seisomapaikka. Kateederi on siirretty nurkkaan. Koulun kello seisoo, sen
molemmat luodit on pantu ikkunalle, lyömäluoti ja käymäluoti, _koulun_
vanhan kellon, joka on yhtä arvokas ja yhdenarvoinen kuin rehtori, ja
joka ei kenestäkään välitä eikä ketään kunnioita, ei keneenkään mukaudu,
vaan kaikki siihen, joka saa käydä rukoustenkin aikana ja lyödä
rehtorinkin puhuessa, sen on täytynyt vaieta, sen heilurin pysähtyä, se
tyttö on sen niin määrännyt, häntä ei saa häiritä.... Se laulahtaa lyhyen
säveleen seinän takana rehtorin huoneessa, sen ääni hulmahtaa oven
täydeltä sisään, kun rehtori avaa oven ja kumartelee siinä taakseen
huoneeseen ja tulee punastuen, vanha rehtori punastuen, saliin, jossa
kaupungin hienosto ja koko opettajisto ja niiden rouvat istuvat koulun
penkeillä, meidän penkeillämme, kuin koulupojat, harras, kunnioittava
ilme kasvoillaan.
Lintunen liitää sisään ja astahtaa korokkeelleen, valkopukuinen,
keltapalmikoinen, kädessä kimppu punaisia ruusuja, jotka hän asettaa
soittokoneen kannelle. Hän tervehtii kaikkia, yli salin, katse kuin
valoviuhka koskettaen kaikkia, minuakin.
Hän on hymyillyt--sitten hän yhtäkkiä on käynyt totiseksi, melkein
surulliseksi--sitten hän riemahtaa--sitten hän laulaa iloisen laulun,
toisen vallattoman, veitikkamaisen,--sitten taas kaihoisan kansanlaulun--
olen heti hänen vallassaan, hän nostaa, laskee, heittelee, viehättelee
mihin tahtoo--minä olen kuin lehti virran vietävänä, tahdoton tyynessä
virissä, samoin kuohujen pyörteessä, samoin kiven huopeessa kieriessäni,
nauttien siitä, riemuiten, meninpä mihin menin, odottaen yhä uutta,
huieten pyörtymyksestä hänen vallassaan, voimatta, tahtomatta vastustaa--
menettäen tajuntani kaikesta muusta.
Hän laulaa erikoisesti minulle, yksinomaan minulle--on tullut enkeli
taivaasta ottamaan minua sinne. Olen kuin irtautunut jostain, luonut
yltäni jotain, vapautunut aineesta ja maasta, minulla on uudet, kiiltävät
vaatteet. Löydän itsestäni uusia tunteita, sanomattoman riutuvan onnen,
itkun ja hurman--ei vain kaivattuna, vaan toteutuneena. En saa koskettaa
häntä, en tarttua häntä käteen--voi autuutta, jos saisin!... Minusta
täytyy tulla jotain muuta, jotain parempaa, jotain suurta ... mitä, en
tiedä, ainoastaan tunnen.
Että jotain niin ihanaa on!... Että niin voi laulaa ja olla! Että on
sellainen ihminen! Tässä karussa koulusalissa, näiden kolkkojen
vankilaseinien sisällä!
Hänet saatettiin kotiinsa kauppaneuvoksen taloon ... ylioppilaat laulavat
hänelle yöllä, hän tulee ikkunaan, josta olen katsellut tauluja, kiittää,
seisoo, niin kauan kuin laulavat, kiittää taas ja katoo. Vaeltelen koko
kesäisen yön puistossa ja rannoilla, odottaen aamua, jolloin hän lähtee.
Hän seisoo laivan kannella, syli kukkia täynnä, hän taittaa niitä ja
heittää laivan loitotessa sulavalla liikkeellä niitä alas jäähyväisiä
huiskuttavalle saattoväelle. Saan yhden lennosta kiinni--ei mikään satu
ole ollut minulle niin kaunis.
Hän oli viimeinen edeltäjäsi. Hän meni sinne, mistä sinä tulit. Ei ole
enää pitkältikään siihen, kun tulit.
Aarretulet jo palavat kätköjensä yllä.
Olen muistellut näitä pyhäisin. Arkena minulla ei ole aikaa, sillä
minulla on tässä talossa kaksin verroin työtä nyt, kun lähdit, ja minä
tahdon hoitaa sitä niinkuin sinunkin aikanasi, ja yhtä hyvin yksin kuin
me ennen kaksin. Olen yhä ainaisen valvontasi alla, ja ehkä minä juuri
siksi näissä toimissani niin viihdyn. Mutta pyhänä minä puhelen kanssasi.
Pyhäthän olivat aina ennenkin näille pyhitetyt.
Katselin, mitä tähän saakka olen saanut poimituksi näitä muistojeni
kukkia. En ole saanut sieltä esiin muuta kuin kukkia, eikä siellä liene
muuta ollutkaan. Vai muistanko vain ne, kukat keväiseltä niityltä.
Tahtoisin sanoa "pyhäiseltä". Sillä kukkaniitty pyhänä poimittaessa ei
ole sama niitty kuin arkena. Oli aivan toinen helotus heinikossa, kun
lapsena juoksin sinne pyhäaamuna, pyhävaatteet yllä, pestyt ja valkoiset,
ja itsekin pesty ja puhdas. Ruiskukka sinertää sunnuntaina toisin kuin
maanantaina. Mikä sen tehnee? Oma juhlamielikö? _Juhlamieli_ sen tehnee--
sillä samoin oli juhlapäivänä minä tahansa, olipa nimi- tai syntymäpäivä,
häät, ristiäiset tai--hautajaiset. Kun pikkusisar oli kuollut ja pantu
valkoiseen kirstuunsa,--hän, joka syntyi silloin, kun käki tuli pihaan,--
ja äiti sanoi: noutakaa lapset, kieloja!--niin me pyörähdimme niitä
noutamaan, kilvan, hypellen ja viserrellen, ja poimimme ne ja panimme sen
pieniin, kalpeihin kätösiin, jotka lepäsivät ristissä rinnan päällä
valkoisella kuolinliinalla--enkä ymmärtänyt, miksi vanhemmat ihmiset
itkivät. Silloin oli kesä ja aurinko paistoi--on muuten merkillistä,
etten näiltä ajoilta muista ainoatakaan kesäistä sunnuntaita, ettei olisi
ollut tyventä ja kirkasta ja herttaista, tai jos tuuli, niin aina
etelästä. Niinkuin nytkin: hellä tuuli liikuttelee uutimia, ikkunasta
näkyy kirkko ja avatut tapulin luukut, äsken siellä soitettiin yhteen ja
nyt kai siellä on saarnan aika, koska kellot riippuvat liikkumattomina.
Kuinka monet miespolvet lienevätkään tuon tästä näin nähneet, ja kuinka
monet tullevat näkemään! Tämä sama ikkuna etelään, sama tuuli, sama
sunnuntaimieli--enkä saa tähän iäksi jäädä. Jos voisi nukahtaa pöytänsä
ääreen ja parta kasvaisi kuin Barbarossalla--olisin valmis lähtemään
vasta sitten, kuin saapuisi noutajatar nostamaan siitä unesta toiseen,
ikuiseen, jonka ei sanota olevan unta, vaan iankaikkista valvomista ilman
uupumusta ja levon tarvetta.
* * * * *
Tähän saakka minulla siis ei ollut arkea elämässäni.
Mutta nyt leviää ympärilleni arki, niinkuin harmaa, yli koko taivaan
rannan ulottuva pilvi, niinkuin hiljalleen kumoutuvan kattilan reuna. Ei
kylläkään kokonaan läpikuultamaton, mutta kuitenkin päivän peittävä,
auringon ottava, harmenemistaan harmeneva ja harmentava. Ei linnut laula,
ei haltijat hiivi. Se laskeutuu alas, sakenee heraiseksi usvaksi, ei niin
sakeaksi, ettei lähimpiä näkisi, mutta näköpiiri ei ulotu edemmä kuin
portinpieleen. Ei kuulukaan mitään. Suhahtaa joskus kuin siipi--missä?
Tulee joku lintu näkyviinkin ja menee--mutta minne? Ei istu puuhun, ei
laskeu järvelle, ei katoa kaukaisuuteen, vaan niinkuin nuoli ammuttuna
huopateltan seinästä sisään ja seinästä ulos, reikää jättämättä. Harrin
kuin kala veden pohjassa, ympärillä sen ontto, ahdas, aina yhtä pieni
näköpiiri.
Aivan päinvastoin kuin se lapsuuteni sumuharso, joka liikehti auringon
alla, repeili, aukeili ja näytteli aukeamiensa läpi niemiä ja saaria ja
rantoja ja ulapoita. Tästä ei osaa mihinkään ulos, tässä ei tee mieli
edes haparoida niinkuin pimeässä. Ja kuitenkin pitäisi olla matkalle
lähdön aika, ja olisi noustava siivilleen löytääkseen elämänsä ja onnensa
ja niiden tarkoitusten tien pään.
Tämä on sitä aikaa--ensimäisen ja ainoan ylioppilasvuoden--jolloin olin
eksyksissä sinusta, en missään kosketuksissa kanssasi, jolloin olin
kadottanut kaipuunkin sinuun ja kaikkeen, mikä oli yhteydessä kanssasi.
Johdot entisyyteen, erämaahankin, kaikkein rakkaimpaani ja tutuimpaani,
ainoaan ystävään, olivat katkenneet. Sieltä ei kuulu minulle mitään.
Minut oli määrätty siirtymään muuanne, tehtäväni ja tulevaisuuteni ovat
muka toisaalla, lukutiellä, jollain semmoisella--mutta ei sinnekään
ollut sielun johtolankoja. Sisääni ei tunge mitään ulkoapäin herasumuisen
ympyrän ahtaasta piiristä.
En saa sieltä mitään, missä tuntisin tarpeen uudelleen elää, voidakseni
edelleen elää. Se oli tyhjyyden ja onton kumahtelun aikaa elämässäni,
sillä siinä ei ollut mitään siitä, mikä siinä sitten on ollut
tarkoitusta, mikä siinä on ollut sinua.
Siinä oli sinua vain sikäli, mikäli tunsin sinua menettäväni, enkä
läheskään aina tuntenut edes sitäkään. Olin uskoton kaikelle, mille olin,
äsken ylös aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut
olemaan uskollinen. Tein melkein aina sitä, mistä tiesin, ettei olisi
pitänyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat
vaatteet. Menetin mielestäni oikeuden häneen, johon olin vaistonnut
tulevani yhtymään, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitänyt.
Mutta en siitä välittänyt. En välittänyt edes katua. Tapasin silloin
tällöin paremman itseni, pidin sitä hetkisen uteliaana kourassani, mutta
kun se pieni lintu sykki ja alkoi lämmittää, kouristin sen kuoliaaksi,
päästämättä sitä lentoon. Se ei saanut tulla takaisin toiste minua
muistuttamaan ja häiritsemään. Hymähtelin parhaita muistojani, kun ne
sittenkin joskus tulivat yllättäen. Nauroin itselleni ja muille
lapsellisia tunteitani, kaihoisia kuutamohaaveiluja, ihastumisia ja
puhtauden ihanteita. Huumaavin haaveeni oli ollut olla puhdas sille, joka
oli tuleva. Mutta mikä oikeus kenelläkään on minuun? Mitä velvollisuutta
minulla on käydä tilille? Jos hän joskus kysyy, sen häneltä salaan.
Saatoin silmää räpäyttämättä, kun minulle sopi ja etuni vaati, valehdella
mitä hyvänsä, kenelle hyvänsä. Ei ole mitään sitovaa eikä velvoittavaa
yli sen, mihin ei itse tahdo itseänsä velvoittaa. Sen verran olit vielä
herrani ja mestarini, että näin ajatellen ja tehden tunsin sinut
kieltäväni.
Olisin voinut pettää, jollei olisi ollut pelkoa ilmitulemisesta.
Täytyyhän maailmassa menestyä, mutta ei maailmassa menesty, ellei itse
pidä itsestään huolta. Itsekkäisyys ja itsensäsäilyttämisvaisto on
annettu avuksi ja aseeksi. Asuintoverini, vanha ylioppilas sanoi:
"Viettele tuo tyttö, hullu olet, jollet sitä tee--tekee sen kuitenkin
toinen"--kai olisin senkin tehnyt, jos olisi ollut tilaisuutta--tein
sen ajatuksissani. Tapaan itsessäni itsekkyyden, omahyväisyyden ja
sydämettömyyden kuiluja, joihin katselen pyörtymättä, häpeämättä,
punastumattakaan--sillä semmoisiahan ovat muutkin.
Se aika minua nyt tympäisee--alkoi muuten tympäistä jo piankin, ja siksi
kai sitä myös niin pian pakenin. Riennän sen yli kuin vetelän suon, joka
_on_ rämmittävä, päästäkseen toiselle rannalle.
Mistä se tuli tämä? Siitä kai, että olin heikko ja henkisesti turvaton.
Kuljin siinä sumussa, ilman johtotähteä, ilman toverillista tukea mistään
--ei mitään henkiheimolaisuutta kenenkään kanssa siihen, jota sielu ja
sydän tarvitsee. Kaikki oli suunnattu ulkokohtaiseen. Elettiin
isänmaallisuuden, suomalaisuuden humussa, puoluekiihkossa, joka repäisi
ja innostutti--mutta se oli taistelua, kansalaissotaa, veljesvihaa,
sotatilaa--se oli kuin leirielämää, jossa ei ole aikaa sisäisen elämän
arvoille. Juhlapuheinnostusta, kvartettilaulutunnelmaa, joukkohuumausta,
ei mitään yksilöllistä ylentymistä. En saanut itseäni varten kiinni
mistään erikoisesta, se oli kaikki ylimalkaista ulkonaista touhua. Ja
kaikkein korkealentoisimmatkin juhlat päättyivät juominkeihin ja
juomingit laitakaupungille.
Ei ollut henkiä ilmassa, eivät mitkään salaperäisyyden siivet suhisseet
ympärilläni niinkuin ennen tätä aikaa, ei näkynyt hyvän haltijan jälkiä
millään vitilumella--vuokra-asunnot, kapakat--katupoikaelämää, oltiinpa
sitten "talolla" tai toveripiireissä, teatterissa tai kapakassa ... oli
tunnussanana: "Ei saa olla tuntehikas".... "Ei ole elämää kuoleman
jälkeen".... Ja me sanelimme sitä runoa, jossa mustalainen laulaa:
Entä jälkeen kuoleman?
Kukapa sen tietää,
tuskin tutkimistakaan
asia tuo sietää:
kuihtuu kukka, kaatuu puu,
linnun laulu lakastuu.
Niin käy elävitten.
Mikäs tulee sitten?
En löytänyt henkiheimolaisuutta. Tovereita oli, mutta ei ystäviä eikä
yhteisymmärtäjiä. Menen mukana, panen sieluni pohjiaan myöten semmoiseen,
joka ei ole minun, ja ihastun siihen, valheellisesti, teennäisesti, vain
tempautuen, ja on seuraavana päivänä tekokiihkoisuuden kohmelo. Ei ole
tämä minua, sen tunnen, se on vierasta vieroa.
Olihan minulla tähän saakka ollut olevinaan jonkunlainen uskokin, se
kaikkein ihmisten yhteinen, kaunis kylläkin ja turvallinen--soudetaan
suvisena sunnuntaiaamuna tyyntä salmea, ohi pappilan, kirkon rantaan,
noustaan sen mäelle, tervehditään juhlavaatteisia tuttavia, pistetään
ystävällistä kättä, kysytään kuulumisia, seisotaan katsomassa pappien
tuloa lehtikujaa myöten ja heidän vieraitaan hienoja herrasväkiä--
kajahtaa urkujen ensi sävel--mennään kirkkoon--istumme ja veisaamme ja
kuuntelemme pappia, tiedämme, mitä hän puhuu, vanhaa ja tuttua, mutta
kuuntelemme kuitenkin--mieli ylenee yhteisestä virrestä, käy hartaaksi
rukouksista ja messuista ja heltyy ripistä ja on tyytyväinen
vapauttavasta amenesta. Sama jokapyhäinen ateria, mutta ateria kuitenkin,
jota mieli vaatii viikokseen, ei muista nautittuaan, mutta kaipaa, jos
olisi jäänyt ilman. Jota varten täytyy nähdä se vaiva ja näkeekin
mielellään, että lähtee pitkienkin matkojen takaa taipaleelle, samalla
tosin muitakin asioita ajaakseen, olemaan yhdessä henkiheimoisten kanssa,
sanoakseen toisten kanssa kuinka koneellisesti tahansa: uskon,--yhteinen
asia ja yhteinen usko, mikä antaa tukea ja turvallisuutta, karsina, aita,
jonka sisässä on viihdykästäkin--oli minullekin, minkä huomaan siitä,
ettei ollut viihdykästä, kun laumasta haihduin.
Oli hyvä, miltei huoleton olla, kun tiesi ja uskoi, että vaikka et omin
voiminesi mitään mahtaisikaan, viimeisessä tiukassa tulee apu, että on
se, joka ei hylkää eikä heitä, ei kaikkein kurjinta ja vaivaisinta ja
avuttominta ja ansiottomintakaan. Kaikki on sovitettu, kaikki pestään
pois. Ei niin, ettei itseni pitäisi tehdä kaikkea voitavaani, ponnistaa
viimeisimpänikin, vaan ettei tarvitse joutua epätoivoon, ei pelätä
lopullisesti sortuvansa, ei jäädä oman onnensa nojaan, ei kaatua oman
avuttomuutensa ojaan. On kuin vakuutettu sekä tapaturmaisen kaatumuksen
varalta että jokapäiväisen lankeemuksen varalta ja iankaikkisen
kadotuksen varalta--saaden voimiensa ja varainsa mukaan suorittaa
vuotuinen eränsä, tietäen, että pyrkimys ja halukin merkitään muistiin
eikä vain saavutus. Mutta kun se ei ole vain armon, vaan myös ansion
varassa, niin se ponnistaa pyrkimykseen ja saavutuksiin. Siinä
yhteisuskossa oli minun hyvä olla.
Mutta sekin meni minulta siellä niinkuin sunnuntaipurjehtijan purje
kaatuu kumoon yllättävässä niemen nenän salavihurissa, toverien remussa.
Syytin purjetta ja purtta niinkuin pakana epäjumalaansa, silloin kun tämä
ei auta, uhreista huolimatta. "Mikä sinä olet, ethän kyennytkään
palvojaasi pelastamaan, vaan heitit oman onnensa nojaan?"--ja tapaa
itsensä pulikoimassa emäpuun päällä. Vanhan lapsuuden uskon viimeiset
rippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle
joutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitään, mutta tiesi kaikki, oli
pilkallinen, terävä, kaiken arvostelija ja repijä, kaiken ivaaja, eniten
itsensä. Paha henkeni--ja sittenkin hyvä.
"Jumalan uskon", puhui hän kerran, "omalla tavallani tosin, teoriana,
joka tarvitaan selvittämään yhtä ja toista, mutta olkoon menneeksi, että
Jumala on, ylin järki, ylin johto tai jotain semmoista, mutta ei hänellä
ole poikaa, jonka muka lähetti maailmaan kuolemaan ihmisten syntien
edestä."
Uskalsin sentään, hänen varmuudestaan huolimatta, tällä kertaa
huomauttaa, että kun se kuitenkin on raamatussa niin, ja kun raamattu on
jumalansanaa--?
"Ja sinä uskot?"
"Totta kai."
"No, olkoon sitten, mutta ei raamattukaan anna tukea sille, että Jeesus
oli Jumalan poika. Hän oli ihmisen poika, siis ihminen, niinkuin hän
itsekin sanoo."
"Sanoo hän itsestään toisinkin."
"Sanoo kyllä, luuli, ei ehkä tiennyt niin itsekään, kuvitteli olevansa ja
ehkä kuolikin siinä harhaluulossa, vaikka minä kyllä sitä suuresti
epäilen, ettei hän sittenkin olisi tullut toisiin ajatuksiin, jos ei
ennen, niin ristinpuulla, ylenannettuna, kahden varkaan väliin."
Hän kävi sitä todistamaan, että Jeesus ei ole jumalanpoika--hän toisessa
vuoteessa, minä toisessa, oli aamuyö, oli oltu vuosijuhlassa.
"Mutta silloinhan menisi kaikki myttyyn, syntisen lunastus, pelastus?"
"Vaikka menisikin, minun puolestani menköön ja on mennytkin--se nyt on
eri asia, joka ei kuulu tähän. Mutta ei sen tarvitse mennä siihen. Jos
sinun on välttämätöntä uskoa johonkin itseäsi parempaan, ylempään,
valittujen avustajaan, syntisen koiran suosta nostajaan, niin usko
Jeesukseen itseäsi parempana ihmisenä, ihanneihmisenä, täydellisimpänä,
joka on elänyt, koeta jälitellä häntä, jos voit--ja onhan niitä muitakin:
Sokrates, Franciscus Assisi, marttyyrit, historia on täynnä niitä
schutsmanneja--minä en välitä. Mene yliopiston kirjastoon ja lainaa ja
lue Bibelns lära om Kristus--Rydberg myös todistaa, en muista nyt,
kolminaisuudestako vai Kristuksen jumaluudesta--että käsikirjoitusten
jäljentäjät ovat lisänneet eräitä paikkoja--vississä tarkoituksessa,
niinkuin on todistettu."
"Todistettu?"
"On, usko minua, _siitä_ ei ole epäilystäkään, että eräitä paikkoja on
jälkeenpäin lisätty, ensin sulkujen sisään, sitten viety tekstiin, sitten
jätetty sulut pois, sitten alleviivattu ja lopuksi painettu ne paikat
lihavalla raamattuun."
Hän sanoi sen niin varmasti, niinkuin se olisi ollut itsestään selvä
vastaanväittämätön asia, tieteellinen totuus, aikoja sitten ratkaistu.
Sitten hän haukotteli ja nukkui samassa.
Eikö siis olekaan lunastusta, ei pelastusta, ei mitään apua ulkoapäin,
ylhäältä päin, tässä kurjuudessa? Eikö ihmisellä olisi apua muusta kuin
itsestään, eräästä esimerkistä, jota on koetettava noudattaa?
Mahdollisuuskin, että niin voisi olla, huimasi, juuri kuin olin
menettänyt yhden tuen, näytin saaneeni toisen.... Ryhdyn siis rakentamaan
sille pohjalle. Alan jo huomenna, rupean pyrkimään ihanne-ihmiseksi, käyn
toteuttamaan--semmoinen päätteleminen käy pian sillä iällä. Heräsi
uhmakin. Kaikki voimat kokoon, kaiken heikkouden uhallakin! En ole vielä
suossa suuta myöten. Uin maihin omin avuin, vaikkei pelastusrengasta
ristinpuun korkeudesta minulle heitettäisikään.
Minä yhtäkkiä luulin omistavani sen voiman, ihmisen oman voiman. Olin
ainakin saanut oljenkorren. Miksei toinen ihminen voisi sitä mitä
toinenkin? Hän on voinut kuolla, miksen minä voisi elää. Tuntui kuin
minussa sinä yönä olisi tapahtunut suuri ihmeellinen heräys.
Tahdoin sanoa sen hänelle heti aamulla, kuulla, mitä hän ajattelisi. Olin
ollut hänen oppilaansa huonossa ja hyvässä. Hän nukkuu ja kuorsaa.
Herättyään hän on kärtyinen, päivän hän juoksee rahaa lainaamassa
vekseliensä uudistuksiin. Vasta illalla hän virkoo kapakassa ja on valmis
aatteilemaan.
Vaikka pelkään, että hän tavallisuutensa mukaan pilkkaa, en nyt välitä.
Hän kuuntelee intomielistä ihastustani elämäni uuteen ohjelmaan. Hän
yhtäkkiä ei pilkkaakaan. Katsoo minuun surumielisesti ja säälien.
"Tee voitavasi, koeta parastasi, minäkin olen koettanut useampaan kertaan
sillä pohjalla. En koeta enää--ei ole ollut siitäkään apua. Henki on
altis, mutta liha on heikko. Se on ihana paikka raamatussa, ylen ihana ja
tosi kuin Jumalan sana. Mutta ehkä sinä onnistut. Minä en viitsi enää,
olen kaikessa tapauksessa mennyttä miestä. Minä kerron sinulle, missä
määrin en onnistunut. Koetin viimeksi muutama päivä sitten--jaa, kai se
oli pari kolme yötä sitten--milloin minä olin viimeksi koko yön poissa ja
tulin ihan märkänä kotiin?"
"Lauantaina."
"Niinpä niin, sunnuntaita vasten, se sopii. Päädyin lopulta sinne,
'Punaiseen helvettiin', Svean luo. Se on muuten ainoa helvetti, joka on
olemassa ja jossa olen ollut ja jonne aina menen--sitä toista ei, ikävä
kyllä, ole, siellä olisi sielun ainakin lämmin olla. Nyt ruumis kuopataan
kuin koira ja sielu menee kankaalle ja menköön--mutta minä olisin
ennemmin tahtonut mennä mereen, ja johan minä sitä varten meninkin sieltä
jäälle Ursinin kallioiden kohdalta, mihin Groohaaran punainen majakkatuli
pilkottaa. Katso, minä olin herännyt siellä--hyi!--tyhjä kukkaro, tyhjä
ruumis, tyhjä sielu ja paha maku suussa. Oli ihan tyven vastasataneen
lumen jälkeen ja paistoi aamuyön kuu. Sirpalesaaren ulkopuolella oli
musta meri. Pelastus, vapautus, unhotus! Ei, vaan oma voima, viimeinen
ponnistus, nyt minä sen teen, kuolen pois kaikesta suuresti, jalosti,
hienosti, näytän itselleni, näytän koko maailmalle, kuolen itse omien
syntieni sovitukseksi, kuolen niinkuin roomalainen ammeeseen--
Suomenlahden lainehisin. Rähjä! Siitä ei tullut mitään.... Mikä epätoivo
ja häpeä, ettei taaskaan ollut kestänyt, oli antanut jalkansa luiskahtaa,
otteensa heltiä--ratkaisevimmalla hetkellä--ja kun se niin heltii
ratkaisevimmalla hetkellä, heltii se aina. Tiedätkö, miksi minä olen
tämmöinen? Siksi, ettei minulla elämässäni ole ollut ketään, joka olisi
minua rakastanut. Jokaisella pitää olla elämässä joku, joka häntä
rakastaa ja jota hän. Solvejg! Lue se kirja. Onko sinulla tulta?"
Istuimme Esplanaadin kaiteella, jonne olimme joutuneet, kun ravintola oli
suljettu. Hän sai tulta ja sytytti. Putoili leppoisasti lunta.
"Minä tallustelin lumessa puolipolveen--saakelin raskasta
talvipalttoossa ja kohmelossa.--Sinulla, keltanokalla ei ole
aavistustakaan siitä, mitä on rakkaus ja kaipaus"--hän on kai noin
kuusitoista vuotias--"kaikki, kaikki, mikä on ihaninta ja puhtainta, minä
menen nyt kuolemaan häntä ajatellen, puhdistaun häntä ajatellen"--hän
kulkee takaperin niinkuin siellä puutarhassa, jossa hän hyppeli
käytävällä, kirsikkamarja suussa ja toista minulle tarjoten, houkutellen
juoksemaan jälessään--"semmoista tyttömäistä veitikkamaisuutta, niinkuin
ne ... voi ihanuutta, voi kauneutta, voi puhtautta sydämen ja sielun!
Näin hänet siinä edessäni jäällä. 'Hän kanteloa soitti ja laulun lauleli,
hän tunteheni voitti ja heltyi syömeni' ... ei hän soittanut, vaikka
kyllä hän soittaakin ja laulaa, kuorossa, täällä, hän on tyttökoulussa.
Minä kiiruhdan, mutta hengästyn enkä jaksa edemmä kuin Sirpalesaaren
päähän. En voi astua askeltakaan paksussa lumessa ja talvipalttoossa ja
kohmelossa, täytyy levätä, lysähtää märkään hankeen, en jaksa
fyysillisesti ... ja kun olen levännyt, en jaksa psyykillisesti; kammon
kuolemaa, vaikkei minulla ole elämästä odotettavana ei niin mitään. Minä
sanoin silloin itselleni tekosyyksi sen, että huomenna lankee vekseli ja
että kunnon miehen kunnia muka vaatii, että se on järjestettävä,
ennenkuin järjestää tämän toisen--mutta se oli tietysti tekosyy. Minä en
uskalla, minulla ei ole voimaa edes kuolla--lähdin Ursinin kalliolta ja
päädyin Sirpalesaareen ... toivon, että sinä pääset pidemmälle, poikani
... mene ja tee toisin ... uusi uskosi sinua auttakoon. Amen. Nyt mennään
kotiin. Onko sinulla markka ... ei, minulla onkin. Ishvoshjik!"
Seuraavana päivänä minä lähdin--pakenin. Etten joutuisi siellä vieraalla
maalla omine voimineni hukkaan minäkin, koska ei kukaan minuakaan
rakasta.
Sinähän olit silloin siellä, mutta enhän sinusta mitään tiennyt. Sinähän
olit se tyttö, joka oli hypellyt hänen edessään puutarhan polulla. Hän ei
saanut sinusta voimaa kuollakseen, minä sain sinusta voiman elääkseni--
vielä kuolemasikin jälkeen.
Tulin tänne erämaahani enkä palannut sinne enää koskaan.
Sääli, että meni tämä suloinen sunnuntai hukkaan näissä. Kuuluu
kirkonkellon loppukumaus. Jumalanpalvelus on päättynyt, kirkkoväki tulee,
toiset ajaen, toiset soutaen.
* * * * *
Puhuimmehan näistäkin menneistäni joskus. Sinä, joka ymmärsit kaiken, et
koskaan oikein ymmärtänyt, et päässyt perille siitä, miksi on tarpeen
sellainen auttaja, pelastaja ja tuki. Sinä et koskaan ollut semmoista
tarvinnut. Olit syntymästäsi sitä tekoa, että helähdit heti oman äänesi,
niinkuin parhaasta metallista valettu kello--hopeakello. Se kello oli
tietämättäsi soinut hänenkin, vanhan toveriparan, särkyneeseen sieluun.
Sinulle ei ollut tuottanut mitään vaivaa olla hyvä, jalo ja puhdas, olit
terve ja tahraton sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Mikä ihana
ihminen sinä siinäkin suhteessa olit! Ilman kiusausta korvessa, ilman
taistelua, voittamisesi tarvetta tai tappion vaaraa.... Ei mennyt
sittenkään hukkaan tämä sunnuntai, saatuani sanoa vielä tämän.