alkaa. Se on vuosilta ja tapahtumilta pitkäkin, mutta elämyksiltä lyhyt,
sillä niitä ei oikeastaan ollut kuin yksi ainoa: kaipuu. On kuin ajaisin
ja ajaisin, yksin, talotonta taivalta, vaikka ajan paljonkin ohi. Ajan
paljon ohi, näen tieni varrella taloja ja kyliä, poikkean niihin, olen
mukana tapahtumissa ja ihmisten touhuissa. Isä kuolee, saan haltuuni
tämän talon ja hoidan sitä äidin kanssa. Me menestymme, otan osaa
kunnallisiin ja kansallisiin. Uurtelen tavallaan uraakin, sillä minä
näytän heille, että herrastakin voi tulla talonpoikana mies eikä renttu,
vielä parempi talonpoika kuin talonpoika itse. Minähän täällä yritän,
neuvon ja otan alotteita heidänkin hyväkseen. Pysyn pystyssä--omin
voimin--olen täydellisesti hermojeni ja lihasteni ja jänteideni ja
tunteitteni herra--tulen helposti toimeen ilman sitä vanhaa yhteisuskoa--
saan itsessäni aikaan sisäisesti paljoa enemmän kuin kukaan muu--katselen
säälien heitä, jotka hakevat turvansa lunastuksista ja pelastuksista ja
semmoisista. Mitä lienenkin menettänyt, en ole menehtynyt. Tunkee joskus
epäily: kannattaako? en koskaan saa palkkaani, en koskaan kohtaa häntä?
Missä minä täällä hänet kohtaisin? Mutta vaikkei hän tulisikaan, en tee
tätä palkan vuoksi, minä sittenkin olen uskollinen; koska en saa olla
hänelle, jota minulla ei ole, niin saanhan itselleni, ainoalle, joka
minulla on.
Eikä kuitenkaan mikään kaikesta tästä kaiu _muistelun_ arvoisena
mielessäni eikä ole tämän taipaleenteon oikea sisältö. Sieltä tänne
saakka soi senaikuisen elämän ainoana johtosävelenä se, mikä yksinäiselle
matkamiehelle: reen alati yksitoikkoinen ritinä, tiuku, kulkunen, joka
soittaa aina vain samaa aihettaan: kaipuuta, kaipuuta, onnen ikävää,
milloin vähän äänessä nousten, milloin vähän laskien--ylämäet, alamäet,
metsätiet, viittatiet niemestä niemeen, varsinkin talottomat taipaleet,
loppumattomasti. Enkä tiedä, mihin matka on päättyvä ja milloin, tuskin
minnekään ja milloinkaan.
Kaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elää, vuodesta vuoteen, aina
tyydyttämätön, aina hivuttava, välistä jäytäväkin, se ainainen
yksinäisyys, ystävän ikävä, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve.
Sitä elättää erämaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus
ja yksinäisyys ja matkojen kaukaisuus. Sitä elättää kolkko viima,
paahtaessaan pohjoisesta--tai on tyven ja revontulet palavat. Sitä
elättää kuikan huuto yli suurten selkien--kuovi, joka valittaen kutsuu
soiden takaa omaansa,--halli, joka ulvoo haikeuttaan peninkulmien päähän,
vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei koskaan ole tavannut, vaan jota
kuitenkin vaistoo, niinkuin viimeisessä toivottomassa kaihossa, tienneekö
itsekään minkä, tai ulvoo sitä taivaalle kylmään kuuhunkin, mihin sillä
ei ole mitään mahdollisuutta päästä.
Sitä elättää hankia sulattava päivä ja myöhään yöhön tippuva räystäs--
puro, joka kevätyönä soittaa--tai kun kesätuuli kulkee sihisten yli
heilimoivan pellon--tai kun käy syysmyrsky ulapalta ja notkistaa
vastarannan puut ja lepänlehdet nurin, valkoisen puolen päällepäin....
Tai kun on tämmöinen ypöyksinäinen sunnuntai-ilta ja hanuri kuuluu
sillalta ja heilläkin tuntuu olevan haikea ikävä, vaikka tanssivat.
Näistä se elää ja näissä se kasvaa--ja minä odotan ihmettä lumoja
luomaan, odotan jotain tulevaksi, vaikka tiedän, ettei tule. Sillä minun
täytyy, koska se on ainoa, jonka kautta olen kosketuksissa kanssasi. Kun
sen joskus kadotan, sitä kaipaan--kaipuutani. Se on kuin kytötuli lumen
alla suossa, suitsutus tuntemattomalle haltijalle, josta en tiedä, onko
sitä, onneni haltijaa, enää minulle olemassakaan.
Vaan jos se sittenkin olisi? Jos yhtäkkiä olisit tullut, seisonut tiellä
odottamassa ja pyytänyt pysähtymään ja noussut tähän rekeen ja sanonut:
"Siinähän olet, löysinpäs, saanko seurata?" Sitä kuvitellessani:--että
joku etsii minuakin, niinkuin minä häntä--kaihon kulkunen lakkaa
soimasta, yöllinen viima puhaltamasta, tulee tyven ja sappi kuun
ympäriltä katoaa. Näköhäiriössä joskus tapahtuukin niin, olet tulevinasi,
tinarinta tienkäänteessä, kuutamossa, samassa haihtuaksesi kuin vitilumi
hangella ... ja jäinen kuusi tiepuolessa taas kohisee ja tiuku ja
kulkunen yhä itkee ja minä istun pää hupussa syrjin viimaan ja viluuni.
Ja kuitenkin olit jo--tiedänkö kuinka monta kertaa--kulkenut tieni
poikki, ohitseni siellä, mistä pakenin tänne, tietämättäni,
aavistamattanikaan, että sinua oli olemassa. En ole voinut ikinä
ymmärtää, etten sinua jo silloin tavannut. Kuinka ei joka hermo
tiedoittanut, että tulit minua vastaan, kun tulit vastaani joka päivä,
monta kertaa päivässä, kulkiessani samaa katua kuin sinäkin? Kuinka ei
sieluni soinnahtanut sinua, kuinka en erottanut ääntäsi muiden äänistä ja
nauruasi muiden naurusta, silmiäsi muiden silmistä, en käyntiäsi, en
palmikkoasi, kun tyttöparvi, jossa sinäkin kuljit, hulmahti ohi?
Kuinka oli henkeni niin epäherkkä, kuinka sieluni siihen määrin turto?
Eikä henkeni sittenkään ollut epäherkkä--eikä tuntoni sittenkään
turto....
Muistatko--?
Kuulen ensin äänen ja tiedän samassa, että se on sinun. Näen sitten
notkahtavan vartalon ja tiedän, että se on sinun, ja kun samassa näen
kasvosi ja katseesi, alhaalla laiturilla, pyörähtäessäsi päin laivaan ja
katsahtaessasi ylös kannelle, tiedän kolmannen kerran, että se olet sinä.
Seison alakannella avatun laivaportin kohdalla. Koivuilla koristettu
juhlalaiva, joka järveä kiertäen on kulkenut sillasta siltaan, noukkien
laulujuhlaan tulijoita, on pysähtynyt taas muutamaan, ja laivan portti
avataan.
"Vieläkö me mahdumme, herra kapteeni?" kysyy heleä äänesi neitoparven
keskestä.
Kumartaen ja tehden kädellään keikailevan liikkeen sieltä alas vanha,
kohtelias kapteeni vastaa:
"_Teille_ täytyy aina olla tilaa minun laivassani, keijukaiset.--Seis!--
Takaisin!--Lankonki alas."
Teitä on retkikunta nuoria neitoja, kaikki samanvärisissä ja -kuosisissa
urheilupuvuissa, kukkia rinnassa, matkasauvat kädessä, selässä pienet
reput. Teissä on jotain, joka ei ole täkäläistä. Ette malta odottaa
porraslaudan laskemista, vaan hypähdätte, sinä ensimäisenä, sillalta
suoraan laivaan. Tartut toisella kädelläsi kaiteeseen, toisen saan minä
ja nostan sinut sisään.
"Kiitos," sanot sinä, ehtimättä katsoa auttajaasi.... Sitten sinä katsot
ja toistat: "Kiitos!" säestäen sitä silmäyksellä, jonka luulen sanovan,
että olit mielelläsi antanut minun auttaa, niinkuin se olisi ollut
sinulle iloinen yllätys. Sitten riennätte kaikki yläkannelle, josta teitä
tervehditään ja huudetaan tulemaan.
Kun toinnun, olen tajunnut: elämäni ikuinen onni--tai sen ikuinen
onnettomuus--on kulkenut ohitseni ... kaikki on ratkaistu, en tiedä,
miten, olipa miten tahansa, mutta ratkaistu se on ... jos hän ei ole se,
ei häntä ole eikä tule.
Tapaan sinut yläkannella laamannin väen seurassa. Ne ovat ottaneet sinut
haltuunsa niinkuin omansa, niinkuin sukulaisensa, nuoret herrat
sinuttelevat sinua, kyselevät teiltä jalkamatkastanne, siinä nauretaan ja
ilakoidaan. He, nuo uusmaalaiset keikarit, ovat sulkeneet sinut
piiriinsä, kohdellen sinua sillä teennäisellä, suojelevalla, itserakkaan
ivallisella hienostelulla, joka minua heissä aina on tympäissyt, noissa
minulle kuin vierasverisissä, herrasrotuisissa, kyömynenissä, piikojensa
pitäjissä, isänsä pojissa, tuon vanhan elostelijan, aina sikariaan
imevän, punanenäisen ja -naamaisen, valkoliivisen totisedän. Joka kerta
kun tulevat tielleni, minä vavahdan ja väistän heitä kuin metsänelävä
vierasta hikeä. He koettavat olla minulle tuttavallisia, kun joskus
tavataan, mutta ovat samalla suojelevaisia, jota en voi sietää. Olet
heidän saarroksessaan, lasket leikkiä heidän kanssaan, naurat, olet
hilpeä, mutta samalla minä mielihyvällä totean, että olet hienompi ja
sivistyneempi kuin he, jotenkuten eristäyt ja pidät heitä välimatkan
päässä.
Yhtäkkiä sinä siellä käännyt, niinkuin etsisit jotakin, näet minut, saat
hämillisen ja samalla iloisen ilmeen, ja virkat jotakin laamannin
tädille. Hän on ainoa siinä perheessä, jota siedän, hieno, vanha rouva,
äidin ystävä, salaisesti herännyt, joka välistä tulee meille puhumaan
huoliaan. Hän viittaa minut esiin ja esittelee meidät, laamannin herrojen
väistyessä silmiään siristäen ja antaessa hitaasti tilaa minulle,
kotikutotakille. Sinä astut heidän piiristään ja ojennat minulle kätesi.
Kasvoillesi leimahtaa elävä, herkän sielun välitön välähdys, joka näyttää
ilmaisevan herttaista hyvää sydäntä ja pohjatonta, kirkasta
hyväntahtoisuutta ja koruttomuutta, ujoa ja samalla avonaista ja iloista
mieltä--heijastaen sen pohjaa samalla kuin pintaa niinkuin kirkas
läpikuultava poreileva lähde. Ethän osannut etkä tahtonut koskaan salata
etkä peittää mitään etkä olla muuta, kuin mitä olit--tiesin aina, mitä
ajattelit ja tunsit--joka teki olon kanssasi turvalliseksi ja suhteemme
suoraksi.
"Olemme oikeastaan vanhat tutut", sinä sanot, ja kätesi ote on luottava
ja luja niinkuin toverin.
"Missä herrasväki on tutustunut?" kysyy joku herroista.
"Minulla oli ilo auttaa neitiä laivaan", minä sanon.
"Olen tuntenut teidät jo kauan sitten--te ette tietysti muista ettekä
voikaan?"
Ja sinä kerrot nauraen, punastuen, mutta siitä välittämättä, luontevasti
ja avomielisesti, kuinka olin harva se päivä tullut teidän
koulutyttöparveanne vastaan Bulevardinkadulla. Olitte "ihastuneita"
kotikutosarkaiseen ja naapukkalakkiseen.
"Siis vanha flamma--onnittelemme!"
"Te punastutte molemmat!"
Ja he jatkoivat tähän tapaan, joka minulle aina on ollut sanomattoman
vastenmielistä ja epäsivistynyttä. Sinä et näyttänyt välittävän, vaan
sanoit hilpeästi:
"Tiesimme, missä asuittekin ja kenen kanssa."
Mainitsit vanhan asuntotoverini nimen--sinäkö siis olit se
hänen kirsikkatyttönsä? Kerroit hänen olevan siellä maalla,
kansakoulunopettajana, naimisissa erään kunnon talonpoikaistytön kanssa,
jonka olitte hänelle toimittaneet ja joka oli tehnyt hänestä miehen.
Kuulin kaiken tuon, mutta koko ajan minä vain ajattelin tätä yhtä: hän on
nähnyt minut, vaikka minä en ole nähnyt häntä, hän tunsi minut ja hän
tahtoi tutustua minuun uudelleen, ja sen kaiken hän sanoo noiden kuullen.
Kapteeni tuli samassa, saatuaan laivansa käyntiin, pyytämään, että sinä
olisit niin erinomaisen ystävällinen ja herttainen, että antaisit
juhlayleisön kuulla kuorosi ihanaa laulua. Sinä suostuit koreilematta.
Asetuitte perimmälle kannelle pyörylään hulmuavan lipun alle koivujen
keskeen. Lauloit itse mukana. Kuorosi näytti tulkitsevan vain sitä, mikä
sillä oli sinua. Tyttösi olivat kuin toisintoja sinusta, niinkuin
kamarineidot prinsessastaan, kasvojen ilmekin sama kuin sinulla.
Olin kai kuvitellut itselleni ulkomuotoasi ja olentoasi jonkinlaiseksi
kaikkina näinä kaipuuni vuosina. Koettaessani nyt saada esille kuvaa,
jonka mahdollisesti olin luonut sinusta itselleni ennen tätä tapaamista,
en saa esille pienintäkään piirrettä, joka olisi toinen kuin se, mikä
siinä silmänräpäyksessä, kun kuulin äänesi ja näin vartalosi ja kohtasin
kasvojesi ilmeen, painui mieleeni olevaksi ja olleeksi.
Sinua ympäröi siinä viileä tuuli ja päivänpaiste ja siniset laineet ja
liehuvat liput ja juhannuskoivut kannella. Terve väri, kylmä hipiä, mutta
silmä tumma ja lämmin ja hymy monivaihteinen, silmän ympärys herkkä--
päävaikutus raikkaus ja pirteys ja luontevuus ja hempeys.
Laulunne loputtua katettiin teille kahvipöytä kannelle, ne ottivat,
laamannin väet ja kapteeni ja muut herrasväet, teidät haltuunsa ja
sulkivat piiriinsä. Minä istuin syrjässä toisella puolella kannen, josta
voin sinut nähdä. Olit mukana, mutta kuitenkin niin, kuin et olisi ollut
oikein kotonasi, omassa heimossasi, niinkuin olisi katseesi joskus
etsinyt jotain, kurkottautunut toiselle puolelle jonkun esteen yli,
kuuntelit, mitä sanottiin, mutta hajamielisesti, ja kysyit uudestaan. Ja
minulle riitti onni, niinkuin monesti ennen, nähdä ja kuulla ja koota
itseeni kaukaa. Olit omani, niinkuin laulajatar tai näyttelijätär on,
hänen omalla ottamallaan oikeudella, sen, joka häntä enin ihailee ja
parhaiten ymmärtää. Vaatimatta häntä erikoiseksi omakseen hän ottaa
kaiken, minkä se muillekin antaa, mutta hän luulee ottavansa ja
omistavansa samalla joukon erikoisuuksia ja hienouksia, joita muut eivät
muka huomaa. Aloin omistaa sinun kaiken kansan kauniistasi sen, mikä
mielestäni kuului vain minulle ja minkä minä, vain minä, kykenin ottamaan
ja olin oikeutettu saamaan: erikoisen vivahduksen äänessä, värähdyksen
huulilla, pään ja palmikon viivan, tavan, millä veit kupin huulillesi ja
nielit--lopulta kaiken, niin ettei sinussa sittenkään ollut mitään, mikä
olisi voinut olla muiden. Kun vaikutit minuun niin erikoisesti, niin
voimakkaasti, et voinut olla toisen, sinun täytyi olla vain minun ja
minua varten. Et voinut olla tarkoitettu muille kuin minulle, ei mikään
voinut olla olemassa sinussa ilman minua. Minä olin kuin sen olemassaolon
ehto ja edellytys. "Et muille neito nuori, vaan minulle neito nuori!"
Sinussa oli minulle jotain synnynnäistä, salaperäistä sukulaisuutta, omaa
pyhittämääni ja itselleni vuosien kaipauksella vihkimääni, ansaitsemaani
etuoikeutettua. Olit minun siksi, että minulle sovit paremmin kuin
kenellekään. Noilla toisilla tuossa ei ollut aavistustakaan oikeasta
sinusta. Olit heille luultavasti vain yleensä soma tyttö. Olit pian omani
_niin,_ että _otin_ sinut tuosta, vein sinut täältä oman ottamiseni
oikeudella, sijoitin kotiini, tulevaan elämääni, nähden sinut
salamannopein elämyksin kulkemassa pihapolulla reippaana emäntänä,
kantamassa lasta keveästi ja vaivattomasti tukevilla käsivarsillasi,
vaimona, äitinä heti samalla kuin morsiamena. Ohjelmoin siinä koko
tulevan elämämme onnen.
En tiennyt vielä edes, kuka oikein olit, en edes, mikä oli etunimesi.
Ystävällinen, herkkävaistoinen laamannin täti yhtäkkiä istui vieressäni
ja kehoitti liittymään seuraan, hänen tuolinsa oli vapaa; mutta kun minä
kiitin ja tein tilaa sivullani, hän jäi ja alkoi kertoa sinusta. Olet
orpotyttö, setäsi, tuomarin tädin veljen, kasvatti, olet suorittanut
kokeet jatko-opistossa ja myös seminaarissa, sillä aiot opettajaksi, joka
ala sinua miellyttää, koska rakastat kansaa ja tahdot uhrata elämäsi sen
valistamiseksi--jollet sitä ennen joudu naimisiin, niinkuin on hyvin
luultavaa.
"Aini on niitä tyttöjä, jotka ennen tai myöhemmin menevät naimisiin ja
parasta se onkin; silläkin alalla heitä vielä tarvitaan, vaikka voihan
olla hyvä, että he sitä ennen harrastavat muutakin. Hän on äitityyppi,
meidän pikkutytöt olivat aivan rakastuneita häneen, niinkuin kaikki
muutkin. Pappa ja pojat ovat miltei mustasukkaisia toisilleen. Pojat,
jotka niin usein riitelevät, ovat olleet kuin enkeleitä keskenään."
"Hän on kovin hauska ja miellyttävä tyttö, ja kovin musikaalinen", jatkoi
hän.... Meillä oli tavattoman hauska ... ne saivat aikaan sekakuoron ja
lauloivat saarissa ja järvellä. Meillä oli aivan juhlaviikko. Minua hän
oikein hemmoitteli--en ole, jumala paratkoon, semmoisella juuri pilattu.
Toivon, ettet ymmärrä minua väärin. Mutta kuinka äitisi jaksaa? No, nyt
sieltä näkyy kaupunki.
Laamannin tädin puhuessa ja sinua katellessa sinä olit koko ajan ollut
hymyily-yhteydessä hänen kanssaan ja siitä oli kuin pirahtanut jotain
minullekin. Lähestyttäessä kaupunkia sinä jouduit liukumaan minusta ja
tämä kosketus hämmentyi.... En käyttänyt lyhyttä tilaisuutta päästäkseni
puhelemaan kanssasi. Seisoit hetken yksin katsellen kaupunkia, jossa
liehui juhlalippuja kaikilla katoilla sitä ympäröivien kukkulain tummaa
taustaa vastaan, ja rannassa kiilsi vastamaalattuja laivoja ja parveili
heleäpukuista juhlayleisöä, juhlamerkit rinnassa, ja nuoria ylioppilaita
marsalkkanauhoissa. Sinulla oli kasvoillasi ihastunut, miltei
haltioitunut ilme. Sitten katsahdit taaksesi laivaan ikäänkuin hakien
jotakin, jolle olisit tahtonut sanoa jotain, mutta katseemme eivät
osuneet yhteen ja samassa olivat laamannin herrat taas takanasi
tarjoutuen kantamaan tavaroitasi. Heillä oli tuttavia rannalla vastassa
ja he veivät sinut mukanaan. Emmehän saaneet koko juhlan aikana
paljoakaan tavata emmekä vaihtaa montakaan sanaa. Mutta minä luulen, että
sinä tiesit minusta niinkuin minäkin sinusta. En kadota sinua
näkyvistäni. Asut samassa talossa puistotorin varrella, missä laulajatar
silloin ennen, ja tulet samaan ikkunaan kiittämään serenaadista, jonka
ylioppilaat--kai laamannin herrojen toimesta--panevat toimeen sinulle ja
kuorollesi. Teillä on juhlassa suuri menestys. Seurailen sinua
juhlakentälle ja laulajaisiin ja kaikkialle--kaukaa. En pääse
kosketuksiin kanssasi enkä erikoisemmin koetakaan. On kuin tahtoisin
vielä olla kiinni kaipuussani, pyrkimättä sen tyydyttämiseen. Välistä on,
niinkuin en hennoisi vielä sijoittaa sitä mihinkään oleelliseen. Etsin
kyllä tilaisuutta, mutta en sitä valmista, vaan jätän sen tavoittamisen
sattuman varaan. Olen yhä edelleen selvillä siitä, että kohtaloni on
ratkaistu:--joko--taikka ... kaikki--tai ei mitään ... kolmatta ei ole.--
Mutta on kuin olisi arvan onnistumisen taikana, etten itse saa ryhtyä
sitä vetämään enkä ratkaisua kiirehtimään. Hedelmän pitää pudota puusta
omasta painostaan minun sitä ravistamatta. Sinunkin pitää kaivata ja
tulla, ainakin puolitiehen, minua vastaan, sinunkin on astuttava
askeleesi. Koska juhlakentällä ja muuallakin menet muiden luo, mikset
tulisi minunkin luokseni, jos sinulla siihen olisi tarve? Olethan
tietystikin huomannut, että seurailen sinua kaikkialle. Tiedät jo, mikä
on tarpeen, voidaksesi ottaa jonkun kehoittavan askelen, vuorostasi
sinäkin. Ja minä odotan ja toivon sitä.
On kaikkien kuorojen huviretki laivalla. Varaan jo ajoissa itselleni
paikan, istun ja odotan, täällä varmaankin olen saava paremman
tilaisuuden tavata sinut kuin juhlakentällä, jossa aina olet mukana
jossain ohjelmassa tai omaistesi ja ihailijoittesi ympäröimänä. Laiva on
jo täynnä väkeä ja lähtövalmiina, mutta sinua ja kuoroasi ei näy. Odotan
niin kauan, etten enää voi poistua. Siitä tulee ikävä retki minulle
välinpitämättömien tuttavien seurassa, minun täytyy kuulla lakkaamatonta
laulua, joka minua tympäisee, kun sinun kuorosi ei ole mukana, ja
laulujen välissä iankaikkisia, isänmaallisia puheita, jotka pyrkivät
lentoon, mutta eivät pääse, räpyttävät vimmatusti, mutta eivät osaa
nousta. Eivät muutkaan niitä kuuntele, vaikka huutavat eläköötä ja
taputtavat käsiään niiden loputtua kiitokseksi siitä, että vihdoinkin
loppuivat--alkaakseen uudelleen.
Kun vihdoin viimein olimme kääntyneet ja olimme lähestymässä kaupunkia,
tuli sieltä vastaan toinen laiva, menossa etelään, täynnä juhlakansaa,
joiden joukossa, laivan sivuuttaessa toisensa, näin kuorosi sen kannella.
Tietysti sinäkin olet siellä. Olen näkevinäni sinut, mutta sinä et näe
minua. Heilutat liinaa, niinkuin et oikein tietäisi kenelle, ikäänkuin
haparoiden, toiselta rannalta, ainoastaan olemassa oloasi ilmaisten--
kuvittelin, että heilutit minulle, vaikken uskonutkaan. Mitäpä sinä
minusta, mitäpä minusta kukaan?
Näissä juhlissa on minusta yhtäkkiä jotain teennäistä ja kieroa ja
vaillinaista. Ne ovat olevinaan kansanvalistusjuhlia. Ketä täällä on?
Herrasväkeä enimmäkseen, tuskin yhtään talonpoikaa, ei ainoatakaan
työmiestä ottamassa osaa. Suomen suuret salot eivät ota niihin osaa. Ei
näillä tällaisilla Suomen kansan pohjakerroksia valisteta ja herätetä
eikä niiden henkeä ravita. Korpien kätköihin olisi mentävä puhumaan ja
soittamaan, kylästä kylään, torpasta torppaan, köyhän kansan
trubaduurina, niille, jotka eivät tiedä, että heillekin on jätetty
kantelo jälelle. Jos minulla olisi ollut se pikkukuoro, olisin tiennyt,
minne sen kanssa mennä, en olisi tullut tänne, en mennyt laamannin
herrojen huviksi heidän saariinsa soittamaan.... Minä siis saan puskea
yksin sitäkin turvettani, tästä lähtien niinkuin tähänkin asti. Tunnen
saavani siihen uutta sisua ja uutta kiristävää voimaa. Ollappa minulla
toveri, ollappa meitä kaksi!
Minä jo päätän: tahdon saada sen selväksi hänelle, joka meni minulle
hyvästiä heittämättä, lähden hänen jälkeensä sinne etelään tällä samalla
laivalla, joka ilmoittaa lähtevänsä tunnin kuluttua. Menen sinne sen
vanhan toverini luo, sieltä jollain tekosyyllä sinun luoksesi, haen sinut
käsiini vaikka maailman ääristä.... Siirryin tietysti sittenkin omaan
laivaan, joka sekin lähti tunnin kuluttua. Voitin itseni--muka. Sillä
oliko se nyt sittenkään mikään voitto? Eikö olisi ollut suurempi voitto
voittaa itsensä toisapäin, ottaa kerrankin kohtalonsa omiin käsiinsä eikä
antaa sen aina johtaa? Koska kuitenkin olin varma, peruuttamattoman
varma, nyt sinun mentyäsi, että olit se ainoa ja oikea.
Kiduin kylmän yön kippurassa laivan kannelle, pelastusvyo pääni alla.
Kävelin raskaan taipaleen laivarannasta kotiin.
Miksi sittenkin olin ollut niin saamaton, miksen sittenkään tarttunut
onneni ohjiin?
Siksikö, ettei niin pitänytkään, koska niihin on kenenkään itsensä turha
tarttua, turha koettaakaan temmata niitä itselleen ja pakottaa omaan
puoleensa sitä, minkä on mentävä toisaanne? Ovat luulleet sen voivansa,
maailman valtiaat. Ovat olleet olevinaan ohjissa. Olivatkin kohtalotarten
ruoskan alla ja sen alla huohottivat, huohottivat ja sen alle nääntyivät.
Ei kukaan ole oman onnensa seppä, vielä vähemmän muiden. Ainoa, jolla voi
tehdä tyhjäksi riippuvaisuuden tehon, on: ei ohjata, ei uhmata, vaan
kyyristyä ja kestää.
Minulle yritti tulla tämä täytymykseen tyytymisen mieli, mutta minä
työnsin sen silloin vielä ovesta takaisin.
Kapinoin tietämättä mitä vastaan.... Menisinkö sittenkin sinne etelään?
Mutta minä puskin pohjoista kohti, minun täytyi saada jostain itselleni
turvaa, ja minä painoin erämaahani ja erämaani taa niinkuin ennen.
Viimeinen erotaival alkaa.
Olin pannut häntä varten, kuviteltuani ja kaivattuani varten, täällä
uuteen kuntoon vanhat huoneet ja liittänyt vanhoihin uusia, olin
muokannut häntä varten maat, raivannut uutispeltoa, ojittanut suota,
kyntänyt vaot ja kylvänyt hänelle niihin. Häntä varten kalkkoi kirves
hirsimetsässä, soljui auringossa välkkävällä talvisella tiellä
rakennuspuu pihaan, sinkoili lastu uuden kesäaitan salvoksella maaliskuun
auringossa kuin koskessa vesipisarain pärsky. Hän oli tulevinaan
välipalaa tuomaan, nousevinaan telineille, piiluni iskeytyi levähtämään
hirren päähän ja minä istuin hirrelle ja minulle ojentui höyryävä juoma
ja vastaleivottu lämpönen, hän viipyi ja ihasteli työaloja, suunnitellen
apuna, miten tämä ja miten tuo--hän lähti omiin askareihinsa,
notkahdellen, hyrähdellen ja kerta vielä jälelleen katsahtaen ja häipyi--
mutta ei kadonnut. Oli täällä, vaikkei ollut, mutta oli tuleva kerran.
Minä häntä varten rakentelin ja laittelin, se elämäni ainoana
tarkoituksena ja se tarkoitus ainoana ilona. Veistelin talvella
soutuveneen, sivelin siihen ruskean tervan toukokuun paahteessa,
lounastuulen liehtoessa kesää, tein sille telat uuden uimahuoneen
viereen--sorvasin talvipuhteella rukin sijansa katsojaa odottamaan,
höyläsin sukset, raudoitin kahden istuttavan reen ja kahden ajettavat
rattaat--oli kasvatettu kotivarsasta nuorikolle nimikkovirkkukin.