostelee kokasta ja perästä.
"Sopii kiittää Villen oppilaansa työtä, niin kiittää itseäänkin samalla,"
minä sanon.
"Se on Villen paras kiitos, kun ei moiti," nauraa Johanna.
"Ei ole hullumpi ensi tekeleeksi."
"Tekeleeksi! Se pitää sitten jo olla maailman mainio, joka ei ole
Villestä hullummaksi."
Ville vääntää missäkin selkäänsä ja me kokoamme Johannan kanssa muut
tavarat ja nousemme pihaan. Koirat ovat löytäneet toisensa, heidän
Ottinsa ja minun Antini, sisarukset, samaa pentuetta, Repolan peruja,
yhdennäköiset, pystykorvat, punaiset ja kippurahännät, että tuskin voi
toista toisesta erottaa, ja ryntäävät molemmat päälleni, ulvoen ja
nuoleskellen--sitten puree Ottia kirppu ja sen on istuttava perälleen
puremaan, jolloin Anti tarttuu häntään ja alkaa laahata, ja silloin taas
alkaa kahina ja härinä.
Pikkutytöt ovat turvautuneet äitinsä helmoihin.
"Ka, oletteko siinä, eihän vieraan Antia tarvitse pelätä enemmän kuin
omaa Ottiakaan. Minä sitä sitten en ole saanut noista kakaroista rauhaa,
ensin äidin ja sitten omani...."
"Katsokaa, Konttisetä viepi vuonaa karsinaan!" huudahtavat tytöt ja
rientävät kaikki rinnettä pihaan, missä vanha äijä, pärevasua kantaen,
tulee tuvasta ja menee nurkan taitse navettaan päin.
"Mitä se ukko kantaa?"
"Kun se tullessaan löysi vuonan louhusta, jalka poikki, niin sitä se
hoitaa. Se sen sitoi ja on makuuttanut tuvassa ja nyt näkyy vievän
karsinaan, kalun se taitaa siitä saada.--Käypi tupaan, minä menen
laittamaan lettutaikinaa."
"Ei nyt pidä turhaan sitä vaivaa nähdä."
"No, ei toki milloinkaan ilman, se kuuluu meillä asiaan niinkuin ennen
Repolassakin."
Heidän talonsa on pengermällä, tupa, aitat, navettarakennus, takana
jyrkästi nouseva jylhä, komea vaara, Kurkivaara. Pihalla on kaikkialla
kerppuja kuivamassa, nurkissa, tikapuilla, aidalla. Tupa on kuin
vihreällä verhottu. Tästä näkyy koski ja suvanto ja siintävät
kaukaisuudet yli pohjoisten salojen, soiden ja erämaan järvien. Istahdan
rapuille levähtämään. On yhä enemmän viihtyisää ollakseni. Ville kantaa
vettä saunaan, joka on vähän alempana, Johanna askartelee aitassaan.
Hän on sama kuin vuosia sitten, sama reipas, ystävällinen, huolekas ja
iloluontoinen--sama ilme, samat liikkeet--silloin pikku tyttö, nyt emäntä
ja äiti. Hän oli ollut meillä asuntoa rippikoulussa, joka käytiin
yhdessä, olimme olleet hänen veljensä Taavetin häissä, hän
morsiustyttönä, minä sulhaspoikana. Hän joutuu naimisiin nuoren
metsänvartijan kanssa, miesten parhaan, kaikkitaitoisen, sepän,
kirvesmiehen, metsämiehen, joka oli rakentanut itselleen torpan ja myllyn
tänne erämaahan. He elävät hyvin, molemmat aina työssä ja hankkimassa.
Tulen tänne tuon tuostakin kalastamaan ja metsästämään, milloin
koskitietä soutaen ja sauvoen, milloin suksella hiihdellen yli suurien
soiden, Kurkisuon ja sen takalistojen, ja yli Kurkivaaran--ensi kerran
silloin, kun lähdin itseäni pakoon; silloin pois keväisiä hankia, pois
kotoakin heti, silloin melkein niinkuin nyt. On uisteltu Villen kanssa
lohet ja tuulastettu hauet, ammuttu teeret, metsot, jänikset, on
haasteltu monet yöt nuotiolla, revontulten hulmutessa taivaalla, ja
tuumailtu maailman menot ja tämän oman maan asiat halki, joita metsävahti
ja hänen vaimonsa seurailevat kuin omiaan, lukien kaikki kirjat, joita
saan heille hankituksi. Ollaan ystävät Johannan ja hänen miehensä kanssa,
Johannan ehkä vielä enemmän kuin miehen. Viivyskelen täällä joskus
viikkokaudet. Tuloni näyttää aina olevan heille iloinen, mieluinen
yllätys, eivätkä tiedä, miten pitää minua hyvänä. Heissä on kaikkea sitä,
mikä minulle ihmisissä aina on ollut miellyttävintä ja arvokkainta:
ystävällisyyttä ja auttavaisuutta ja herttaisuutta ja osanottoa, tarve
olla mieliksi ja aina antaa mitä itsellä on--haastan heille kaikki asiani
niinkuin hekin minulle--ollaan ystäviä, minulla on vähän enemmän
kirjatietoja, heillä enemmän elämän ja kokemuksen. Täällä minä aina
pääsen siitä, mikä minuun muualla tarttuu epämieluisaa ja minulle
kuulumatonta, tai kuormittuu raskasta. Täällä haihtuu haikeudet ja katoo
kaipuut. Täällä on minulla oma kesäaittani, niinkuin erakolla maja, joka
Villen kanssa yhdessä kalkuteltiin ja sammalsaumoille salvettiin--
leikillä puhuen: minulle muka vanhain päivien varalle, kun äiti kuolee ja
minä myön talon ja muutan tänne vaariksi, eläkkeelle, ja Villen ja
Johannan lapset saavat periä sen huoneen ja mitä minulta muutakin jää.
Johon Johanna nauraa:--Omasi kanssa siihen tulet--ja olisi jo aika
tullaksesi ... (hän sitä samaa, mitä äitikin) ... johon minä:--Tuo Ville
vei, ennenkuin minä ehdin. Johon Johanna:--Taisi tulla vakainen vahinko.
Yksi tytöistä tuiskahtaa nurkan taitse:
"Äiti, tulkaa katsomaan, se seisoo jo kolmella jalalla!"
"Hyvä, hyvä, mutta en minä nyt jouda," sanoo Johannan ääni aitasta.
Tyttö tuiskahtaa sinne takaisin. Minä seuraan. Siellä on vuona
karsinassa, seisoen kolmella jalalla, neljäs lastoitettuna ja sidottuna.
Emo määkii kujassa, mutta vuona ei välitä siitä, vaan tunkee turpaansa
häkkioven läpi, jossa hoitajansa maassa istuen sitä hyväilee ja sille
haastelee, kiintyneenä siihen niin, ettei huomaa, ennenkuin minä
tervehdin.
"Päivää, päivää,--ka, kun ne olisivat sen tappaneet, kun eivät luulleet
kalua tulevan, vaan tulipahan ... kohta otetaan lasta pois ... menkää,
tytöt, nyhtämään nuorta heinän helvettä pellon pientarelta ... katsohan,
kun ei välitä yhtään emästään ... hoitajansa kättä vain imee.... Kerran
minulla oli koira, jota vähän aikaa hoidin, niin se seuraili niin, että
kun en saanut haihtumaan muuten, niin piti sitoa ja minun lähteä veneellä
suuren selän yli--jaa, jokos minä sanoin päivää, terve, terve ... menkää,
tytöt, menkää ... minä heitän sille vielä olkia vuoteeksi.... Käydään
tuonne pihaan.... Istutaan vaikka tähän rappusille.... Mitäs sinulle
sitten oikein kuuluu?... Olitko juhlilla? Hyödyitkö niistä mitä?
Antoivatko laulannat lohtua sielullesi?"
"Enpä tiedä."
"Sitä minäkin, ei niistä meikäläisille ... olinhan tuolla minäkin kerran
... en minäkään niistä heidän torviensa toitotuksista ja rumpujen
pärrytyksistä ja juhlapuheista ja paukutuksista ... enkä minä sitä
huitomista ja kuin väkisin laulattamista ja kilvan kirkumista, jotta kuka
paremmin parahtaisi ... se on minun musiikkiani, kun tuo Johanna soittaa
kanneltaan tuvan hämyisessä karsinassa.
"Nyt saunaan!" hoikkasi Ville törmän rinteeltä.
"Tullaan, tullaan!" hoikkaa Konttisetä vastaan.
Joka kerta kuin tavataan, pitkienkin aikojen päästä, menee meiltä heti
puhe näihin tämmöisiin. Hän on ystäviäni, niinkuin nämä täällä, ja
muitapa minulla ei juuri olekaan, eikä ole ollut tarvis eikä enää tule.
Hän on melkein sama kuin silloin, kun kävi ensi kerran meillä ja haastoi
minulle hyvästä haltijasta ja miten sitä on hoidettava, että se
viihtyisi, ja yhä hän siitä haastaa. Ei kukaan tiedä, kuka hän oikein on
ja mistä kotoisin, enkä minäkään ole kysynyt. Kerran hän kuitenkin: että
"olisi ehkä voinut tulla vaikka pappi tai vaikka lääkäri, tai vaikka
runoniekka eli rohvessori, jos en olisi sairastunut kovaan sielun tautiin
ja tuskaan, jossa oli vähällä henki mennä, mutta ei kuitenkaan mennyt
henki, vaan tuli, tuli henki sanomaan näyssä, että minä olen se kaiken
hyvän henki ja kaiken kauniin henki ja sinun on seurattava minua ja
opetettava minua muille. Siitä ei siihen aikaan kukaan tiennyt, mutta nyt
on jo niitä, jotka tietävät ja ymmärtävät tai ainakin aavistavat. Minä
olen sen kuiskaava ääni erämaassa." Hän parantelee ihmisiä ja eläimiä
luonnonlääkkeillä, hieroo, kylvettelee, lääkitsee luun ja lihan vikoja ja
tyynnyttelee ja viihdyttelee verien vihoja. Ei ota mitään maksua
vaivoistaan, mutta ruuan ja vaatteen ottaa, kun annetaan, ja evästä
konttiinsa pitemmille taipalille. Ei hän viihdy kauan paikassaan, katoo
pitkiksikin ajoiksi, mutta kun palaa, on, niinkuin olisi ollut kaiken
aikaa talossa, elänyt yhdessä mukana, ja tietäisi, mitä on tapahtunut ja
mitä tarvitaan. Hän on näkijä, aavistelija, ymmärtäjä, joka virittää
ensin oman sielunsa sen vireeseen, johon yhtyy, ja siitä vähitellen hänen
sielunsa omaansa. Olemme soittaneet monet sielun sävelet yhdessä, hän
tulee kuin kutsuttuna silloin, kun minulla on sen soiton tarvis. Hän
sanoo tietävänsä, kuulevansa kaukaa, milloin kuka häntä kutsuu.
Istumme lauteilla, vastojen hautuessa, suloisessa lämpimässä, ennenkuin
löyly vielä on lyöty.
"Olisin minä kuitenkin tahtonut siellä juhlilla yhden laulattajan lauluja
kuunnella," jatkoi siinä Konttisetä.--"Olisin vielä kerran tahtonut
kuulla niiden etelän tyttöjen kuoroa."
"Missä te heidät kuulitte?"