pitkäksi parkunaksi ja kirkunaksi, ja lammen päässä suolla seisoo
kurkilauma, kaulat kurkallaan, nokat aukeillen ja siivet iskien. Samassa
ne nousevat lentoon ja kiertävät lammen ja tulevat meidän kohdallemme
melkein puiden tasalla lentäen, jalat roikkuen pitkinä ja siivet
havisten, ja käännellen päitään ja koukutellen kaulojaan. Muut lapset
huutavat niille vastaan: kurkluu! kurkluu! matkien niiden ääntä ja
rynnäten heti lakkamättääseen, mutta minä seison kuin tyrmistyneenä enkä
pääse liikahtamaan paikaltani. Kurjet vaakkuvat suota pitkin, kiertävät
sitä kohoten vähän korkeammalle, yhä kirkuen ja kadoten viimein usvaan.
Vielä kauan sen jälkeen, kun ne ovat menneet, kuuluu niiden huuto, ensin
loittonemistaan loitoten, sitten taas niinkuin yhdestä kohti. Se kuuluu
pitkin päivää silloin tällöin. Ne ovat yhä kuin meille vihoissaan,
niinkuin toruisivat. Minä tiedän, että siellä on vielä toinen suo, niin
laaja, ettei rantaa näy ja sen keskessä on lampi, jolle ei pääse muuten
kuin suksella, ja jossa on hirmuisen isoja haukia ja mustia ahvenia ja
sen rannalla kauheasti lakkoja, että niitä saisi mättäistä lapiolla
lykäten. Koetan onkia, mutta saan vain muutamia pikku ahvenia. Enkä
viitsi poimia lakkojakaan. Kuljeskelen metsässä ja koetan päästä
semmoiseen paikkaan, josta näkyisi kurkien suo. Se näkyy koivun haarasta,
johon kiipeän, ja sen takaa näkyy vaara, josta nousee kasken savu, mutta
kurkia ei näy. Nyhdän nauriita halmeesta ja teen risukokon suon reunaan,
jonka tuhassa paistan nauriit. Kaikkien nenät ja posket nokeutuvat niitä
syödessä ja ne nokeavat niitä vielä tahallaankin. Niillä on kauhean
hauska ja kun kurjet kerran taas siellä kirkaisevat, niin ne matkivat
niitä, mutta minä en voi. Tahtoisin vain päästä niitä sinne näkemään, ja
vielä minä kerran pääsenkin. Tämä suo on kauhean pieni ja mitätön,
tuommoisten pikkulasten suo.
Kun tullaan illalla kotiin, ovat äiti ja täti maantiellä vastassa.--"Äiti
ja täti, me on saatu hirveän paljon marjoja! Kaikki kontit täyteen!"--
"Äiti ja täti, me paistettiin nauriita ja syötiin!"--"Sen olette
näköisiäkin."--"Äiti ja täti, mepä nähtiin kurkiakin!"--Ne sanovat sen
niin, kuin niiden näkeminen ei olisi ollut sen kummempaa kuin marjain
poiminta ja naurispaistikkaiden paistanta. Minulle se oli semmoista,
josta en olisi osannut kenellekään puhua.
* * * * *
Maailmanrantani oli siirtynyt loitomma. Minussa oli herännyt halu päästä
näkemään sen taa, minun sydänalastani kuin vetää sinne, suurille soille
ja tuntemattomiin metsiin. Alkaa tehdä mieleni sinne yksin.
Minua ei mikään elämässäni ole kiehtonut niinkuin ne takalistot ja
erämaat ja metsät ja metsäjärvet ja kosket. En tiennyt vielä silloin,
mitä ne tulisivat minulle olemaan ja mitä kaikkea siellä oli minulle
kätkettynä. Siellä oli salaperäiset säynevirrat ja loiskivat
lohisuvannot. Siellä oli minulle aina uudelleen löydetty autuuteni asunto
ja kaikkien kaipuitteni hoiva. Siellä vaeltelin ja soutelin yksin, siellä
sinunkin kanssasi, silloinkin kanssasi, kun et vielä ollut mukana. Siellä
oli lempiviikkomme lehtimaja. Kun sieltä kosket laskettua ja vedet
lehtipurjeessa viileteltyä veneeni kokka karahti kotirantaan, seisoit
sinä rannassa, ihastellen kalojani ja riistaani.... Siellä oli laulujen
ja kanteleen maa. Siellä uusiintui minulle ruumis ja sielu.
Minunhan on täytynyt pitää perunkirjoitus sinun jälkeesi, sinun, muka
vainajan, niinkuin jonkun jälkeen, joka muka olisi kuollut. Täytyy kaivaa
esiin kaikki kellarista ullakolle asti ja merkitä joka esine kirjaan ja
panna niille raha-arvo. Sinunkin kultasi, hopeasi, sormukset, vaatteet.
Tein sen keveällä sydämellä, sillä ethän ole kuollut. Tein sen melkein
hauskuudekseni--kun ajattelin niitä arvoja, mitkä niillä on maailmalle
ja mitkä minulle. Mitä vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin
niihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mikä niillä on
minulle. Ja tämähän on tavallaan perunkirjoittamista tämäkin, mitä
kirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mitä minulla
oikeastaan enää on: muistojeni.
Muistatko--muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun
käsissäni ja joka myöskin kului meidän lastemme käsissä. Sinä löysit sen
kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siinä
polvillasi niillä sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi
pojille uudestaan ja aina uudestaan, sillä he eivät uupuneet sitä
kuuntelemasta, ja olivat siitä yhtä ihastuneita ja järkytettyjä kuin minä
ja siskoni lapsuudessamme. Löysin nyt taas sen siitä samasta vasusta ja
minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja.
Olemme kaikki lapset yksin kotona talvisena sunnuntai-iltana. Vanhemmat
ovat jossain vieraisilla. On kova pyry ulkona, lumi räiskyy ikkunoihin ja
koivut kohisevat talon ympärillä, jäisten oksien raapiessa salin seiniä.
Meille on niinkuin usein ennenkin haettu kotimieheksi Laukkasen Anni,
Satu-Anni, koulumestarin kivuloinen ja kalpea tyttö, joka ei milloinkaan
leiki eikä hymyile. Hän istuu kynttilän ääressä lukien milloin mitäkin
mukanaan tuomaansa tai meiltä löytämäänsä kirjaa. Hän odottaa, että
olemme leikkineet loppuun ja telmineet itsemme uuvuksiin ja pyydämme
häntä kertomaan 'juttuja'. Kokoonnumme hänen ympärilleen puolipimeään
saliin, jonka pöydällä tuikkii yksi ainoa räiskyvä talikynttilä. Me
suuremmat istumme tuoleilla, kyynärpäät pöytään nojaten ja leuat käsien
varassa, pikkusisar pyrkii Annin syliin ja kietoo käsivartensa hänen
kaulaansa, ettei häntä pelottaisi. Jo ennenkuin Anni alkaakaan, meidät
valtaa väristys, meitä pelottaa vähän, mutta on suloista samalla, sillä
me tiedämme, että kaikki, mitä Anni kertoo, päättyy niin, että aina
lopulta on hyvä olla,
"Kerro juttuja, kerro juttuja!"
"Mistäs minä nyt sitten kertoisin? No minä kerron vaikka tästä
Kenoveevasta", sanoo hän ja sulkee kirjan, jota oli lukenut.
"Kerro, kerro!"
Me tiesimme sen, me osasimme sen ulkoa, mutta me tahdoimme kuulla sen
vielä kerran.
"No, minä sitten kerron Kenoveevasta ja hänen pojastaan Mertsistä ja
miehestään jalosta Sikristä ja pahasta Kolosta."
"Ja kesystä hirvestä!"
"Kenoveeva oli yhden Rapantin herttuan ja hänen puolisonsa ainoa tytär",
alkaa Anni. "Jo lapsena oli tytöllä hyvin tarkka ymmärrys ja jalo ja
lempeä sydän. Kun herttuatar istui rukkinsa ääressä ja kehräsi, istuutui
myös viisivuotinen Kenoveeva kauniille jakkarallensa ja otti kiinni
langan päästä ja taisi pian pienillä sormillaan kehrätä kaikkein
hienointa rihmaa. Kehrätessään hän osasi asettaa äidilleen kaikenlaisia
painavia kysymyksiä, ja kun häneltä kysyttiin, hän vastasi erinomaisen
selvästi ja sievästi, niin että kaikki sanoivat ihmetellen: tuosta
lapsesta tulee varmaan jotain erinomaista. Hän jakeli köyhille lapsille
vaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi äidilleen sen rahan,
jonka oli saanut isältään omiin tarpeihinsa ja omiksi vaatteiksensa.
Aamulla varhain ja illalla myöhään hän kantoi sairaille virvoituksia. Ja
kun hän kasvoi täysikasvuiseksi, oli hän yhtä viaton ja herttainen kuin
kaunis ja häntä mainittiin kaikkien hyvien avujen esikuvana."
"Entäs sitten?"
"Sitten se oli niin, että Sikri, joka oli urhoollinen ritari, pelasti
sodassa herttuan hengen. Palkaksi siitä hän pyysi Kenoveevaa
puolisoksensa ja vanhemmat antoivat ilomielin hänelle tyttärensä
vaimoksi. Kun se aamu valkeni, jolloin Kenoveevan täytyi aviomiehensä
kanssa matkustaa pois, itki hän katkerasti ja hänen äitinsä sulki hänet
vapisevalle sydämellensä ja sai itkultaan tuskin sanotuksi: 'Jää hyvästi,
Kenoveeva, Jumala johdattakoon sinua. Elä koskaan tee mitään, mitä sinun
Jumalan ja vanhempiesi edessä täytyisi hävetä.'--Ja piispa Hiltovi, joka
oli pariskunnan vihkinyt, siunasi heitä ja sanoi Kenoveevalle: 'Elkää
itkekö, nuori jalo rouva, Jumala on teille suuren onnen valmistanut--
vaikka kokonaan toisenlaisen kuin yksikään meistä tässä läsnä olevista
luulee. Se päivä tulee, jolloin kaikki tänne kokoontuneet Jumalaa siitä
ilokyynelin kiittävät. Herra olkoon kanssanne!' Nämä hurskaan miehen
sanat täyttivät kaikkien läsnäolevien mielen kummallisella aavistuksella.
Sitten auttoi kreivi ihanan, katkerasti itkevän puolisonsa komean ratsun
selkään ja kumpikin ratsasti pois."
"Entäs sitten?--Mitenkäs sitten kävi?"
"Sikri ja Kenoveeva elivät onnellisesti ja rauhallisesti Sikrin linnassa
muutaman viikon. Eräänä iltana myöhään istuivat molemmat illallisen
jälkeen arkihuoneessa; Kenoveeva kehräsi ja lauloi, Sikri soitti
kanteletta ja säesti Kenoveevan laulua. Silloin kuului sotatorven
soitto.--'Mitä kuuluu?' kysyi kreivi sotapäälliköltä.--'Sotaa kuuluu,
saraseenit ovat hyökänneet maahan, he uhkaavat hävittää kaikki tulella ja
miekalla. Kuningas käskee jo tänä iltana lähteä sotaan.' Päivän vaietessa
olivatkin jo kaikki Sikrin ritarit koolla linnan suuressa salissa.
Kenoveeva astui esiin ja ojensi puolisollensa miekan ja keihään ja
sanoi:--'Kanna näitä aseita Jumalan ja isänmaan puolesta heikkojen ja
turvattomien suojaksi ja hirmuksi pahantekijöille!' Näin puhuttuaan
vaipui Kenoveeva kalpeana kuin kädessään oleva silkkinen nenäliinansa
miehensä syliin. Surullinen aavistus tulevista kärsimyksistä täytti hänen
sydämensä.--'Voi Sikri, jos et sinä enää palajakaan!' valitti hän.--'Ole
turvassa, ilman Jumalan tahtomatta ei kukaan voi minua vahingoittaa.
Lähinnä Jumalan haltuun uskon sinut ja kaikki, mitä minulla on, tämän
uskollisen palvelijani Kolon haltuun. Ja nyt, rakas vaimoni, jää
hyvästi.' Kreivi Sikri nousi komean ratsunsa selkään ja ratsasti,
salatakseen kyyneleitään, kiiruusti pois. Kenoveeva kiiruhti torniin ja
katseli sieltä rakkaan puolisonsa jälkeen, sitten hän sulkeutui
huoneeseensa eikä koko päivänä maistanut eineen muruakaan."
"Kerro jo kesystä hirvestä!"
"Kreivin hoviherra, se Kolo, oli hyvin paha ja ilkeä mies. Kun ei
Kenoveeva antanut hänen tehdä, niinkuin se tahtoi, vaan uhkasi ajaa hänet
sentähden kokonaan pois, niin Kolo lähetti Sikrille sotaan semmoisen
panettelukirjeen Kenoveevan päälle, että Sikri luuli pahaa rouvastaan ja
käski ensin heittää hänet vankeuteen ja sitten viedä mestattavaksi. Mutta
ennenkuin Kenoveeva vietiin, kirjoitti hän puolisolleen kirjeen, jossa
vakuutti viattomuuttaan ja pyysi, ettei hän Koloa, tuota soaistua
raukkaa, surmaisi vihassaan.--'Anna hänelle anteeksi, niinkuin minä
hänelle anteeksi annan, sillä minä en tahdo pienintäkään kostonpyyntöä
ottaa mukaani iankaikkisuuteen eikä minun kauttani ole yhtäkään
veripisaraa vuodatettava.'"
"Eihän sitä mestattu, eihän?"
"Ei, sillä Jumala hellytti pyövelien sydämet. Kun he tulivat noutamaan
häntä ja hänen poikaansa, joka hänelle oli syntynyt vankilassa--"
"Sen nimi on Mertsi ..."
"... niin Kenoveeva laskeutui polvilleen ja rukoili.--'Nouse ylös,
Kenoveeva', sanoi jäykästi ja rumalla äänellä toinen miehistä, jonka nimi
oli Heintsi ja jolla oli tulisoihtu kädessään. 'Ota lapsesi ja seuraa
meitä!' Kenoveeva vastasi: 'Jumala, ole minulle armollinen, minä olen
sinun kädessäsi', nousi ylös ja seurasi heitä. Toisella miehellä oli
suuri miekka kädessä. He veivät Kenoveevan suureen synkkään metsään.
Taivaalla loisti lukemattomat tähdet, kuu oli laskeutumaisillaan, tuuli
puhalteli kylmästi ja he tulivat lakealle paikalle, jota ikivanhat puut
ympäröivät. 'Tässä', sanoi Kuntsi, se miekkamies, 'seisahdu, Kenoveeva,
ja rupea polvillesi.' Kenoveeva laskeutui polvillensa. 'Nyt anna minulle
lapsesi, ja sinä, Heintsi', sanoi hän sille toiselle miehelle, 'sido
hänen silmänsä.' Vaan Kenoveeva puristi lasta rintaansa vastaan ja
katsahtaen ylös taivaaseen hän huusi: 'Oi, Jumala, anna minun kuolla,
ainoastaan pelasta lapseni!'--'Elä turhia viivyttele', sanoi julma mies.
'Minkä kerran täytyy tapahtua, se tapahtuu. Anna tänne.' Vaan Kenoveeva
valitti ja rukoili yhä: 'Oi, katsokaa tuonne ylös taivaaseen. Näettehän
kuun, katsokaa, se peitäkse pilven taa ikäänkuin ei voisi nähdä sitä
tekoa, jonka aiotte tehdä. Kuulkaa, kuinka tuuli nousee, ettekö kuule,
miten kauheasti puut heiluvat ja miten kovasti kaikki lehdet värisevät.
Koko luonto kauhistuu viattoman murhaa. Voitteko Jumalan silmien edessä
tehdä semmoista kauheata tekoa? Muistakaa, että on Jumala, jonka
tuomioistuimen edessä teidän kerran täytyy tili tehdä!'--Heintsi, joka
oli ollut ääneti, pyyhkäisi veden silmistään ja sanoi: 'Annetaan hänen
elää. Jos sinä tahdot verta vuodattaa, niin pistä miekkasi Kolon rintaan,
mutta tämä ei ole eläessään tehnyt muuta kuin hyvää. Ajattelehan toki,
kuinka paljon hyvää hän sinullekin taudissasi osoitti.'--'Hänen täytyy
kuolla', sanoi Kuntsi. 'Jos me annamme hänen elää, täytyy meidän itsemme
kuolla eikä se auta häntä kuitenkaan.'--'Voimmehan tehdä näin: annamme
hänen tehdä valan, että hän jää ainiaaksi metsään.' Ja kun toveri häntä
oikein houkutteli ja hänen sydäntään hellytteli, niin sanoi Kuntsi:
'Olkoon niin.' Ja hän vannotti Kenoveevalle valan, ettei tämä ikinä
lähtisi pois erämaasta. Ja sitten kulettivat he Kenoveevan ja hänen
lapsensa vielä kauemmaksi erämaahan vuorten ja laaksojen yli kaikkein
kauheimpaan seutuun, jossa ei ihmisen jalka vielä ollut käynyt. Siellä
Kenoveeva vaipui väsyneenä ja voimatonna tammipuun alle ja miehet
jättivät hänet siihen ja menivät tiehensä."
Oli ollut ihan hiljaista, sen kun Anni vain kertoi, koko ajan kynttilään
katsoen, tasaisella äänellä, ja koivun oksat raapivat seinää ja uunin
pelti välistä vongahteli.
"Milloinka tulee se kesy hirvi?"
"Kohta se tulee."
"Kerro pian!"
"Kenoveeva jäi tunnottomana makaamaan tammen alle. Viimein havahti hän ja
käsitti olevansa yksin erämaassa. Kuu oli aikoja sitten laskenut ja
pimeys peitti maan. Tuuli vinkui ja humisi metsässä. Etäällä ulvoi susi.
Hän jäi lapsi sylissä istumaan puun alle ja odotti päivän nousua. Koko
seutu oli viljelemätön, karu ja kauhea katsella. Ei missään muuta kuin
kallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva värisi vilusta ja
lapsiparka rupesi surkeasti itkemään. Hän lähti lapsi sylissä kulkemaan
lumessa ja sateessa yhä kauemmas korpeen, tietämättä minne. Vielä kerran
kapusi hän kallion yli ja näki nyt hirvittävien vuorten välissä laakson,
jossa kasvoi puita ja pensaita. Hän kapusi alas ja huomasi taampana
tammipuun oksien alla aukon. Tämä johdatti luolaan ja Kenoveeva astui
luolaan. Siellä hän oli lapsineen suojassa sateelta ja tuulelta, mutta
hänen oli kauheasti nälkä ja lapsi alkoi itkeä. Silloin Kenoveeva laskihe
polvilleen, pani lapsensa viereensä, katsahti ylös taivaaseen, pani
kätensä ristiin ja rukoili: 'Oi, sinä rakas taivaallinen Isä, ravitsethan
sinä kaarneetkin--'"
"Mitä ne on kaarneet?"
"Ne on raamatunkielessä samat kuin jokapäiväisessä kielessä korpit ...
'ravitsethan kaarneetkin, jotka tuolla lentelevät, sinä voit myöskin
minut lapsineni elättää tässä erämaassa, jos tahdot.' Ja katso, silloin
pilvet äkkiä hajosivat ja aurinko paistoi lämpimästi luolaan. Jotakin
ritisi pensaassa ja samassa seisoi hirvilehmä luolan edessä."
"Aih!" pääsi meiltä kuin yhdestä suusta odotuksen ja jännityksen jälkeen.
"Kenoveeva pelästyi ensin, vaan tuli sitten rohkeammaksi ja silitteli
sitä. Hirvilehmä nuoli hänen kättään ja laskeutui maahan hänen eteensä.
Susi oli repinyt sen vasikan ja sen utaret juoksivat. Kenoveeva otti
poikansa ja antoi sen imeä hirven utaretta ja lehmä oli siitä vain
hyvillään, kun liika maitonsa sitä rasitti. Itselleenkin Kenoveeva lypsi
hirven maitoa, asetti sitten lapsensa sammalvuoteelle ja laskeutui hänen
viereensä ja nukkui.
"Ja uskollinen eläin, joka sen jälkeen ei enää
luopunut hänestä, lepäsi jaloissa ja lämmitti niitä."
"Siihenkö se loppui?" haukotteli pikku sisar.
"Ei se vielä loppunut, mutta eiköhän pitäisi jo mennä nukkumaan?"
"Ei vielä, ei, kerro, niinkuin se sitten kävi."
"Sitten kävi niin, että ne elivät siellä monta vuotta ja joivat sen
hirven maitoa ja söivät mitä löysivät juuria ja marjoja ja pähkinöitä ja
omenoita ja muita hedelmiä, ja Mertsi kasvoi isoksi pojaksi. Mutta
sitten, kun niille alkoi tulla vaatteista puute, niin yhtenä päivänä
äkkäsi Kenoveeva nuoren metsäkauriin, jonka kettu oli tappanut ja aikoi
juuri syödä sen suuhunsa. Hän hätyytti ketun pois ja nylki kauriin ja
teki sen nahkasta Mertsille pienen hihattoman turkin. Ja eräänä toisena
päivänä, kun Kenoveeva oli etsimässä hedelmäpuita korkean vuoren
rinteellä, tuli hirvittävä susi vuorta ylöspäin kantaen lammasta
kidassaan. Se seisahtui ja katsoi vihaisin, kiiluvin silmin Kenoveevaa.
Kenoveeva säikähti niin, että alkoi vapista, vaan pian hoksasi hän, mitä
oli tehtävä, kaappasi seipään ja karkasi suden päälle ja antoi sille
semmoisen kumauksen päähän, että susi jätti lampaan ja heitti
pyörryksissään kipperon kapperoisiaan hyvän matkaa kuperkeikkaa vuorelta
alas ja pakeni ulvoen. Sen lampaan nahkasta laittoi hän itselleen
lämpimän turkin.
"Mutta kreivi Sikri oli jo aikoja sitten palannut sodasta ja saatuaan
tietää, että hänen puolisonsa oli syyttömästi mestattu, rupesi hän sitä
suremaan niin, että oli tulla mielipuoleksi. Eikä häntä tahdottu saada
millään tavalla viihtymään eikä minnekään lähtemään, hän vain istui
puolisonsa huoneessa ja murehti häntä. Mutta eräänä päivänä hän kuitenkin
lähti metsästämään. Hän tapasi hirven jälet ja lähti niitä seuraamaan. Ne
veivät luolaan. Hän katsoi sisään ja näki ihmeekseen ihmisen haamun
makaavan luolan perällä.--'Jos olet ihminen, niin astu päivän
valkeuteen!--Kuka olet ja mitä täällä teet?' kysyi hän sitten, nähtyään
naisihmisen tulevan ulos, jolla oli yllään lampaan nahka ja hänen
olkapäitänsä peittivät pitkät hiukset.--'Sikri', vastasi nainen heikolla
äänellä, sillä hän oli sairastunut ja vasta juuri taudistaan sen verran
toipunut, että parahiksi pysyi pystyssä.--'Sikri, minä olen puolisosi
Kenoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Mutta Jumala tietää, että minä olen
viaton.'--'Oi!' huusi hän. 'Sinä puolisoni eronnut henki, tuletko
syyttämään minua surmastasi?'--'Sikri', sanoi Kenoveeva itkien, 'rakas
puolisoni, en ole minä mikään henki, olen totisesti sinun Kenoveevasi,
vaimosi.' Mutta Sikri vain tuijotti häneen, niinkuin olisi nähnyt aaveen.
Viimein, kun vaimonsa yhä puhutteli häntä ja tarttui hänen käteensä, hän
tointui kuin raskaasta unesta.--'Niin, totisesti, sinä olet Kenoveeva!'
huusi hän ja lankesi polvilleen vaimonsa eteen. Silloin tuli Mertsikin
metsästä.
"Hän oli puettuna metsäkauriin nahkaansa ja tarpoi paljain jaloin paksussa
lumessa. Kun hän näki kreivin kauniissa ritarivaatteissa ja iso
höyhentöyhtö hatussa, säikähti hän ja seisahtui. Nähdessään kyyneleet,
jotka runsaina valuivat pitkin hänen äitinsä poskia, hän huusi: 'Kuka
tämä on? Tahtooko hän sinut tappaa? Elä itke, äiti! En salli sinulle
mitään pahaa tapahtua.'--'Hän on isäsi', sanoi Kenoveeva.--'Poikani!'
huusi Sikri, 'rakas poikani, tule syliini.' Hän suuteli poikaa, otti
hänet syliinsä, syleili toisella kädellään Kenoveevaa ja katsahtaen
kyynelet silmissä taivaaseen sanoi:--'Jumalani, tämä on sanomattoman
suuri onni, lohdutus ja autuus murheelliselle sydämelleni, että saan
yhtaikaa nähdä tässä lapseni ja rakkaan vaimoni, joka on minulle kuin
kuolleista herätetty.' Sitten kreivi puhalsi torveen ja hänen ritarinsa
ja palvelijansa kiiruhtivat joka taholta paikalle. Hän lähti ratsastamaan
linnaan ja tuomaan Kenoveevalle vaatteita ja järjestämään siellä kaikki
hänen vastaanottamistaan varten. Linnasta tuotiin vaunut, joihin he
istuivat kaikki kolme. Heitä vastaan tuli suuri joukko ihmisiä. Mitä
lähemmä linnaansa Kenoveeva tuli, sitä suurempi ihmispaljous seisoi
kahden puolen tietä. Kaikki tervehtivät heitä ilohuudoilla. Kun he
tulivat mäelle, josta linna näkyi, alkoivat siellä kaikki kellot soida.
Kansa näki Kenoveevan pelastuksessa Jumalan erinomaisen suojelun ja
vietti hänen tuloaan pyhänä juhlana."
"Entäs hirvi? Jäikö se metsään?"
"Eihän se jäänyt. Hirvi kulki koko matkan vaunujen rinnalla. Ja Sikri
teetti sille sitten oman navetan. Siellä se sai asua öisin, mutta
päivisin se sai vapaasti käyskennellä linnan pihalla, tulipa usein
pyrkimään portaita myöten linnaankin, pyrkipä aina Kenoveevan huoneeseen
asti eikä lähtenyt pois, ennenkuin se vähäksi aikaa päästettiin sisään.
Se oli hyvin kesy, söi kädestä. Metsästyskoiratkaan pihalla eivät sitä
hätyyttäneet eikä kukaan tehnyt sille mitään pahaa. Lapsilla oli suuri
ilo tästä kauniista eläimestä, ne antoivat sille leipää ja silittivät
sitä. Äidit sanoivat: 'Hyvä Isä, jos tätä eläintä ei olisi ollut, olisi
rakkaan kreivinnan ja nuoren kreivimme täytynyt kuolla erämaassa.'--
'Senpätähden ei pidä yhtään eläintä kiusata', sanoi sen hoitaja. 'Jos ei
meillä olisi härkää auran eteen valjastaaksemme eikä lehmää, joka antaisi
meille maitoa, kävisi meille yhtä kolkosti kuin kreivittärellemme olisi
käynyt erämaassa ilman tätä hirveä'."
"Siihenkö se loppui?"
"Olihan sitä siinäkin taas kerrakseen."
Anni oli totinen, tuijotti kynttilään, niisti sen näpillään ja sanoi
opettavasti, niinkuin tapansa oli, että siitä tästä tosikertomuksesta
selviää, miten kauheata on, että saattaa olla maailmassa niinkin pahoja
ihmisiä, että syyttömät saatetaan sillä tavalla kärsimään. Mutta totuus
ja oikeus voittaa ja paha saa palkkansa ja pelastuneille tulee vielä
parempi olo kuin on ollut ennen.
Aisakello helähti ulkona ja äiti tuli sisään, pudistellen lumia
vaatteistaan.
"Hyvät lapset, vieläkö te valvotte, menkää toki hetipaikalla nukkumaan!
Sinun poskesihan palavat, niin että käteen polttaa."
Ne polttivat omaankin käteeni.
"Mitä te olette täällä tehneet?"
"Me on kerrottu satuja."
Minulle se ei ollut satua, vaan totta. Kesy hirvilehmä, semmoinen kesy
hirvilehmä!--oli totta. Olisin minäkin tullut toimeen sen maidolla kuinka
kauan tahansa. Minäpä olisin vielä onkinut kalojakin suuren Kurkisuon
lammista ja virittänyt ansoja jäniksille ja linnuille ja etsinyt kurkien
munia. Sillä metsä, johon Kenoveeva oli viety surmattavaksi, oli ihan
meidän aidan takana ja erämaa, jossa hän oli elänyt, oli siellä suuren
Kurkisuon takana, ja luola, jossa he olivat asuneet, oli siinä vuoressa,
joka näkyi sieltä soiden takaa. Silloin kun ne olivat siellä, oli siellä
omenapuita ja saattaapa olla vielä nytkin, koska metsässä kasvaa makeita
herukoitakin, jotka ovat makeampia kuin äidin mustat viinimarjat.
Lapset kannettiin torkkuen vuoteeseen ja nukkuivat, ennenkuin heidät
ehdittiin riisuakaan.
Minä valvoin vuoteessani vielä kauan, miettien, olinko nähnyt semmoista
ihmistä, joka olisi ollut niinkuin Kenoveeva ensin vanhempainsa kotona ja
sitten Sikrin linnassa ja sitten erämaassa ja jolle olisi voinut tapahtua
niinkuin hänelle. En löytänyt häntä tuttavistamme, mutta minun oli
kuitenkin hyvä olla, että semmoinen ihminen on ollut, niin kaunis ja
viisas ja hyvä ja jalomielinen, että rukoili vainoojiensa puolesta ja
antoi surmaajilleen edeltäpäin anteeksi niinkuin Kenoveeva Kololle. Minä
lupasin itselleni, etten enää koskaan lehmiä niittyyn ajaessani lyö niitä
kepillä selkään enkä pistele sikoja pahnaan.
Minä luulen, että minulle siitä alkoi rakentua kuva ihmisestä, jossa en
tahtoisi olevan mitään pahaa, mitä minussa ja muissa. Kai olin jo silloin
nähnyt semmoistakin, mikä oli, niinkuin olin päätellyt, ettei pitäisi
olla. Oli ihmeen hyvä ollakseni sadun pyhimystä ajatellessani. Eikö liene
hän minulle ollut yksi edeltäjistäsi, sinä rakas siellä ylhäällä, missäpä
lienetkin, sinä, joka rukoilit armoa niille, jotka surmasivat poikasi
silmiesi edessä.
Lienee ollut niihin aikoihin, koska sen nyt samalla muistan--kun
Konttisetä ensi kerran tuli taloon, tuli jalkaisin ja meni jalkaisin,
avopäin ja paljain jaloin. Ei tiedetty, mistä hän tuli ja minne meni,
eikä kuka hän oikein oli, lempeäsilmäinen, hymyilevä hissuttelija,
yrttien keräilijä, voiteiden keittäjä ja elukoiden parantelija. Taisi
olla hyvinkin köyhä, koska sai äidiltä lähtiessään evästä konttiinsa ja
isältä tupakkaa, ja kiitteli siitä liikutettuna moneen kertaan,
ylistellen ystävällisiä ihmisiä ja anteliasta taloa.
Olimme hyvät ystävät, sillä hän vuoleksi minulle kaarnaveneitä ja kävi
kanssani ongella, minä onkien, hän enimmäkseen jutellen. Minulla oli
häntä aina ikävä, kun hän lähti, niinkuin Taaton tätiä ja Laukkasen
Annia,--joka kuoli sinä samana talvena, jona kertoi Kenoveevasta.
Kerran istui hän konttiaan kiinni sitoen aitan rappusilla, köyttäen
kenkiään kontin päälle, ja tarttui keppiinsä, joka oli paksu leppäinen
roskulakeppi.
"Tässä talossa on hyvä haltija," sanoi hän, "ja se tulee tässä ehkä aina
pysymään," sanoi hän, nousten ja katsahtaen ympärilleen.