katettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle
on kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskellä on maljakossa
ruiskukkia ja maljakon ympärillä on seppele kissan käpälistä. Siinä on
lakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin
piparkakkuja.--"Voi herttanen aika!" (Meidät on opetettu sanomaan: "Voi
herttanen", ettemme sanoisi: "Voi herranen" ja turhaanlausuisi Hänen
nimeään). Pikku siskot seisovat malttamattomina pöydän ympärillä. Niiden
täytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Äiti panee kuitenkin minulle
pussistaan yhtä monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yhä levottomia,
vaikka ovat saaneet suunsa täyteen. Ne hypähtelevät ja pyörähtelevät ja
niillä näyttää olevan jotain mielessään.--"Äiti, sano sille jo!"--"Mitä,
mitä?"--"Panehan nyt ensin housut päällesi." Sitten hän sukii tukkani ja
sanoo viimein:--"Jos nyt sitten menisit talliin."
Lapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessään ja ehtivät ennen
minua tallin ovelle, sillä varvas on vielä hellä. Sen oven alipuoli on
kiinni, yläpuoli on auki. Siitä kurkottaen näen pilttuun nurkassa
haavanoksia.--"Menehän lähemmä." Menen lähemmä, mutta en näe vielä
mitään.--"Katsohan tarkemmin." Pieni pupu kyyröttää nurkassa, korvat
supussa selän päällä. Riemuhuuto! Minä olen saanut elävän pupun
syntymäpäivälahjaksi.--"Katsohan tarkemmin!" Riemu remahtaa kaikista
suista, sillä siellä on toinenkin samanlainen. Minä olen saanut kaksi
elävää pupua syntymäpäiväkseni.
* * * * *
Meni koko se kesä niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen,
karvakortteiden keräämiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyröttävät nurkassa
eivätkä uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet yläsillalle
ja sieltä tirkistämme lattian raoista. Sitten ne vähitellen kesyttyvät ja
uskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisällä vähän matkan päässä.
Lopulta ne ottavat kädestäkin ja kun minä päiväkaudet katson, kuinka
niiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja
minulle nauretaan, että ne veputtavat yöllä nukkuessanikin.
* * * * *
Se oli se ikimuistoinen pupukesä ja kaikki sen muut muistot ja elämykset
häipyvät näihin.
Sitten kävi niin, että toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon
ikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tieltä. Suru ei
päässyt tunkeumaan kovinkaan syvälle, sillä satoi ensimäisen lumen ja
lumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kyllä muuta
ajattelemista.
Lapsuuteni muistot ja mielialat ja elämykset ovat kuin heilimoivia
tähkäpäitä, joista niitä koskettaessa pölähtää pois ne helpeet, joihin
hieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan
ruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen kömpelösorminen maaräätäli, joka saa
aikaan vain huonosti istuvan pitkähihaisen kotelon. Lapsuus on
kotelostaan vapautunut perho, se pitäisi saada keijukaisena tanssimaan,
mutta tämä minun lapseni tallustelee tässä kuin isän raskaissa, suurissa
saappaissa. Pelkkä kosketuskin, pelkkä mainitseminen, riittää kuitenkin
itselleni, pysyttämään itseäni sen ajan onnen tunteessa ja siksi minä
omiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa.
Sanon tässä vielä kerran, että maailma oli minulle vain ihmeitä täynnä ja
että kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jäin
ihmettelemään ja kysymään ja josta olisi tahtonut tietää enemmän. Kaikki
uusi minua jännitti, ei vain siksi, että se oli uutta, vaan että siinä
vielä oli jotain muutakin. Sellaisena salaperäisenä on maailma minulle
oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikään koettanutkaan sen
ihmeellisyyksiä selittää. Lapsi aavistelee kyllä, mutta tietää tuskin sen
tekevänsä. En ole koko elämässäni päässyt kauemma kuin lapsi, joka
todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimättäkään sen pitemmälle ja
syvemmälle. Olen ollut mielestäni kaikkein selvimmillä silloin, kun
maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsä, jossa aina vain
aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllätyksiä, kaikkein
tavallisimmissakin. Odotan joka tien käänteessä metsänneitoa tai jotakin
semmoista ilmestystä. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa.
Enkä sitä koskaan hämmästy. Sinäkin tulit minua vastaan niinkuin
lumotussa metsässä. En ymmärtänyt sinua enemmän kuin muutakaan, en
kyennyt mitenkään selittämään tuloasi, ainoastaan lumouduin ja
huumauduin, ja saakoon se minulle yhä edelleenkin riittää. _Luulin_
lopultakin saaneeni selityksen sinusta, sinä olit kaiken elämäni huippu,
edemmäksi sinua en ole kyennyt näkemään enkä mielestäni tarvinnutkaan.
Mutta sinussa oli niin paljon ihmettä kuin kaikessa muussa yhteensä.
Miksi viehätit, mikä sinussa viehätti, sitä en saanut selville enkä
koettanutkaan enkä enää koeta. Kuta enemmän sinua muistelen, sitä
ihmeellisempi olet.
Ihmeellisintä sinussa oli, että olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli
minussa edeltäjäsi, huutavan äänet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne
sinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Löydän
ne, edeltäjäsi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt
löytäväni. Rakastin niitä, koska niissä oli kussakin jotain, mitä sinussa
sitten kaikin. Ne pitivät minua sylissään, niiden kanssa leikin, ne
kertoivat minulle satuja, minä viihdyin niiden kanssa, haastoin heille
huoliani, ikävöin heitä enkä olisi hennonut heistä koskaan erota. Ne
muistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jälkeen.
Muistathan Taaton tädin?
Pidit hänestä paljon ja vielä enemmän hän sinusta. Retkemme hänen
luokseen, hänen pieneen taloonsa, jossa hän isännöi ja emännöi yksin, oli
ensimmäinen retkemme kahden kesken. Jotta se kestäisi kauemmin, ajoimme
käyden melkein koko matkan. Kesäinen tie kulki viileitä metsiä, pihkalle
tuoksahtelevia petäjiköitä, tyynten lampien rantoja, ahoisia maita,
siinsi vaaroja ja häämöitti aukeita, etäisiä ulapoita. Hevonen pysähtyy
lepäämään ja saa levätä, kunnes itse, taakseen katsoen ja kuin
kummastellen, taas lähtee liikkeelle. Ratas milloin helisee kovalla
kangastiellä, milloin sihisee pehmoisessa hiekassa.
Ja päivän painuessa iltaan tullaan pieneen vanhaan, valkoiseksi rapattuun
taloon lehdon sisässä lammen rannalla, jossa valkomyssyinen vanha neiti
sulkee meidät syliinsä, nauraen ja itkien ilosta. Hän nauroi aina,
itkiessäänkin, pelkästä ilosta ja nautinnosta saada nauraa.
Sinä muistat hänet, kun hän syleiltyään meitä löi kätensä yhteen ja
huudahti: "Kylläpä te, lapset, olette kaunis pari! Kylläpä sinulla on
hienon- ja hyvännäköinen morsian, mistä hänet lienetkin löytänyt!" Eihän
sitä kenenkään olisi tarvinnut minulle sanoa, mutta minun oli kuitenkin
mieluista sitä kuulla.--"Voi teitä herttaisia lapsia, että tulitte!
Ettekä kirjoittaneet sanaakaan! Olkaa onnelliset, olkaa onnelliset!" Ja
sitten hän vuoron itki, vuoron nauroi ja nimitti meitä alinomaa
lapsikseen. Osasit olla niin kauniisti hänen kanssaan, puhella hänen
asioistaan ja huolistaan, joita hänelläkin oli: rengit laiskottelivat,
naapurit syöttivät lehmillään hänen niittynsä, varastivat kaloja hänen
katiskoistaan. Tuotit niinä päivinä hänelle sanomatonta iloa, autoit
häntä hänen vastalauseistaan huolimatta ruuan laitossa. Rakastin sinua
siitä jos mahdollista vielä enemmän. Hän makuutti meitä untuvilla kuin
lintuemo poikasiaan, toistamistaan toistellen: "Te olette nyt minun
lapsiani, teidän pitää antaa minun kuvitella, että olette minun, minun
vain nämä päivät." Kautta elämän patoutunut äidinrakkauden tarve purkihe
hänessä silloin meihin niinkuin ennen minuun.
Olin rakastanut häntä aivan pienestä, niin kauan kuin muistan. Rakastin
häntä varsinkin siksi, että hän oli iloinen ja nauroi. Äiti ja hänen
sisarensa eivät olleet iloluontoisia, nauroivat vain harvoin, kun
välttämättä täytyi, kun eivät voineet sitä mitenkään pidättää. Silloin he
purskahtivat kuin pakosta, hytkyivät, koettivat kaikin tavoin vastustaa,
saivat kuin kouristuksen, se näytti tekevän kipeää, kunnes sen vihdoinkin
voittivat kuin vaikean kohtauksen ja huokasivat lopuksi ja pyyhkivät
vedet silmistään ja olivat taas hirveän totisia. Tädistä hersyi nauru
kuin puro pulppuavasta lähteestä.
Hän kävi meillä pari kertaa vuodessa ja tuli aina yllättäen. Minulla on
hänestä tavallisin muisto, että herään pimeänä talviaamuna, kun tuli jo
roihuaa ja räiskää takassa ja kuulen kuiskuttelevaa puhelua. Hän istuu ja
juo kahvia isän ja äidin kanssa. Karkaan paitasillani vuoteesta,
kirkaisen, heittäyn suin päin avautuvaan syliin ja puristaun siihen
pehmeätä rintaa vasten ja tunnen poskessani silkkiä pehmoisesta,
korkeasta povesta. Tempaan esille hänen kultakellonsa, joka on aivan
erikoisen pieni ja soma, jonka naputus tuskin kuuluu, saan itse avata sen
ja katsoa sen sisään, sen ihmeelliseen sykkivään elämään. Saan sormia sen
kultakäätyä ja kulettaa edestakaisin sen nappulata. Hänellä on paljon
muuta näytettävää, on medaljonki, jossa on sen mammavainajan hiuksia, on
korvarenkaat, joita saa sormia, kunnes hän huutaa: "Koskee, koskee!"--ja
on itkevinään, vaikkei koskisikaan. Hänen taskuistaan saa ottaa kaikki,
mitä niissä on, ja niistä löytyy joka päivä aina uusia karamelleja ja
mitä kaikkea. Vaikka niitä kuinka usein tyhjentäisi, on niissä vähän ajan
päästä aina jotain uutta. Hän suutelee, jota äiti ei koskaan tee, eikä
äidillä ole aikaa leikkiä minun kanssani, kun aina täytyy hoitaa
pienempiä ja hommata. Hän kuuntelee tarkkaavasti kaikkea, mitä hänelle
haastan pupuista ja Näkin kaloista ja Kihovauhkosesta ja mustista
linnuista ja muista, joista ei osaa haastaa kenellekään muulle, ja hän
nauraa, kun häntä kutittaa kaulaan tai kainalon alle. Hän kiikuttaa
polvellaan ja laulaa: "Riia riia rankka, hesten heeter lankka, näär vi
kom till hennes koor, vaar teer inken hemma, para en kammal kumma, ok
tvoo smoo huntar unter penken vast me kulenken, somssaa, somssaa:
hauvavauva vauvvaa--" ja silloin se on purevinaan rintaan ja härisevinään
ja minä puren ja härisen vastaan ja me olemme molemmat menehtyä
nauruumme.
Hän lähtee yhtä salaperäisesti, kuin on tullutkin. Kun herään jonain
aamuna, ei häntä enää ole. Hän on niin helläsydäminen, että hänen olisi
vaikea olla, jos täytyisi kuulla lasten itkevän jälkeensä. Ja jotta ne
eivät itkisi hänen kuulemattakaan--niinkuin eivät sitten itkekään--hän
jättää jäähyväistuomisikseen parhaat antimensa: milloin omenia, milloin
viikunoita, milloin marmelaateja, joita ei koskaan muuten saa.
Hän oli ensimäinen rakkauteni, sillä en luule, että on suurtakaan eroa
rakkaudella, olipa se mitä lajia tahansa, kun se kerran on sitä oikeinta,
sitä parasta. Rakastin häntä siksi, että hän rakasti minua, ja rakastin
sinua siksi, että sinä rakastit minua.
Toinen rakkauteni oli punainen tyttö pappilan rannassa.
Naapurin poika oli tuonut kaupaksi onkikalojaan, suuria ahvenia, särkiä
ja säyneitäkin. Jännityksestä jäykkänä minä kysyn:--Mistä olet saanut
nämä kalat?--Vähän mahtavoiden hän vastaa:--Koiraniemestä.--Maaltako vai
veneestä?--Suupieltään venäyttäen hän vastaa:--Veneestä minä ongin.
Minä sain onkia ainoastaan maista jaloin omasta rannasta tai enintään
kahlata niin pitkälle, kuin pääsin polvia myöten veteen. Pyykkilaiturin
päässä olisi ollut hyvä paikka, mutta siihen en saanut mennä, sillä siitä
alkoi jyrkkäys, jonka takana oli kuolema ja vaani se Näkki. Veneestäkin
olin joskus saanut onkia. Mutta sitten oli kerran sattunut se hirmuinen
häpeä, että veneessä hypellessäni sen kokka oli irtautunut maasta ja vene
alkanut ajautua ulos selälle ja olisi kai mennytkin sitä menoaan ja
vienyt minut mennessään, jollei äiti, parkunan kuultuaan, olisi syössyt
puutarhasta rantaan ja suin päin vaate päällä veteen ja saanut kokasta
kiinni. Mistä seurasi ankara, vitsan uhalla annettu kielto olla sen
jälkeen ollenkaan menemättä veneeseen, jollei kokka ole lujasti maissa
kiinni ja tuuli maihin tai piiat pesemässä pyykkiä rannassa.
Kielto oli olemassa jo kolmatta kesää, mutta siitä huolimatta minä olin
oppinut sekä soutamaan että pohjasta työntelemään--matalalla vedellä
sisäpuolella kaislikon--äidin äänettömällä suostumuksella hänen itsensä
pitäessä salaisesti silmällä puutarhasta. Mutta väljemmille vesille,
ulkopuolelle kaislikon en ollut mennyt enkä halunnutkaan mennä, sillä
vaikka kielto tavallaan olikin käytännössä kumottu, oli se kuitenkin
olemassa ja saattoi milloin tahansa astua uudelleen voimaan kaislikon
sisäpuolellakin.
Mutta nyt oli Pekka ollut Koiraniemessä asti ja saanut nuo suuret ahvenet
ja säyneet, eikä se ollut paljoakaan suurempi poika kuin minä, pikemmin
kooltaan pienempi, vaikka vähän vanhempi. Ja osasinhan minäkin jo kulkea
veneellä sekä meloen ja soutaen että pohjasta työntäen.
En tiedä itsekään, mitä minussa oli tapahtunut, en, kuinka olin tullut
siihen, mistä itseni tapasin: veneestä kaukana ulkopuolella kaislikon,
melomassa lahden poikki saarta kohti, joka oli virran niskassa, matkalla
Koiraniemeen, joka oli virran alla. Päätös oli nähtävästi tapahtunut
silmänräpäyksessä niinkuin koiranpenikan, joka käppyrässä maaten yhtäkkiä
kuulee sisäisen äänen haukahtavan hänelle jotakin, kutsuvan jonnekin,
kavahtaa pystyyn ja livistää tiehensä taakseen katsomatta, mistään
välittämättä ja mitään kutsua kuulematta, vaikka sen kuulisikin. Kiisin
kuin veitsellä viiltäen rantaan. En tiedä, näkikö minut kukaan, kun
lähdin, ja huusiko kukaan jälkeeni, mutta vaikka olisivat huutaneetkin,
en luultavasti olisi mistään välittänyt, vaan karannut käsistä. Tuli mitä
tuli jälestäpäin, minun täytyi saada suorittaa suurteko, onkia veneestä,
saada suuri ahven Koiraniemen kainalosta, laskea virta ja nousta se omin
voimin, niinkuin Pekka oli tehnyt.
Olin laskenut tämän virran usein ennenkin, mutta en yksinäni, vaan isän
ollessa perässä ja minä hänen polviensa välissä: olin solahtanut sillan
alitse, jonka arkkujen välissä vesi loklatti kummasti ja äänet kumahtivat
kuin kellarin holvissa ja airot täytyi vetää kiireesti sisään. Tuli
vastaan aina toinen toistaan kummempaa kummaa: Virrantalon nuottakota ja
sen kahden puolen saman talon risupadot, joista keväällä kudun aikana
saatiin vitsamerroista mahdottomasti särkiä, sitten vanhan sodanaikuisen
sillan vedenalaisen arkun jäännös, jonka päälle piti varoa ajamasta
täydellä veneellä; sitten suuri riippukoivu, jonka alta hauki otti
uistinta, kun sattui syönnilleen, ja oli kerran ottanut haudankaivajan
uistimeen niin mahdottoman suuri Kihovauhkosen venkale, ettei pysynyt
veneessä; sitten poukama ja niitty ja niityllä Ryhälän lato perällään ja
suu vinossa, ja kun kierrettiin sakeata haapaa kasvava niemenkärki, niin
näkyi Koiraniemi ja sen suuri käyrä petäjä, johon aina kytkivät
tukkilautan, mistä Virrantalon ahne isäntä nylki rumat rahat
lauttamiehiltä. Niemen kainalossa oli rytö, mahdottoman suuri veteen
juuriltaan kaatunut kuusi, jossa kellonsoittaja pyhäaamuinakin onki eikä
ahneissaan malttanut lähteä pois, ennenkuin näki papin veneen tulevan.
Vuolas virta on alkanut viedä venettäni ja topakasti meloen minä lisään
sen vauhtia. Valkopäinen virstapatsas sillan korvassa kuin kurkottaa
kaulaansa paremmin nähdäkseen, kuka sieltä tulee. Ja silta köyristää
selkäänsä, ihmetellen ja ihaellen, että onpas poika uskaltanut lähteä
yksin virran vietäväksi. Arkkujen mustat aukot ammottavat suurempina ja
vähän kuin uhaten ja pelotellen: uskallatko tulla? Minä uskallan, minä
väännän vettä taapäin melalla. Pikku koira vikittää siltaa pitkin ja
pysähtyy ja pistää kuononsa kaiteiden väliin ja vikisee ja heiluttaa
häntäänsä. Ka, meidän Penni! "Penni se! Penni se! Hyppää!" Se ulvoo ja
pyrkii mukaan, mutta ei uskalla hypätä alas ja rientää rannalle. Virta
kantaa veneen arkkuun, laita rusahtaa--mutta rusahtakoon! Joku ajaa
sillan yli, kaviot kopsaa ja koko silta nytkyy, ja rapisee hiekkaa veteen
ja veneeseen. Sillan alitse tultuani näen, että se onkin vain pikku
poika, ei sen suurempi kuin minä. Se heiluttaa ohjasperiään ja hosaisee
hevostaan ja huutaa minulle mennessään: hei! johon minäkin huudan: hei!
niinkuin pitää ja räiskäytän melalla vettä korkealle ilmaan. Meitä on
kaksi Mänttälän poikaa, toinen sillalla, toinen sillan alla, toinen
hevosella, toinen veneellä. Veneen vauhti kiihtyy, virta vyöryy yhä
suurenevina häränsilminä. Vanhan sotasillan kohdalla näkyy pohja ja
seisomaan nousten minä survaisen siitä veneelle uutta vauhtia. Jään
seisomaan perään ja vipuan melalla veneen laidasta.... Nuottakota siinä
katsoa mollottaa ... päivää, nuottakota!... Penni laukkaa rantaa, niin
että korkea heinikko lakoilee sen kohdalla. Nähdäkseen minut paremmin,
missä minä menen, se pomppaa korkealle ilmaan. Penni se! Koiraniemessä
minä otan sinut veneeseen, tule sinne! Isä saa heti huomenna ostaa
minulle uistimen, niin minä ensi kerralla otan tuosta riippukoivun alta
sen suuren hauvin, joka pääsi haudankaivajalta.... Rannan puut katsovat
kummastellen, että kuka siinä menee semmoista vauhtia. Keskellä virtaa on
suvanto ja sen poukama ja siellä on lumpeita ja loistaa hauvinkukkia.
Lato lahden pohjassa niityllä töllöttää suu auki ja vielä enemmän
perällään kuin ennen. Otanpa tuosta lumpeita ja hauvinkukkia pikku
siskolle, joka niitä aina pyytää tuomaan. Ollappa se nyt itse tuossa
kokassa ottamassa, niin olisi sillä hauska. Ei tiedä sisar, ei tiedä
kukaan, missä tämä poika menee. Eivät tietäisi tulla ottamaan, vaikka
meloisin maailman laitaan.
Vene kelluu kaislikkorinnassa, missä akanvirta sitä pidättää. Kuuluu
hyrskettä ja polsketta. Joku tulee jostain. Tuleeko joku minua hakemaan?
Ajetaanko minua takaa? Niemen nenäitse pohkaisee vene vihaista vauhtia.
Se tulee melkein kohona. Kokassa on iso koira. Mies seisoo perässä ja
sauvoo pohjasta ja vene hypähtelee ja hyrskähtelee. Kokka vaahtoaa ja
suuri laine lakoilee kahden puolen venettä. Se tulee ihan minua kohti.
Aikooko se tulla ottamaan? Muistan lähteneeni luvatta. Lyykähdän
voimatonna perätuhdolle ja mela putoo veteen. Sitä sorkkiessani on vene
tullut ihan kohdalle. Sehän onkin Salomo, tuttu mies. Sillä on rykelmä
verkkoja veneessä ja kokassa pyssy. Se meneekin kalaan ja vesilintuun. Ei
se mene kotiin kantelemaan. Se on hyvä mies, kaikkien meidän lasten
ystävä, kun on meillä töissä. Se auttaa minut aina suureen kuuseen
olkapäiltään. Mahdottoman väkevä mies, kantaa yksin rakennushirren
selässään ja jaksaa kiikuttaa minua kämmenellään suoralla kädellä. Se
aina muhoilee, nytkin se sieltä muhoilee.--"Hei!" huudan minä.--"Heipä
hei!" vastaa Salomo.--Nyt se jo menee siellä kaukana. Sen koira höristää
korviaan Pennille toisella rannalla. Penni seisoo veden rajassa ja
haukkuu ja lähtee sitten rantaa pitkin Salomon veneen jälkeen. Meidän
Penni on Salomon Hallin pentuja.
Kampean veneen takaisin keskivirtaan, ja siitä näkyy jo Koiraniemi ja
kuusirytö sen kainalossa ja käyrä paksu petäjä niemen nenässä. Mutta
matalan niemen yli siintää leveä kirkonsalmi ja sen rannalla iso pappila
ja pappilan takana kirkko. Aina kun siihen tulin, silloin ja joka kerta
sen jälkeen lapsena, nuorena ja vielä vanhempanakin, pidätti ihmetyksestä
hetkeksi henkeäni, niinkuin olisin katsellut maailmaa korkealta mäeltä.
Sinne teki mieli, mutta ei uskaltanut. Pappila on rantaan viettävällä
rinteellä korkeiden koivujen ja haapain keskessä. Se on suuri ja komea,
taitekattoinen ja keltaiseksi maalattu ja laudoilla vuorattu, ja
valkoiset ikkunalaudat. En ole siellä koskaan käynyt, ainoastaan soutanut
ohi. En huomaakaan, kun olen jo ajautunut ohi onkimapaikan. Ka, eihän
minulla olekaan onkea mukana. Vene saa liukua sivu Koiraniemenkin, minä
istun perässä selkäkenossa ja mela kainalossa ja uitan sikaa, antaen
virran viedä. Salmi suurenee, virta laimenee, vene kantautuu ohi pappilan
uimahuoneen ja pysähtyy tyynen salmen keskelle pappilan laiturin
kohdalle.
Pappilassa ovat salin ikkunat auki ja sieltä kuuluu pianonsoittoa ja
kaunista laulua. Rouvasväkeä koreissa vaatteissa käyskentelee herrain
kanssa käsikkäin puutarhassa. Siellä on vieraita. Niiden pikkupojat ovat
pallosilla maantiellä aittojen edessä. Minun tekisi usein mieleni mennä
sinne niittyjä myöten ja haan läpi katsomaan aidan raosta, sillä siellä
on kesy kurkikin, joka koikkii pihamaalla, mutta en saa, sillä ne ovat
suruttomia ja me olemme heränneiden ihmisten lapsia.
Pihasta juoksee rantaan avopäinen, ihan punaiseen puettu tyttö. Sillä on
toisessa kädessä ongenvapa ja toisessa matotuohinen. Se juoksee laiturin
päähän, heittää onkensa veteen ja seisoo sitten kauan aikaa liikkumatonna
ja tuijottaa eteensä. En ole koskaan nähnyt kokonaan punaiseen puettua
tyttöä, ainoastaan yhden semmoiseen huiviin kirkossa. Äiti ei mennyt
siihen penkkiin, vaan istui toiseen ja sanoi, ettei saa katsoa taakseen.
Vaan täti meni. Kenen lienee se tyttö, pappilassa ei tietääkseni ole
yhtään senkokoista eikä mustatukkaista tyttöä. Se kuvastuu kokonaan
veteen, siinä on kaksi samanlaista punaista tyttöä. Nyt se riipaisee
siimaa ja väläyttää salakan vedestä. Se juoksuttaa sen maihin ja tulee
pian takaisin laiturin päähän, ja kumartuu ottamaan matosta tuohisesta.
Sen tukka on vain yhdestä kohti niskasta kiinni sidottuna punaisella
nauhalla, se putoo monta kertaa sen silmille ja se heittää sen päänsä
heitolla olan yli. Taas se saa salakan, mutta se lentää laiturin viereen
ja pääsee. Silloin se sanoo: ash! Voi herttanen, kuinka se on soma! Kyllä
kai se pääsisi taivaaseen, jos kuolisi, vaikka sillä onkin punainen hame.
Koskapa tätikin sanoi siitä kirkon punahuivisesta tytöstä, että olkoon
lapset puetut kuinka suruttomasti tahansa, eivät ne joudu hukkaan, vaan
niiden vanhemmat.... Nyt se taas sai salakan!
Ja minä istun siinä, kuinka kauan istunenkin, ja katselen punaista
mustatukkaista tyttöä, mela yhä kainalossa, vaikkei vene liikahdakaan. Se
ei ole minusta tietävinäänkään, ei katso kertaakaan muuanne kuin
onkeensa. Seisoo ihan liikkumatonna, välistä vain pyyhkäisten itikan
otsaltaan.
Pihasta tulee sen lihava mammalyllerö ja pysähtyy laiturin päähän.
"Etkö jo tule pois?"
"En minä vielä."
"Aurinkokin laskee ja alkaa tulla kylmä."
Mutta tyttö vain seisoo yhä ja onkii ja saa taas kalan.
"Kuka se on tuo poika? kysyy sen mamma."
"Kuka poika?"
"Tuo, joka istuu tuolla veneessä lakittomin päin."
Tyttö ei vastaa.
"Kenenkä sinä olet poika?" kysyy sen mamma nyt suoraan minulta.
Kuin pahanteosta pakoon hypähtäen minä sysään liikkeelle veneen, joka
istuessani ja katsellessani punaista tyttöä on kääntynyt kotiin päin,
sillä on alkanut käydä iltatuulen viri salmea pitkin. Melon yhä tiukemmin
ja vasta Koiraniemen kohdalla katson jälelleni. Siinä se vielä onkii,
mutta sen mamma on alkanut lylleröitellä pihaan. Nyt se ottaa matoastian
ja kerää kalat ja juoksee jälestä. Nyt sitä ei enää näy. Pappilan
ruokakello soittaa väkeä syömään.
Penni on tullut Koiraniemeen ja vikisee siitä veneeseen. Otan sen ja
panen pois melan ja otan airon ja alan työnnellä läheltä rantaa pohjasta,
niinkuin Salomo. Minullakin on koira kokassa ja minunkin veneeni kokka
kohisee ja laine lakoilee kahden puolen. Minä ajattelen koko ajan, että
jos olisi punainen tyttö tuossa rannalla, niin näkisi. Virran nousu käy
minusta vielä helpommin kuin lasku. On kuin olisi minulla moninkertaiset
voimat, niinkuin olisin kohta aikamies. Saan veneen menemään suoraan,
niinkuin tahdon, eikä se nyt hipaisekaan sillan arkun seinään, vaan
solahtaa yhtä vauhtia sen alitse. En ajattele sitä, että sauvon,
ajattelen vain sitä, että punainen tyttö näkee, kuinka minä sauvon. Hei
virstapatsas, punaruumis, valkohattu! Minut on vallannut sanomaton
mielihyvän ja hyvänolon tunne ja illan viileys hivelee ohimoita ja
tunnen, että otsatukka leiskahtaa joka kerta, kun kumarrun eteenpäin ja
ponnistan.
Kun tulen kotiin, kysyy äiti, missä olen ollut. Sanon olleeni vain vähän
ongella eikä äiti kysy missä.