ongin rytökuusen kupeella ja sain paljon isoja ahvenia ja särkiä ja
säyneitäkin, mutta en koskaan enää nähnyt punaista tyttöä. En saanut
tietää, kuka hän oli ollut ja mikä hänen nimensä, enkä uskaltanut
keneltäkään kysyä. En tiedä, enkö uskaltanut siksi, että hän oli tyttö,
vaiko siksi, että hän oli punainen. Punainen oli meillä syntiä. Minä
kuitenkin ajattelin häntä koko kesän, varsinkin pantuani maata ja
luettuani iltarukouksen. En lukenut sitä enää ääneen yhdessä muiden
lasten kanssa, vaan luin sen yksin ja hiljaa, ettei kukaan kuulisi.
Pyysin joka ilta salaa Jeesukselta, että hän antaisi punaisen tytön tulla
huomenna ongelle. Pyysin siihen aikaan kaikkea Jeesukselta, sitäkin, että
hän munittaisi aapiskukolla minulle sokeripalan lehtien väliin. Mutta
vaikka se tyttö ei tullutkaan, oli minun kuitenkin suloista kaivata häntä
tulemaan pappilan laiturin päähän, heittämään hopeista, välkähtelevää
salakkaa korkealle ilmaan. Unhotin hänet mielestäni vasta sitten, kun isä
laittoi minulle jousipyssyn.
Kai olin jo joitain vuosia vanhempi. Vuosia en muista, ainoastaan
tapaukset.
Meidän musta ruuna seisoo rappujen edessä, valjastettuna uusien Turun
kiessien eteen. On kirkas, lämmin paiste. Sen karva kiiltää ja valjaiden
soljet ja pislait välkkävät ja istuinten häkkien puolapuut ovat sileät ja
lämpimät. Istun takaistuimella lähinnä nuoremman veljen kanssa. Minulla
on uusi koltti, uudet housut ja uusi lakki, jossa on oikea nahkalippa.
Hypistelen sitä toisella kädellä, samalla kun toisella pitelen
etuistuimen kaiteesta, etten retkahtaisi selälleni, jos ruuna
nyhtäiseisi, kun paarmat ja kärpäset puree. Pikkuveli puristaa kaiteesta
kahdella kädellä. Se jo kerran pyllähti maahan, kun ruuna riipaisi. Isä
istuu etuistuimella, suitset kädessä. Äiti vielä viipyy. Sen on ensin
pitänyt imettää ja nukuttaa kaikkein pienin ja viedä vähän suuremmat
puutarhaan huoneiden taa poimimaan viinimarjoja, etteivät näkisi ja
rupeisi itkemään, kun me lähdemme. Malttakoothan mielensä, kyllä tulee
vielä heidänkin vuoronsa. Mikä sinne koko joukolla niinkuin mikäkin
mustalaispartti, eikähän semmoinen joukko mahtuisi kiesseihinkään, eikä
ruuna jaksaisi vetääkään mäkisellä matkalla.
"Eikö se jo ala joutua?" kiirehtii isä.
Samassa äiti tuleekin, käy vielä toimittamassa jotain ja nousee sitten
viimein isän viereen.
"Minä menen avaamaan porttia!"
"Et sinä pääse alas."
Mutta minä pääsen alas ja saan portin auki ja kiinnikin, ja keikautan
itseni takaisin ylös ja olen aika miestä mielestäni ja hoidan koko matkan
pikku veljeä pitämällä kättä hänen selkänsä takana.
Olemme matkalla Vänninmäkeen, Repolaan, jossa meidän lehmät ovat
kesälaitumella. Se on siellä jossain sydänmaan kylässä, jonne on hyvin
mäkinen maantie ja suuria soita mäkien välissä. Niiden väet ovat meidän
parhaita ystäviä. Ne tuovat meille kirkossa käydessään keltaista paksua
piimää ja marjoja ja ohralettuja. Niillä on myös hyvin keltaista paksua
voita.
Alkumatka on vielä tuttua. Jortanin kalliolle asti, jossa on oltu
mustikassa. Siitä lähtee ison kiven kohdalta polku metsään. Nytkin sieltä
tulee lapsia mustikasta, suut, posket ja sormet sinisinä. Tytöt niiaavat
meille, minullekin, minä nyökäytän heille päätä niinkuin isä.
On kauhean paljon mäkiä, jyrkkiä ja pitkiä. Isä nousee aina mäen alla
kävelemään ja minä myöskin.--"Istuisit kärryissä, eikö sinua väsytä?"--
"Ei väsytä". Ruuna vetää mutkitellen. Minä ihmettelen sitä siksi, että
silloinhan sille tulee pitempi matka. Isä selittää syytä siihen, vaikka
minä en ymmärrä, mutta tottapahan ruuna sen tietää, koska niin tekee.
Miksi lienee tie mäen kohdalla leveämpi kuin muualla?
Tie laskee Holpanlahden rantaan. Isä ajaa veteen ja antaa ruunan juoda.
Hyvin pieniä kaloja viilettää vedessä rattaiden välissä. Kaukana siintää
suuri järven selkä ja sen yli näkyy Iivaara, jossa nyt ei olekaan enää
Tapion linnaa.
Eräässä louhikossa tien vieressä on punaisia kiviä. Äiti sanoo, että
niistä saa sinistä väriä. Toisessa paikassa on metsä kahden puolen tietä
palanut mustaksi, rahtimiehet ovat sytyttäneet, ovat nekin huolettomia,
kun jättävät tulen kuivaan sammaleen. On hirveän pitkä, suora tie
rannattoman suon halki. Siinä tuntuu viileämmältä ja tuoksuu väkevälle.
Äiti tahtoisi panna villahuivin meidän hartioille, mutta ei meillä ole
ollenkaan kylmä.
Se mäki, joka näkyy suon takaa, ei ole vielä Vänninmäki, vaan
Ryhälänmäki.--"Milloin tullaan perille?"--Isä ei sano sanovansa,
sittenpähän näet. Ruuna lorottaa joka mäen alla, vaikkei olisikaan
lorottamista--soh!
"Isä, saanko minä nyt ajaa?"
Isä antaa minulle ohjasperät, mutta pitää myöskin itse ylempää kiinni. Se
sillä aina kiusaa.
"Isä ei saa pitää."
Isä antaa ohjakset kokonaan minulle ja panee sillaikaa piippuun. Minä
hoputan ja saan ruunan vähän juoksemaankin. Tulee vastaan rahtimies,
jolla on suuri parkkikuorma. Minä saan sivuutetuksi sen omin avuin,
vaikkei rahtimies ollenkaan käännä.--"Ne ovat semmoisia junkkareita!"--
"So, so", sanoo äiti, "kuinka sinä niin?" Tie yhä nousee, minä saan yhä
ajaa, koska osaan. Tulee taloja ja peltoja ja tuulimyllyjä, kokonainen
kylä.
"Isän pitää sanoa, milloin minun pitää kääntää Repolaan."
"Joka tahtoo olla ohjaksissa, sen pitää itsensä myös tietää, mihin ajaa."
Minä kuitenkin ajan, vaikken tiedä. Luotan siihen, että isä kuitenkin
sanoo. Ruuna kääntyy erääseen taloon. Minä käännän sen pois. Joku ukko
seisoo portinpielessä ja portti on auki.--"Sivuko se nuori mies aikoikin
ajaa?" Sehän on Repolan isäntä. Isä ottaa ohjakset ja ruuna riipaisee
juosten pihaan.
Vai tämä nyt sitten on se Repola! Olen ensi kertaa näin kaukana kylässä.
Minut valtaa hillitön uteliaisuus nähdä kaikki, mitä täällä on. Täällä ei
ole mikään niinkuin meillä. Tämä on korkealla mäellä eikä missään ole
järveä eikä rantaa. Kah, niillä on viisi aittaa rinnakkain rivissä,
toinen toistaan pienempää. Kah, niiden välissä on sola, takana kasvaa
tuomikko--siinä sitten olisi mainio olla piilosilla. Kah, tallin oven
päälle on naulattu suuri lintu, siivet levälleen ja jalat hajalleen.
Kurki! Isäntä on riisunut ruunan ja menee juottamaan sitä niittynotkoon.
Minä menen perässä.
Siellä on suuri, syvä lähde ja sen vesi on niin kirkasta, että näkee
pohjaan asti. Siitä lähtee maanalainen puro, joka vie lampiin ja lampi
laskee jokeen ja joki järveen. Siinä voisi olla kalojakin, onko siinä
kaloja? Onhan siinä kaloja. Mitä kaloja?--"Ruutanoita."--"Minkälaisia
kaloja ne on, saako niitä ongella?"--"Elä mene liian lähelle, sen reunat
saattavat pettää. Solahdat maan sisään." Minä ajattelen: jos olisin
Kihovauhkonen, hyppäisin lähteeseen ja harrisin maan alitse meidän
järveen. Sammal sihisee ja painuu allani ja minun sydänalaani vihlaisee
somasti, kun hyppään pois.
Isäntä vie ruunan talliin ja niittää sille heiniä. Siellä on pieni varsa
emänsä kanssa samassa karsinassa. Se pistää turpansa ulos ja minä
uskallan silittää sen ylähuulta, joka on siloinen ja suloinen kuin Taaton
tädin sametinsilkkinen ompelutyyny. Se imee emäänsä, ensin toista nisää
ja sitten toista. Minkätähden se niitä muuttaa? Isäntä sanoo, että
toisessa on syömistä, toisessa juomista.
Tupatiellä juoksee pikku koiranpentu vastaan, haukkua räiskäyttää ensin
ja tulee sitten pyörimään jaloissa. Minä tempaan sen syliini.--"Saanko
minä sen?"--"Saahan sen."--Nyt se on minun koira. Sen nimi on Otti. Se
potkaisekse sylistäni ja ryntää pirttiin, minä jälestä. Siellä on pankon
alla kolpperossa vasu, jonne se juoksee. Siinä on toinenkin aivan
samanlainen. Sen nimi on Anti. Ne ovat niin yhdennäköisiä ja
yhdenkokoisia, etten tiedä, mikä on Otti ja mikä Anti. Pikku poika tulee
karsinasta ja selittää, että sen tietää siitä, että Otti on urosa ja Anti
imisä. En tiedä, kuinka sen sittenkään tietää. Poika selittää. Ahaa! Sen
pojan nimi on Taavetti. Sillä on housuja kannattamassa nahkainen solkivyö
niinkuin aikamiehillä ja vyöstä riippuu tuppi. Sillä ei ole milloinkaan
ollut puupuukkoa. Saisivat ne jo antaa minullekin oikean puukon.
Tupa on kauhean suuri, täällä vasta voisi tavattomasti telmiä. Hirveän
isolle uunille vie portaat yhdestä ainoasta hirrestä, johon on koverrettu
astuimet. Uunin kupeella on luukku, josta mennään lattian alle. Tupa on
täynnä ihmeellisiä asioita. Vanha ukko istuu penkillä ja palmikoi
tuohia.--"Mikä siitä tulee?"--"Konttihan tästä olisi tulevinaan, ei
tiedä, tuleeko." Minä seison ja katson, kuinka hän näppärästi pistelee
pitkiä tuohiliuskoja toistensa alle.--"Vieras on hyvä ja istuu", sanoo
ukko. Minä istun ja hän alkaa puhutella minua kuin vertaistaan:--
"Kuuluuko sitä mitä vieraalle?" Minä tiedän, että silloin pitää vastata:
--"Ei tuota mitään kiireelle kerrottavaa, mitä vain teille."--"Ei tuota
meillekään mitään erinäistä, on ollut vain hyvät heinäilmat."--"On
meilläkin ollut hyvät heinäilmat."--"Tänä aamuna tuo vähän sataa ramautti
karjankynteen."--Olin aivan erikoisesti mielissäni siitä, että hän näin
kohteli minua kuin aikamiestä ja istuuduin hänen viereensä penkille,
vaikka olisi tehnyt mieleni lähteä telmimään Taavetin kanssa ja kiivetä
uunille ja mennä katsomaan koiranpenikoita. Hän keskeytti hetkeksi työnsä
ja alkoi kaivaa piippuaan rassilla, joka riippui kukkarossa, minkä hän
oli vetänyt esiin housunkauluksen alta. Hän tyhjensi sen kouraansa, kääri
neulanauhan kukkaron suun ympärille ja moksautti, päätään taapäin
keikauttaen, piipunperät poskeensa. Sitten hän, mulauttaen minulle
silmiään, ruiskautti hampaittensa välitse pitkän mustan märän kauas
keskelle tuvan lattiaa. Minä teen vaistomaisesti saman, mutta se päättyy
vain sihaukseen.--"Pitää painaa kieli hampaita vastaan ja ponnauttaa
kurkkulaellaan, niin se lentää. Ähäh, jopahan lensi paremmin!"
On ilmaantunut kaksi pientä tyttöä meidän eteemme, molemmilla sormet
suussa.--"Kah, ettekö te älyä, sydänmaan kollot, pistää kättä kirkonkylän
nuorelle herralle." Tytöt sysäävät silloin kättä ja niiaavat minulle kuin
aikaihmiselle.
Silloin aukeaa tuvan ovi ja eteisestä tulee tyttö kahvia kantaen. Joku
toinen on avannut hänelle oven ja hän tulee keikuttaen tarjotinta
ylhäällä päänsä päällä. Hänellä on ristikkäinen hame ja ristikkäinen
lyhyt nuttu ja valkoinen esiliina. Hänellä on keltainen tukka, keskeä
jakauksella, ja pitkä palmikko. Hän tulee minua kohti, tarjotin yhä
ylhäällä. Sitten hän laskee sen minun eteeni ja katsoo minua hymyillen
suoraan silmiin. Hänellä on punaiset posket ja poskissa kuopat.--"Olkaa
hyvä ja ottakaa kahvia." En ole vielä koskaan ottanut itse kahvia; aina
kun ovat kylässä tarjonneet, on äiti pannut sokerit ja kermat sekaan ja
lautaselle vehnäset ja asettanut kupin eteeni pöydälle. Mutta kyllä minä
osaan yhtä hyvin itsekin, ensin sokerin ja sitten kerman ja sitten
vehnäsen.--"Panee enemmän sokeria sekaan", sanoo tyttö. Minä panen kaksi
palasta. "Panee vielä, kun ovat niin pieniä." Panen kolme ja otan sitten
vehnäspalan.--"Ottakaa toistakin sorttia." Kun olen tehnyt senkin ja
huomannut, että se käy hyvin, nostaa heiskauttaa hän taas tarjottimen
päänsä tasalle ja menee keikutellen ulos, ja joku toinen painaa oven
hänen jälkeensä kiinni. Minulle on tuotu kahvia erikoisesti tupaan ja
sitä varten on avattu ovia! Tytöt ja Taavetti seisovat ja töllöttävät
minuun. Pitäisiköhän minun antaa niille vehnäsestäni? Mutta minä olen jo
ahtanut sitä poskeni pullolleen ja harpin kiireesti kahvia, vaikka se
polttaa niin, että sitä läikähtää koltilleni ja tahtoo vääntää suuta
itkuun ja vesi kihoo silmään.
Taas tulee tyttö samalla tavalla tuomaan toista kuppia. Minä tiedän, että
toinen kuppi aina ensin aiotaan ottaa ilman leipää ja että sokeri pannaan
sekaan vasta, kun siihen kehoitetaan. Hän kehoittaakin ja istuu viereeni
odottamaan ja antaa lapsille kullekin sokeripalasen ja piparikakun.
Vasta kun hän on lähtenyt, muistan, että enhän olekaan kiittänyt, ja
juoksen hänen jälkeensä. Minussa on herännyt vastustamaton halu saada
olla hänen kanssaan. Hän tulee minua vastaan toisesta tuvasta, kädessä
suuri kivikuppi ja toisessa myöskin kivikuppi. Seuraan hänen mukanaan.
Hän menee saunakotaan. Siellä on suuri muuripata, tyhjänä tulella.--"Tule
vain, tule vain", kehoittaa hän minua. Hän alkaa paistaa otralettuja,
nostaa kauhalla kupista lettuvelliä ja läväyttää sen padan pohjaan, jossa
se kärähtää ja lemahtaa hyvälle nenään. Sitten hän kääntää sen ja paistaa
toisen puolen ja antaa sen minulle. Se on hyvää, vaikka vähän polttaa.
Hän katsoo minuun, nauraa vähän uutta paistaessaan ja minä nauran myös.
Minun pitää vain syödä niin paljon kuin jaksan, mutta enhän minä enää
jaksa. Itse hän ei syö, kokoo vain näppärästi kasaa korkeammaksi, lettua
letun päälle. Pian on toinen kuppi tyhjä ja toinen kuppi kukkuranaan. Hän
panee tyhjän kupin kumolleen täyden päälle ja antaa minulle kapustan ja
me viemme ne yhdessä.
Minä juoksen hänen jälessään joka paikkaan. Hän menee aittaansa, siihen
kaikkein pienimpään, se on ihan hänen omituinen omansa. Se on kuin
leikkihuone. Hänellä on siellä hyvin pieni vuode nurkassa. Hän ei makaa
siinä kenenkään kanssa, Taavetti vain makaa yläsillalla. Orsilla riippuu
hänen vaatteitaan ja monet ihan uudet kengät, uudet pieksut, uudet ruojut
ja uudet lipokkaat, ja sukkia ja sukkanauhoja, ja sen ukki on tehnyt
sille virsut, jotka sopivat minunkin jalkaani. Äitinsä on kutonut ja
ommellut sen vaatteet, mutta se on itse neulonut sukkansa ja kutonut
sukkanauhat. Hän ottaa orrelta paitain välistä hajuheinäpalmikon ja
pistää sen nenän alle ja käskee haistamaan. Se tuoksuu ihmeen hyvälle.--
Tunsin sen tuoksun sitten aina, kun hän muistui mieleeni. Sinäkin sitten
aina keräsit sitä samaa tuoksuheinää liinavaatteittesi väliin--ja sait
sen mukaasi viimeiselle retkellesi.
"Mikä tuo on?"
"Kannel--soitanko?" Hän näppäilee sitä ja hyrähtää lauluun. Sen silmät
katsovat silloin jonnekin kauas aitan ovesta ulos minun ohitseni. Se
kuuluu minusta hyvin kauniilta.
Meistä tulee yhä paremmat tutut. Hänen nimensä on Johanna.--"Lähdetäänkö
marjaan?"--Me juoksemme maantien poikki tuulimyllymäen taa aholle
hakaan. Siellä paistaa päivä niin lämpimästi, että kivet polttaa jalkaan.
Johanna johdattaa marikosta marikkoon, kutsuu luokseen, kun löytää uuden,
ja antaa minun aina poimia parhaat. Hän kaataa omasta tuohisestaan minun
tuohiseeni eikä auta, vaikka panisin kuinka vastaan.--"Tokihan, tokihan!"
Pian ovat tuohiset täynnä mansikoita ja vattuja ja on seassa muutamia
mustikoitakin. Ne tulevat ensin pohjapeittoon, sitten melkein puolilleen,
sitten enemmilleen kuin puolilleen, sitten piripintaan, sitten
kukkuralleen.--"Nyt poimitaan suuhun." Minä poimin joka marjan suoraan
suuhuni, hän kouraansa. En löydä enää.--"Tulehan tänne!... Suu auki,
silmät kiinni!" Hän nakkaa suuni täyteen marjoja ja lähtee kirmaisemaan
pois. Saavutan hänet vasta tuulimyllyn alla.
Hän istuu siellä kivellä ja siivoaa marjojaan. "Etpä saanut minua
kiinni."--"Nytpäs sain!"--ja läiskäytän häntä selkään.--"Etpäs saanut!"
ja hän heiskahtaa pois, ja kiertää myllyä ja kun olen saamaisillani hänet
kiinni, hypähtää hän rappusille ja aikoo mennä myllyyn, mutta ovi on
lukossa ja hän pujahtaa kaiteen alitse myllyn hännälle ja istuutuu siihen
kahareisin. Minä teen samoin. Hivuttaun eteenpäin, hän vetäytyy selkä
edellä saman verran pois. En saisi häntä kiinni, vaikka hänet
tavottaisinkin, hän ei pitele käsillään, puristaa vain jaloillaan, mutta
minä en uskalla irtauttaa käsiäni. Siirrytään, siirrytään, hännän päässä
minä hänet otan, hän ei uskalla hypätä alas. Mutta hän uskaltaa ja seisoo
jo maassa kivellä kädet ojona minua kohti. Minä putoan hänen syliinsä, me
kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa otsa kiveen.--"Koskiko sinuun,
nätti poika?"--"Ei koskenut"--vaikka koski.--"Anna, kun puhallan."--Hän
puhaltaa otsaani, jossa on jo kuhmu ja painaa sitä esiliinallaan. En
itke, en vaikka, vaan nauran ja käyn kiinni ja sanon: "Sainpas kiinni!",
johon hän sanoo: "Saitpas."
Ja sitten hän pyörii myllynä kantapäillään, kädet siipinä, hame kellona
hulmuten, ja minä myös, ja me pyörimme niin kauan, että kaadumme.
Ja sitten me olemme pallosilla pihamaalla ja se päivä menee kuin ryöppy,
kunnes hänen äitinsä huutaa hänet lehmitarhaan ripsumaan. Me ripsumme
yhdessä, toinen toisella puolen lehmän. Sitten Johanna lypsää oman
nimikkolehmänsä ja minä ripsun.
Isä ja äiti ja pikkuveli ja isäntä tulevat ristiäisistä toisesta talosta
ja isäntä taluttaa ruunan tallista ja alkaa valjastaa. Äiti huutaa minua
tulemaan.--"Elä mene, jää tänne", kuiskaa Johanna lehmän alta. Minä
nakkaan ripsuni pois ja juoksen sanomaan, että tahdon jäädä tänne iäksi
päiväksi. Kaikki nauravat ja isä nostaa minut takaistuimelle pikkuveljen
viereen.--"Jäi se Otti ottamatta", sanoo isäntä porttia avatessaan, mutta
ruuna riuhtaisee menemään. Minulla on niin paha mieli, etten osaa edes
itkeä. En saanut heittää hyvästiäkään. On täysi työ pysytellessäni
kiinni, kun ruuna karkaa täyttä vauhtia alamäessä. Kun se viimein
hiljentää vauhtiaan vastamäessä, sanoo äiti kietoessaan harsohuivia
ympärilleni iltakylmässä:--"Olisiko sinun kovin mielesi tehnyt sitä
koiranpenikkaa? Tuodaan sitten toissa kertana." Sitten hän sanoo isälle:
--"Kovin siisti ja korea tyttö se Johanna." Jos hyppäisin alas, niin
etteivät näkisi ja karkaisin metsään ja sitten juoksisin sieltä sinne!
Mutta isä ajaa kovasti illan viileässä. Tuulee vastaan milloin kylmää
ilmaa notkopaikoissa, milloin lemahtaa lämpimämpää kovemmilla mailla.
En muista, miten tultiin kotiin. Minulla oli vielä maata pannessani niin
ikävä, että rintaan koski.
Odotin, että Johanna tulee pian meillä käymään kirkossa käydessään ja tuo
silloin sen koiranpenikankin. Hän tulikin, ei kuitenkaan sinä kesänä,
vaan jonain toisena; mutta hän ujosteli minua ja minä ujostelin häntä.
Emme osanneet täällä meillä olla eikä leikkiä sunnuntaiaamuna. Minulla ei
ollut mitään näyttämistä hänelle. Hän meni kirkkoon ja sieltä suoraan
kotiinsa. Mutta se ei ollut se muisto, joka hänestä minulle jäi, minulle
jäi hänestä ainaisena miellyttävänä suloisena muistona jotain siistiä,
reipasta, ystävällistä ja hellää, joka oli sanonut minua nätiksi pojaksi,
joka oli puhaltanut otsaan ja kuiskannut lehmän takaa, etten menisi, vaan
jäisin--ja olisin jäänytkin, jos ei minua olisi temmattu pois,
ehtimättäni heittää edes hyvästiäni.
Herään eräänä aamuna siihen suloiseen tunteeseen, että on tekeillä jotain
erikoista, mutta en heti saa selville mitä. Missä olen? En ole
tavallisessa vuoteessani isän selän takana. Olen huoneessa, jossa ei ole
ikkunaa. On kuin tuikkaisi tähtiä, mutta jostain hyvin läheltä. Nenääni
tuoksahtaa lampaan villan haju. Nyt muistan: olen aitassa nahkasten alla.
Samassa muistan kaiken muunkin ja pöllähdän pelästyksissäni ylös. Olenko
nukkunut liian kauan, onko myöhästytty?--"Nouskaa, nouskaa! On
lähdettävä heti!"--Ovi aukeaa.--"Ei ole vielä mitään kiirettä, vielä te
ehditte." On pieni pettymys, että täti sittenkin on noussut, vaikka oli
sovittu, ettei kukaan nouse herättämään. Mutta hänellä on aitan
rappusilla kahvit ja maidot ja voipullat. Ja jospa nyt täti nousikin,
kunhan eivät muut. Kaikki ne nukkuvat vielä, niinkuin oli sovittu ja
päätetty, lehmätkin tarhassaan. On vielä puolihämärä, en ole koskaan
ollut ylhäällä ennen auringonnousua. On vähän kylmä ja raput ovat märät.
On niin mukavaa, että äiti vielä nukkuu, uutimet alhaalla, vaikka lapset
ovat ylhäällä. Olisi mukava mennä naputtamaan ikkunaan. Mutta me liikumme
hiljaa, varpaillamme. Ei saa puhua kovaa, hss! Juomme ääneti kahvia ja
silmät tuntuvat jotenkuten suuremmilta ja kuin pyrkisivät yhä vielä
suuremmiksi. Siinä on seinää vasten ongenvapani ja jokaisen meidän pieni
eväskonttimme. Ne ovat kasteesta märät, mutta hiekka niiden alla on kuiva
ja valkea.
Me olemme lähdössä koko päivän retkelle Suurelle suolle lakkaan. Se on
maantien takana ja monen mäen takana, mutta kyllä me sinne osaamme. On
siellä oltu ennenkin aikaihmisten kanssa. Siellä on lampi suon laidassa,
josta saa kaloja, minulla on ongenvapa, muilla vain tuohiset, pikkulapset
saavat poimia lakkoja, sillaikaa kuin minä ensin ongin ja sitten paistan
nauriita, joita sieltä saa meidän halmeesta. Näin on aikoja sitten
tarkkaan tuumittu ja päätetty.
Me lähdemme hirmuisen totisina, peräkkäin, kontit selässä ja
marjatuohiset hattuna päässä, niinkuin marjamiehillä on tapana. Tie vie
navetan taitse haan läpi notkoon. Metsän sisus on hämärä, puista rapisee
kastetta ja kumahtelee tuohisiin, oksain välit ovat täynnä hämähäkin
verkkoja. Notkossa on usvaa, niin ettei näy suohauta eikä liinaliko,
vaikka ne ovat ihan tien vieressä. Siitä puhaltaa tavi ilmaan ja lentää
meidän ylitse ränkättäen järvelle päin. Me hätkähdämme juoksemaan ja
juoksemme yhtä menoa rinteen ylös, jolloin leipäkannikat kolahtelevat
konteissa. Yhtäkkiä on vastassa ulkoaidan veräjä, niin tukeva ja
juhlallinen ja ankara--koska sen läpi ei ole ennen saatu mennä yksin--
että tuskin uskallan pudottaa alas veräjäpuun. Samassa kuuluu kotoapäin
rykimistä ja kolahtelemista ja minä pujahdan pian läpi, niinkuin
ehtiäkseni jotain piiloon. Ollaan ulkometsässä, korkeassa harvassa
hongikossa. Täällä naapurin vihainen härkä aina mylvii. Vaikka minä
tiedän, että se ei nyt ole täällä, vaan sydänmaalla laitumella eikä sitä
siis tarvitse pelätä, niin minä pelkään sitä kuitenkin ja tunnen sen
pohkeissani. Tekisi mieleni juosta, mutta minä en juokse. Järvellä
ränkättää taas se tavi. Tie nousemistaan nousee ja tullaan sille
korkealle harjulle, josta näkyisi kirkko ja pappila ja Koiraniemi ja
meidän talon katot ja koko maailma, jos ei olisi niin sakea usva. Suurta
suota ei näkyisi, sillä se on vielä korkeamman harjun takana.
Laskeutaan alas ja töksähdetään yhtäkkiä maantiehen. Se menee jonnekin
hyvin kauas Kajaaniin, jossa on talvella markkinat. Kuuluu kärryjen
kolinaa. Emme ehtisi enää maantien yli, ennenkuin se tulisi törmää
laskien kohdalle ja näkisi ja turmelisi marjaonnen. Pysähdymme
näreikköön. Se on isä, joka tulee pitäjältä. Se ei huomaa, ei tiedä, että
me olemme tässä. "Papp--!"--"Hss!" Se ei kuullut, se menee! Me sitten
kiireesti maantien yli. Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa
itkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja
irvistelemme sille, niin että se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On
kuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana
missä lie.
On noustava hyvin jyrkkä kivikkotörmä, sakea näreikkö ensin, sitten
lepikko, sitten koivikko. Kun päästään harjun laelle sen suuren kiven
luo, näkyy siitä jo vähän suurta suota häämöittäen metsän läpi. Toinenkin
rinne on alussa niin jyrkkä, että on tartuttava vesoihin kiinni. Sitten
se ei enää ole niin jyrkkä. Me lennämme suin päin suon reunaan ja
nakkaamme tuohisemme eteemme maahan huutaen kaikki yhteen ääneen:
"Kipperin kapperin marjoja täyteen! Sinun tuohisesi kumolleen, minun
kohdalleen!"