"Se on se, joka toimittaa talossa kaiken, mikä siinä on kaunista ja
hyvää."
"Mikä täällä on kaunista ja hyvää?"
"Vaikkapa sekin, kun kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja ystävällisiä,
kun kaikki saavat olla terveitä ja pysyvät hyvällä tuulella, kun lapset
ovat kilttejä, kun niiden posket punottavat niinkuin sinun ja silmät
loistaa, ja kun on kaunis näköala tuonne järvelle ja noin täyteläinen
ruispelto, ja on hyvä hevonen niinkuin teillä ja hyvälypsyisiä lehmiä ja
aina, milloin vain tulee, on puhtaat huoneet ja siisti pihamaa ja makea
saunan löyly matkavaarinkin kylpeä, ja hiekkapohjainen uimaranta, ja
näinpähän teillä kerrankin veneen, joka ei vuoda."
Minä aloin jo käsittää ja jatkoin:
"Ja kun äiti antaa nisuleivän ja paljon voita sen päälle ja pyhinä meillä
on rusinasoppaa ja lettuja kermahillon kanssa--ja kun minulle tulee hyvä
mieli, kun on ollut paha mieli."
"Jospa niinkin, jospa niinkin, näytpä tietävän."
Olin juossut, reputtanut hänen vierellään maantielle saakka.
"Tässä talossa on semmoinen hyvä haltija, eli toisin sanoen henki. Minä
sanoisin, että se on pyhä henki, mutta elä sano kenellekään, että olen
sitä siksi sanonut. Uskovaiset voisivat pahastua."
"En minä sano."
"Sitä ei vain saa pelottaa talosta pois."
"Millä lailla ei?"
"Monellakin lailla, vaikkei aina tiedä tarkoin eikä arvaa olla
varuillaan. Mutta sen, että se on pois lähdössä, huomaa siitä, kun kaikki
alkaa käydä päinvastoin."
"Ettäkö silloin tulee sairaaksi ja pahalle tuulelle eikä lehmät
lypsä...."
"Eikä saa pyhänä rusinasoppaa eikä lettuja", hymyili setä.
"Ja kiukuttelee suotta eikä tottele", säestin minä.... "Voi, jos se
lähtee, jos kuka pelottaa sen pois."
"Se usein jää, jos on jokukaan, joka ei ..."
"Minä en...."
"Sitten se pysyy."
"Minkä näköinen se on?"
"Ukon naama ja lapsen ruumis ja ripeys ... ja sen henki on esi-isäin
henki."
"Oletko sinä nähnyt sen?"
"En muuta kuin unessa, mutta sen jälet näkee usein ... milloin niinkuin
hiiren jälet hangella, tai niinkuin linnun jälet hiekassa tai oravan
jälet vitilumella. Vieppäs sille välistä kaikkein parastasi, jota mielesi
oikein tekisi ja jota et raatsisi mitenkään antaa pois, vie nuorta maitoa
pikku tuokkosessa riiheen tai rusinasoppaa.
"Minä vien!"
"Ja pistä kauralyhde talveksi aidanseipääseen. Se hyvästyy uhrista ja
jää."
"Minne te menette?"
"Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja
neuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas tännekin tarkastamaan."
"Tulkaa pian taas!"
"Saatanpahan taas tullakin."
Minä päätin, että minä olen tässä talossa se, joka en päästä pois hyvää
haltijaa. Eikä se tästä päässytkään. Mutta olisi kai se minulta päässyt
montakin kertaa--ilman sinua.
Alan nähdä hyvän haltijan joka paikassa, kaikessa, mikä minusta on hyvää
ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edelläni ongelle rantaan
ja metsään marjaan. Se on minulle toveri, minä haastelenkin sen kanssa.
Palvelen sitä ja uhrailen sille. En pyydä enää Jumalalta, enkä
Jeesukseltakaan. Niistä minulle yhä paljon puhutaan, mutta ne ovat niin
kaukana. Minulle on puhuttu myöskin enkeleistä, mutta nekin ovat minusta
kaukana. En pääse niitä lähelle, ne leijailevat siellä ylhäällä ja
laulavat jossain ylistystä karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin
oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kyllä hauska,
että se tuli, mutta ehkä vielä hauskempi, että se meni ja päästiin
jakamaan sen lahjoja.
* * * * *
Maailmani on laajentunut ulospäin ja syventynyt sisäänpäin.
Mielikuvitukseni antaa minulle joka päivä jotain, milloin ylhäältä ja
ulkoa ja kaukaa, milloin läheltä ja sisästä. Minä teroitan silmäni
kuumiksi lähteeseen ja kaivoon ja muurahaispesään ja se on kaikki yhtä
ihmeellistä. On ilo näin pyrkiä pois, mutta samalla on, niinkuin leijan
lienee turvallista tuntea, että sen nuora on kiinni kotikartanon
tikapuussa. Se ei päässyt minulta koskaan irti, ei ollut elämässäni niin
ankaraa myrskyä. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sinä
silloin olisi siihen tarttunut ja vetänyt minua varovasti tänne alas.
Teit sen tietämättäsi silloin ja ehkä monta kertaa ennenkin. Kiinnität
minut yhä edelleenkin tänne. Enkä nyt ymmärrä suurempaa onnea kuin saada
ja voida pysyä ja elää siinä ympäristössä, missä olen syntynyt ja
haaveillut ja nähnyt näkyjä, joita hyvä haltija on minulle täällä aina
näyttänyt, näyttänyt keskipäivälläkin.
Vähän minä olen maailmaa muualla nähnytkään. Pienin pääskynenkin,
vähäisin västäräkkikin on nähnyt sitä enemmän. Nehän ovat nähneet sitä
paljonkin, outoja maita ja meriä. Mutta tännepäs ne nekin tulevat,
sukupolvi toisensa perästä. Ne saavat täältä rähjäisen räystään alta,
kivirauniosta, jotain, joka tuo heidät tänne uudelleen ja aina uudelleen.
Ei se ole aina emo, joka heidät tuo, se on paikka, joka vetää. Ei ole
minulla, niinkuin heillä--sukuni loppuu minuun. Mutta ehkä on muita,
jotka tulevat. Tyhjä pesämme ei ehkä sittenkään jää tyhjäksi. Tulipa kuka
tuli, ne saavat näistä nekin tietää, kuinka täällä on oltu ja eletty ja
iloittu ja voidaan elää ja pitäisi elää ja iloita. Myöskin sitä varten
minä tätä kirjoitan enkä vain omiksi iloikseni. En ehkä olisi
kirjoittanut mitään, jos kaikki aina olisi käynyt hyvin eikä tätä
viimeistä tullut. Olemme ehkä juuri täten saavuttaneet elämämme
tarkoituksen, sinä ja minä.
Olisihan vielä paljonkin näitä kukkia keväiseltä niityltä. Mutta eihän
niitä kuormittain eikä sylen täydeltä. Muistojenkin kukat ovat pantavat
valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkillä. Jos ne kaikki poimisin,
olisi niitä aina yhtä paljon jälellä. Kasvaisi muistellessa aina uusi
poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niitä keräten en
pääsisi sinua sen lähemmä. Haluan sinne, missä sinä olet kaikin mukana.
* * * * *
Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystävää kuin erämaa ja sinä. Ennenkuin
elin sinun lumoissasi, elin erämaan lumoissa. Rakastin ensin sitä ja
sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessä ja vuoroon. Eikä kumpikaan
kadehtinut toistaan eikä tunkenut toista tieltään. Te minua tenhositte
molemmat, rannattomat, pohjattomat, hämyiset ja häipyvät ja samalla
läheiset ja tutut ja omat, sinä ennen kaikkea sieluinesi ja sydäminesi,
--joihin halusin eksyäkin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enkä
edes halunnut selvyyteen, siihen, mikä minussa oli omaa. Ikäväni teihin
takaisin oli sietämätön, jos minun joskus täytyi elää teistä erossa.
Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siellä kurjet ja
sen muut ihmeet. Olin mättäällä maaten vaivaiskoivupensaan suojassa
tähystellyt niitä ja katsellut niitä silmästä silmään, kunnes ne tunsivat
minut ja minä heidät, eivätkä peljänneet, vaan koikkivat ja kirkuivat
ympärilläni vähän matkaa minusta. Eivätkä ne nekään, enemmän kuin ne
pikkulinnut ennen, olleet minulle, mitä muille, vaan niinkuin henkiä ja
haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset
kuormat teiriä, pyitä ja metsäkanoja. Mutta ei minua viehättänyt niin
paljon saalis kuin hurma saada hiiviskellä siellä ja kuukkia ja tuntea
onnen tunnetta nautinnosta olla ja elää siellä yksin ja sulautua siihen
ja joutua sen lumoihin.... Ja niinhän minä oikeastaan olen kaikkea
muutakin elänyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisiä
harrastaessani, muokatessani maata, kyntäessäni ja kylväessäni. Ja
silloin minun täytyi, erämaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siitä
erota. Mutta jos en olisi siitä eronnut, en olisi yhtynyt sinuun....
On kirkas syyspäivä kaupungissa. Istun kylmällä, keltaiseksi maalatulla
koulun penkillä, edessä ruma, musta taulu ja jankkaava, ikävä opettaja.
Ikkunasta näkyy suuri tyhjä kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain
puutalojen yli havumetsäisiä mäkiä, seassa keltaisen heleitä koivuja.
Siellä, niiden takana, kymmenien peninkulmien päässä, mutta kuitenkin
siellä päin, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat
vaarat. Kaikki ne näen samalla kertaa. Siellä ollen minä samalla näen ja
kuulen kaiken, mitä luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta.
Vaan vastaellessanikin minä kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina
pakenevat lähestyessä, näen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan
puiden välissä häntä kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi,
kotkotusta ja kiihkeää, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon
laidassa--ja minä olen täällä. Minulla on ikävä ja kaipaus, niin että
rintaa raastaa, olen ensi kerran elämässä oikein todella onneton,
sielussani sairas sydänjuuria myöten. Olen kuin vankina vieraassa
vihollismaassa. On kuin elämäni täällä tulisi menemään hukkaan, niinkuin
olisin iäti kadotettu. En ole osannut tutustua täällä kehenkään, ainoa
oikea ystäväni, Anti, istuu siellä kotona rappusilla ja odottaa minua, ja
kun minua ei kuulu, lähtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain
aikansa kuluksi, hyvin tietäen, ettei hän sieltä yksin mitään saa.
Minäkin menen suotta aikojani metsälle ilman pyssyä, joka iltapäivä,
jokainoa sunnuntai ja lupapäivä, kaupungin ulkopuolelle, jossa
käyskentelen, ja saanhan edes nähdä harakan, kuulla variksen, ja jos
orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja
sitä haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on
pitkäksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja
löydän sen sieltä toistekin--kunnes sitten en enää löydä.
Lumen tultua hiihtelen yksin enkä mene toisten poikien kanssa mäkeen.
Löydän jäniksen jälet, etsin niitä myöten sen makuuksen, joka on jäätynyt
kovaksi, se pääsee monta kertaa menemään, mutta laskee viimein niin
lähelle, että näen mustat korvain käret ja ruskeat silmät. En aja sitä
ylös, hiivin ohi, jätän sen siihen ja käyn toistekin katsomassa, kunnes
sekin sitten kerran on poissa kaikkine jälkineen.
Hankiaisten aika--on juuri se aika, jolloin mentiin isän kanssa kokemaan
haukirysiä Kurkilammin puron niskaan--enkä saa olla siellä. Sainhan
sitten--muistatko, minä ja Lauri, minä isänä, Lauri minuna--mutta sitä
muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt minä ... kaupungin
lähellä on lampi, ja kaupunkilaisten rysiä rannan poreessa ... nyt minä
aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nähdä vaajan
tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentää jonkun rysän.
* * * * *
Aurinkoiset, keväiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan ääressä,
kun kiurut laulaa ja käet kukkuu ympäristössä ja soitto vallitsee koko
kaupungin, joka ei vielä ole herännyt päivälliseen pikku kolinaansa--on
lauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina minä makaan aholla,
lämpimän kiven kupeessa, edessäni lintuverkko, jonka voin vetäistä
nuoralla kiinni ja verkon keskellä lintuhäkki, jossa on hemppu, joka
laulaa luokseen toisen hempun, vaikka on häkissä, ja toinen tulee
rakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja
ruokkinut niitä päivän pari ja ne lakkaavat laulamasta, päästän ne ensin
toisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne värähtelee,
ja lentävät peltojen yli toinen toisen jälkeen.
Sitten kohtasin _hänet_ siellä, taas yhden edeltäjistäsi. Hän tuli minua
vastaan kuin ilmestyksenä minulle tuntemattomasta, semmoisesta, jota en
ollut koskaan ennen nähnyt--hieno tyttö, jonka rikkaalla, ylhäisellä
isällä oli kaupungin komein talo sen laidassa, eristetty ja ylhäinen,
minne hän useimmittain ajoi, joskus vain käveli, soittosalkku kädessä.
Tiesin, milloin hän tulee ja menee, hiivin häntä kohtaamaan kuin
metsälintua ja sain hänet nähdä, mutta en koskaan tavata, en edes
katsettaan. En tiennyt hänestä paljoakaan enemmän kuin tiesin
punaisestakaan tytöstä, enkä mihin hän sitten joutui. Hänellä on
kirkkopaikkansa heidän omassa penkissään ylhäällä kuorissa, minä asetun
oven suuhun nähdäkseni hänen kulkevan ohi, ihan ohitseni, jotta hänen
hihansa hipaisisi minun hihaani ja ehtiäkseni heti hänen jälessään
näkemään, kun hän nousee rekeen, huulilla aina samanlainen hieno hymy.
Tiedän, mikä ikkuna on hänen huoneensa ikkuna ja käyn joka ilta sanomassa
sille hyvää yötä. Menen sen alle kuutamoiltoina, kuulemaan, kun hän
soittaa. Käyn siellä viimeisen kerran varhaisena talviaamuna, rientäen
toisten pukeutuessa, ennenkuin on astuttava rekeen lähteäkseni
joululomalle. Ikkuna on pimeä, ja uudin alhaalla; edellisenä iltana se
oli ollut valaistu, kaikki ikkunat, myöhään yöhön, hänellä oli
tanssiaiset. Nyt tuulee raskaasti, etelästä suurilta seliltä. Minulle on
kaikki yhtä synkkää, pimeää ja toivotonta. Tiedän, ettei hän koskaan saa
edes tietää minun olevan olemassa, mutta sittenkin minä siinä pysyn,
jossain haaveessa, jossain tulevaisuudessa toteutuvassa ihmeessä--_jos_
hän sittenkin saisi tietää. Ei muuta kuin saisi tietää. Mutta vaikkei
saisikaan, niin minä säilytän tämän tunteeni omanani. Se on minulle
kallisarvoinen aarre, josta kenelläkään ei ole tietoa, oma kasvattini,
häkkilintu, jota pidin kädessäni ja jonka päästin, kun se pyrki,
sentähden, että pyrki eikä tahtonut olla minun enkä saanut sitä pitää.
Päätän pysyä sille iäti uskollisena, sillä minä en koskaan voi löytää
ketään toista semmoista kuin hän. Tietysti en! Nythän sille jo voisin
hymyillä, mutta en tahdo, sillä nythän tiedän, että se oli siinä muodossa
uskollisuutta vain omalle itselleni, tunteelleni, alkavalle, samalle,
joka sitten pysyi ja pysyy yhä. Ihanteelle, semmoisena kuin se silloin
ensi kerran ilmestyi. Se hetki on minulle nyt vain hauska, miellyttävä
muisto. Silloin se oli katkera kuin ikuinen ero. Tuuli huoahteli
raskaasti ja kosteasti pimeältä ulapalta. Tornikello löi viittä. Koko
kaupunki oli pimeä, vain joku työmiehen ikkuna jo valaistu.--"Minne se
nyt juoksi? Siinähän se tulee. Missä sinä?"--Hevonen odotti jo valmiina
valjaissa. Seurasi pitkä matka nytkyttelevän, ritisevän reslan pohjassa.
Pitkä aamupuhde, lyhyt auringoton harmaa päivä ja taas pitkä puhde ja
pitkä yö, pitkä matka pois,--valittava, nyyhkyttävä tiuku vanhan
takkuisen hevosen kaulassa, umpikeli,--_pois,_ vaikka kotiin, sillä ei
sielläkään nyt tuntunut olevan mitään lohdutusta eikä viihdytystä eikä
korvausta. Vasta sitten, kun Anti ilosta ulvoen karkaa vastaan kotijärven
jäällä, josta se on kuullut tutun tiuvun ja hyppää rekeen ja nuolee
nenän, huulet ja posket,--ja minä sitten hänen kanssaan kaiket päivät
hiihtelen Kurkisuon lumiset ulapat ja saaret ja takalistot, vasta sitten
minä pääsen hänestä rauhaan.
En kuitenkaan kaipauksestani häneen. Hän oli poissa, kun tulin takaisin.
Minulta unohtuivat hänen piirteensä, jäi vain muisto vartalosta ja
käynnistä ja palmikosta. Jäi muutakin, jäi kaiho johonkin, jota ei saa
eikä usko koskaan saavansa, mutta jota kuitenkin ihmeenä odottaa. Enkä
tiedä mitään sen kauniimpaa ja suloisempaa kuin sellainen kaiho, silloin
kun se ei kalva, ensimäinen tietoinen onnenkaipuu, selvä ja määrätty,
vaikka hämärä, kirkas, vaikka utuinen, hyvin kaukaisen onnenmaan ikävä,
saavuttamattoman, mutta kuitenkin saavutettavan kaipuu, vaikkei sillä
hetkellä tiedä, milloin ja miten. Ja sama se, vaikkei mitenkään eikä
milloinkaan. On vain ilo kaivata ja nautinto kuvitella.
Vaistosin sentään jo silloinkin tulevan, tietämättömän onnen yhden ehdon:
että on vaaroja, joita on vältettävä, epäpuhdasta, josta on peseydyttävä,
rietasta ja rumaa, jota on paettava, rikkaruohoa, jota on kitkettävä joka
ilta ja aamu, jotta sielu pysyisi hoidettuna kuin äidin taimilava, josta
hän poimii pienimmänkin ohdakkeen ja vesiheinän enteen--ja minä päätin ja
minä koetin ja minä voitin. Se oli uutta voittamista joka päivä,
kilpasillaoloa, aina edistyvää ennätystä, mikä antoi varmuutta ja
uskallusta ja myöskin ylpeyttä.
Ja silloin minä myös pääsin kosketuksiin sen kanssa, mikä on kaunista,
suurta, jaloa ja ylevää. Sinä kai nyt taas tulit _siinä_ muodossa minua
vastaan, kiersit taas sitä tietäsi eteeni, hiiviskellen hyvänä haltijana
ympärilläni. Minne minä liikuinkaan, haparoiden, ojennellen sokkoisia
sormiani, aina tulin kehään, jossa kohtasin sen, minkä sitten saavutin.
Vaikka vielä väistyitkin, niinkuin haamu, niinkuin metsänneito, jota
kuvittelin kuulevani, jonka vilahtavan viidakossa, vaikken koskaan
saanutkaan nähdä, et milloinkaan kaikonnut minusta ulkopuolelle sen
kehän, jossa oli liikuntapiirini.
Jos osaisin, runoileisin tähän ylistysrunon runoudesta, siitä suuresta ja
jalosta, joka selvittää omat hämärät aavistelut, tulkitsee, mitä ei
ymmärrä, ottaa hoitoonsa sydämen hauraat, hapuilevat aaluvat, asettaa ne
aurinkoon ja antaa niille siinä sijan, suuntaa vaistoilevan varren
kasvamaan sinne päin, minne sen on kasvettava ja kostuttelee sen arkoja
juuria. Harmaakattoisen, rakoseinäisen, nokiuunisen, ikävän
koulupoikakammion seinät hohtavat ja kuultavat läpi, se on kuin lasinen
maja keskellä lumottua puutarhaa, missä eletään kaikki elämänilot,
tapahtuu ja toteutuu kaiken maailman kaunis minun silmieni edessä ja minä
elän mukana, niinkuin kaikki olisi minun. Elän ihmetellen ja iloiten
ominani toisten ilot ja onnet, joskus myös heidän surunsa surren, mutta
ainoastaan sen verran, etten sorru.
Mistä lienen saanut luettavakseni ne kirjat--en muista--jotka lukitsivat
ja iäksi liittivät minut sinuun ja siihen, jota minulla ei vielä ollut,
mutta jonka täytyi tulla, ja ellei tullut _se_, olkoon mikään tulematta,
elän elämäni erakkona itsessäni, elän sen kuvitellen, että minulla se on,
vaikkei olisikaan--tunteitten ihanne.
Enkä elä ainoastaan tässä tunteiden onnessa, saan jo silloin ja rinnan
sen kanssa aavistusta siitä onnen hurmasta, jonka antaa aate, kun herää
halu ajatella ylevästi, pakko toteuttaa, mitä pitää oikeana ja totena,
niinkuin se ja se sankari, ritari, marttyyri--taistella, kaatua ja
kuolla. Minä sanelen: "enempi kuin elo moinen kuolo."
Haen ystävää innostuakseni näistä yhdessä, en löydä ketään, joka hehkuisi
niinkuin minä. Katsovat minua kummanaan, pitävät minua joskus
hauskuutenaan ja huvinaan, useimmiten pilkkanaan, olen heille haaveilija
--niinkuin kai olinkin--mikä oli heistä sama kuin houhottaja, niinkuin
kai myöskin olin.... Arkiuduin omiini. En tavannut vastakaikua mistään
muusta kuin itsestäni, ainoastaan metsäni minulle vastasi, tämän oman
maailmani ranta, _tämä_ erämaani, täynnä omia ihmeitäni. Siinä elin aina
siihen asti, kuin se sittemmin oli myöskin sinun. Sillä elimmehän
uudelleen nekin ajat yhdessä, sinä tahdoit sen, sanoit tahtovasi päästä
toverikseni siinäkin ajassani, tutustuaksesi silloiseenkin sieluuni--
muistatko ne talvi-illat, kun luimme yhdessä kaikki ne kirjat, nyt
kultakirjaisiin kansiin sidottuina--tuossahan ne ovat vieläkin!
Oli torin varrella talo, rikkaan kauppaneuvoksen, ikkunat niin alhaalla,
että voi nähdä kadulta sisään. Iltaisin paloi siellä aina lamppu pöydällä
sohvan edessä. Sen yläpuolella seinällä oli tauluja: metsoja soitimella,
teiriä metsäpolulla, tyyni lahdelma, jossa kellui vesilintuja,
keskimäisenä seinällä suuri kotka, joka nosti ilmaan valkoista jänistä
kaatuneen hongan alta.
Joulun alla on siellä kerran taidenäyttely, kaikki mitä kaupungista on
saatu kokoon, häveliäiden köyhien hyväksi.
Mies kantaa neuvoksen portista yhtä ojokäsin päänsä päällä näyttelyyn,
minä juoksen hänen jälessään, kurkistan alle, seuraan kouluun saakka, hän
asettaa sen hetkeksi käytävään ja minä saan katsella sitä siinä, kunnes
hän lähtee noutamaan toista ja minä seuraan mukana ja odotan portilla,
reputan taas miehen jälessä ja saan taas nähdä, seuraten kuin nälkäinen
leipäpalaa. Sillä tavalla minä saan nähdä kaikki taulut, jotka mies
kantaa siitä talosta ja muista. Lopulta ne ovat kaikki rivissä, koulun
käytävässä. On lupapäivä, siihen keräytyy muitakin poikia, mutta tulee
myös joku herra ja ajaa meidät pois. Vaan minä olen nähnyt tarpeeksi
sillä kertaa.
Olen saanut silmätä uusin silmin entiseen maailmaani, erämaahani ja sen
elämään. Minulle alkaa kaikki elää tauluina, sekä se, mitä senjälkeen
näen, että varsinkin se, mitä olen ennen nähnyt--kurjet, kun ne
ojentelevat kaulojaan, koikkivat ja lentävät--koirani, kun se istuu
pihamaalla minua odotellen--jänis makuullaan näreen juuressa. Minulle
tulee palava jano nähdä tauluja yhä enemmän. En saa niitä nähdäkseni
muualta kuin kauppaneuvoksen ikkunasta, johon ne ilmaantuvat taas, kun
näyttely muutaman päivän jälkeen suljetaan. Sinne en päässyt, sillä
minulla ei ollut sitä markkaa, minkä pääsylippu maksoi.
Sain sen sijaan käsiini kuvakirjoja, sen verran kuin niitä sain. Mutta
yksi niistä avasi minulle koko Suomen. Sieltä löysin meidän oman kirkon
ja pappilan ja Koiraniemen, virran ja vesilintuja siinä kaislikon
reunassa, ja pappilan laiturin, puuttui vain punainen tyttö sen päästä,
mutta sen minä sijoitin siihen itse.
Löydän vielä jostain kuvitetusta sadusta neidon kuvan, jonka alle on
kirjoitettu 'totuuden jumalatar'. Sen otsarivasta loistaa tähti ja sen
kasvot säteilevät oikeutta ja ankaruutta ja ylevyyttä.
Oli keväinen päivä, jäät olivat juuri lähteneet ja kesälaivat tulleet.
Puut tekivät lehteä koulun pihalla, aurinko lämmitti seinää ja
kivijalkaa. Etelästä huokui leuto tuuli. Seisoin siinä ja odotin
muutamien muiden poikain kanssa laulajatarta, jonka tiesimme tulevan
välitunnilla harjoittamaan juhlasalissa, laulaakseen siellä illalla.
Pyrähtää portista sinivalkoinen neitonen, silkkiä kahisten, helmat
hulmuten tuulessa. Hän astuu valkoisin silkkikengin joustavasti kuin
lintu kahisevassa vasta ajetussa hiekassa, kädessä päivävarjo, keltainen
päältä ja punainen alta. Se rasahtaa suppuun. Hän huomaa meidät,
hymähtää, nyökäyttää meille päätään ja ponnahtaa juoksuaskelin rappuja
ylös.
Juhlasalin ikkunat ovat auki, kaikki. Hänen askeleensa kaikuvat ulos, nyt
hän on salissa meidän kohdallamme. Hän laulahtelee siellä kulkiessaan,
vaikenee, helähyttää pitkän sävelen soittokoneesta, juoksutellen
kimakimmasta karkeimpaan. Sitten hän laulahtaa ääntään koettaen,
keskeyttää, alkaa uudestaan, visertää, visertää. Vahtimestari sulkee
ikkunat ja sitten kaikki kuuluu heikommin.
Kun hän palaa, olemme yhä siinä. Hän kysyy hymyillen, mitä varten me
seisomme siinä. Minua rohkeampi poika sanoo:--"Me kuunneltiin teitä."--
"Onko teillä lippuja?"--"Ei ole."--"Tässä on".--Hän pistää sormenpäänsä
pieneen samettisalkkuun ja ottaa sieltä tukon lippuja, jotka antaa
meille. Tuuli on paiskannut portin kiinni, me hyökkäämme sinne ja
repäisemme auki molemmat puoliskot. Hän nauraa heleästi ja valkoiset
hampaat välkkää.
Minä pääsen laulajaisiin! Minä olen saanut häneltä _itseltään_ lipun!
Minun täytyy kiilloittaa kenkäni, joita ei koskaan ennen ole
kiilloitettu, lainata kaulus ja kravatti toverilta, jolla niitä on monta,
käydä leikkauttamassa tukkani.