Enhän tiedä, oliko lapsuuteni juuri se, miltä se minusta _ny

Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders

MUISTATKO--?

Kukkia keväiseltä niityltä

Juhani Aho

Kun hautasi umpeen luotua sen ympärille ryhmittynyt saattoväki kuin

yhdestä suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylös

korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera,

kirvelevä tunne, että nyt olin sinut lopullisesti menettänyt. En ollut

menettänyt sinua vielä _silloin_, kun olit hengähtänyt viimeisen

hengähdyksesi. Pidin sinua silloin vielä kädestä ja sinä tunnuit olevan

ainakin osaksi minun. Eikä erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sitä

umpeen luotaessakaan vielä ollut täysin tietoinen. Olithan siinä, joskin

turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sitä hoitaen

ja kukittaen, vielä kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja

olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levätty saman turpeen alla, yhdessä

elettyä yhdessä häviten.

Mutta kun saattoväki sataäänisenä veisasi:

"Ja ruumis, se maatunut maassa,

nyt katoovaisuutensa muuttaa

ja taivaassa sielunsa kanssa

on alkava eloa uutta,

oi onnea, ihanuutta!"

niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki,

ystävät, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtäkkiä kuin

tempasivat sinut minulta ja veivät miltei mielenosoituksellisesti sinut

virtensä sävelsiivillä minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan ääni

oli kuin yhden ainoan ääni, joka tulkitsi yhtä ainoata järkähtämätöntä,

voitonvarmaa uskoa, että olet noussut sinne ja tulet siellä elämään

niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidän

uskonsa ei ollut minun, mutta minä tiesin, että se oli sinunkin. Rintani

täytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sinä, vaikka olisin

tahtonutkin. He ikäänkuin jostain voitosta riemuiten veivät sinut minulta

sinne, mistä en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikäänkuin

enkelipilvessä olisivat kantaneet sinut näkyvistäni hautuumaan

koivuholvin läpi ylös kesäiseen sineen ja auringon häikäisevään

autereeseen, ja niinkuin sinä vastaansanomatta olisit antanut sen

tapahtua, jättäen minut siihen avuttomine epäuskoineni, voimattani sinuun

enää koskaan yhtyä.

Tiesin, että uskoit elämään kuoleman jälkeen ja että oli taivas ja

tapaaminen siellä. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimäinen lapsemme

oli kuollut, sanoit, että elämäsi olisi mahdoton elää, jollet tietäisi

tapaavasi jälleen niitä, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis

pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka

tahdoit tietää kohtaavasi jossain vielä kuolemankin jälkeen. En hennonut

edes koettaakaan sitä tunnelmaa sinulta riistää, en sinun tähtesi enkä

itsenikään tähden, johon se myöskin kohdistui. Mutta sinä tiesit, etten

minä sittenkään uskonut niinkuin sinä. Kai suritkin sitä salaisesti.

Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet välillämme olisivat katkenneet

eivätkä olisi enää yhteen solmittavissa. Sinä olit mennyt ja minä olin

jäänyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme

eläneet ihanan elämän kaksin, nyt täytyy minun elää loppuikäni täällä

yksin. Sinä näytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen

tyytyvän. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtäkkiä oli

minustakin, kuin olisikin se vain _siitä_ riippunut. Niin pian kuin

uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elämään yhdessä siellä, niin

elämme vielä täälläkin, joskin lyhyessä, satunnaisessa erossa. Olit vain

mennyt hiukan edeltäpäin auringon maahan, minä täällä vain järjestäen

jotain ja sitten seuraten.

Olisin tahtonut, kiihkeästi tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka

tunteeni koettikin minua taivutella, järjelläni en voinut mitenkään. En

voinut muuta kuin itseäni säälien valittaa: miksi on minulta otettu

lapsuuteni usko?

Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iäksi mennyt sen

toiselle puolelle. Uskaltaisinko minäkin, sittenkin, pyrkiä sen yli?

Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epäuskoani?

Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kävi

miten kävi--mitä minä täälläkään ilman sinua? Vaivoin jaksoimme

yhdessäkään elää nämä viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme,

kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elämistä

yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyyttä,

oikeutta, vanhurskautta, totuutta--mitä minä täällä enää teen? On

mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa työhön, valittaa en voi ...

lähdenkö pois? Mutta jos en pääsekään yli? Jos joudun iäksi harhailemaan

erossa sinusta. Sinä siellä, minä missä, ikuisessa erossa? En voi lähteä

sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sitä ainakaan itse

tahdo jouduttaa.

Samassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missä olit, elitpä tai olit

kuollut, erottipa meidät millainen kuilu tahansa, minä _tahdon_ olla

yhteydessä kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani

hautuumaalta kotiin päin ja taistellessani hukkumistani vastaan, sitä

kiihkeämmin minä turvaan tähän oljenkorteen: siihen, että sittenkin

täytyy. Miten? Sitä en tiedä enkä käsitä enkä välitäkään tietää. Mutta

kuilun poikki minä olen kulkeva. Hoen sitä itselleni kuin hourailija.

Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin

rauhallinen ja tyyni ja välinpitämätön, kuin ei täällä olisi mitään

muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nähneet, puut ja ikkunat ja

päädyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivät ja

surivat ja iloitsivat yhdessä kanssamme? Nyt niistä on kadonnut

myötätunnon ja osanoton henki. En sitä niistä löydä nyt niinkuin joka

kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sitä eniten kaikesta

tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edestä. Pianpa

ehtivät. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin

juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siitä, että

olit ainakin _ollut_ täällä, ollut siinä viimeisen kerran ja siitä

lähtenyt.

Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia töitä: onko alotettava jo

heinänteko vaiko mentävä ruismaata muokkaamaan? Väki on sekin, niinkuin

ei mitään olisi tapahtunut eikä muuttunut. Minun täytyy antaa joitakin

määräyksiä ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan:

Tähän taloon en voi jäädä. Kokonainen elämän malja yhteisiä iloja on

suistunut suulleen eikä niitä ole enää, suruja ja kärsimyksiä en voi

kenenkään kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle.

Järvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin

johonkin, johon jäin.

Olen nukkunut yön ja päivän, ensi kerran viikkojen valvomisen jälkeen.

Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vähitellen taas tunnen omakseni.

On kai juhannusilta, koska kaikki väki on poissa, järven rannoilla

hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa.... Sinäkin olet

poissa, mutta kai tulet pian. Siltä varalta, että minä tulisin ennen,

näyt--hyvä haltija--panneen esille illallisen ja peittäneen ruuat

liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet.

Tiedän jo, että olet tullut pois sieltä, minne sinut veivät. Olen

tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietävät jo

tulostasi. Henkesi värähtelee joka lehvässä. Oli hyvä, että korjasivat

pois hautauskuuset. Jään tänne enkä koskaan lähde. Nyt ei mikään paina,

nyt kaikki tukee ja nostaa.

Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä!

Tiedätkö, elämäni on löytänyt itselleen uuden lähteen!

Muistatko, kuinka me kerran, sinä hirmuisena kesänä, kun petyimme

kaikesta--omistamme, tästä kansasta, sen punaisista niinkuin sen

valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun työmme tulokset

näyttivät luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva

pöly leijaili kaiken yllä--kuinka me, kun elämän surkeudella ei näyttänyt

olevan mittaa eikä määrää, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elämässä

lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisillä

tappotanterilla, vaan sitten myös niinkuin siellä kuoleutuu ja kuivaa

karuksi, ohdakkeiseksi erämaaksi, jonka hedelmöitymisestä ei ole

toivoakaan. Ei kosteikkoa silmänkantamissa, ei taivaalla näkyvissä

ainoatakaan pilveä, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidän tiedossamme

eikä saavutettavissamme. Miksi epäilys, uupumus on ainoa, joka jää? Miksi

henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessä ruumiin kanssa? Onko senkin saatava

kasvuvoimansa aineesta? Eikö sekään kestä ajan vaihteita? Jos henki on

vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessään ruumiin sortumisesta

huolimatta? Eikä vain meidän, vaan koko maailman henki? Eikö olekaan sen

sisältöä ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin höyry

kattilassaan, sähkö patteriinsa sidottuna?

Nämä olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sinä koetit sanoa

vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja

aatteet imevät voimaa itsestään, siitä, mitä ovat olleet ja mitä ovat

saaneet aikaan. Vaikkei niillä enää näyttäisi olevankaan nykyisyyttä,

eikä olevan tulevaisuudesta tietoa, on niillä ollut entisyys, joka ei voi

hävitä, koska ei mikään häviä. Koska ei häviä meren vaahtokaan, vaan

muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa

se, joka haihtui, vaan vettä, joka iät kaiket elää, liikkuu ja läikkyy."

Jotain semmoista puhuit silloin, kun vielä voit. Et kauankaan senjälkeen

enää voinut. En ymmärtänyt sinua silloin, et saanut minua silloin

siivilleni. Kai elämänlähde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin

kätkettynä, mutta minulla ei silloin ollut sitä kaivonkatsojatietäjän

taikasauvaa, jonka avulla olisin sen löytänyt, ei sitä tuoretta oksaa,

joka olisi taipunut sinnepäin, missä kaivo oli kätkettynä.

Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tähän asti

tietämätöntä, minulle kätkössä ollutta elämänlähdettä kohti.

Käyskelin täällä kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu

liikahda, ei oksa, ei puu, eikä valvo muu kuin valoisa, viileä kesäinen

yö, ja jossa sinä nukut jossain kuin sadun prinsessa--niin yhtäkkiä

levähtää eteeni kuin valoisalle vaatteelle häilähtelevä sarja eletyn

elämäni kuvia joista en tiedä, mistä ne saavat valonsa, mutta joissa näen

liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni--enkä ainoatakaan

onnetonta. Vaelsin eilen pimeässä, haparoiden eteenpäin, kopeloiden käsin

ja jaloin, kiukutellen elämän kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta.

Niinkuin kerran vuoristossa, missä pimeä yllätti, sakenemistaan saeten.

Ja yhtäkkiä alkaa siellä koko taivas salamoida, mutta ei jyristä, valot

syttyvät ja sammuvat ja syttyvät uudelleen ja alinomaa, välähdellen

vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisiltä jäätiköiltä ja

lumihuipulta toiselle ja sieltä alas, niin että kuljettavani polku yli

kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja

turvallisena kuin päivällä.... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat

elämyksemme, suuret ja pienet, elämämme huiput, olen nähnyt ja näen ne

ylösnousseina, uskosi herättäminä kuolleista. Ne ovat siinä ja tuolla ja

kaikkialla ympärilläni. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa,

tämä lumottu puutarha herää ja sinä nouset puutarhan pihlajan alta ja

tulet vastaani niinkuin silloin--muistathan--kun siitä ensi kerran

ojensit minulle kätesi ja kun minä ujona ja mykkänä en saanut sanaakaan

sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sinä kasvojesi ilmeellä itse sanoit

itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot

ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitään

ole hävitetty, erämaa kukkii, koko maailma on ennallaan--niinkuin tämä

talommekin, josta en ikinä lähde--sanoinhan jo: minä jään tänne enkä

koskaan lähde.

Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myöskin muu maailma ehkä niitä

tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä

tiedä, missä on _heidän_ elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä.

Niitä nousee minulle joka askeleella kuin kukkia keväisellä niityllä.

Niitä on yhtä paljon elämäni varjoisilla alangoilla kuin sen päiväisillä

rinteilläkin. Onko niitä todella voinut olla siellä niin paljon? Musta,

kylmä maa peittyy kokonaan niiden alle, näen ne kunkin erikseen, voin

laskea ja luetella ne, etäämpää näen niitä loppumattomasti toisen

toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi.

Saan niitä, milloin tahdon, sylini täydet, sirotan ne kaikkialle

kaduille, hävitetyille paikoille, levitän ne kuin purppuravaatteen

kuningasten kulkea,--ei kuningasten, vaan kerjäläisten, meidän kaikkien,

joilla ei näyttänyt enää olevan mitään onnea, ei ainakaan omaamme. On,

on, vaikka emme sitä tiedä emmekä ymmärrä.

Minä vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhjä tuohinen kädessä laahusti

kotiinsa päin marjasta, missä ei koko päivänä ollut mitään löytänyt, ja

yhtäkkiä yllättää mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella--tuolla,

tuolla niitä punoittaa suuria, meheviä, kuinka paljon tahansa, enemmän

kuin mihin astia riittää ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen

tulisi ja veisi, minkä minä olen löytänyt--ei, tulkoot kaikki, koko

maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitään, sillä minulla on nyt

yllin kyllin onnea loppuiäkseni, kun ammennan uudelleen entisen elämäni

onnet.

Tunnen yhtäkkiä voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja

voihkaa ja kärsii ja näyttää kuolleen valkoisen vaipan alle, pääsee

rauhaan, iloitsee eikä näytä muistavan muuta. Ei kesäinen tyyni lampi

lipattavine laineineen muista talvellista jääpeittoaan, ei lehto

hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtiä, ei

tyven meri myrskyä, ei kukkaniitty kuloa. Miksi minä sitten murheitani ja

kärsimyksiäni!

Sillä ethän olekaan kuollut. Jos olit, herätin sinut henkiin. Houkuttelin

sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistäsi. Sinä luot itsellesi ja

minulle ja meille taivaan täällä, heräät hengettärenä, joka käy talosta

taloon, majasta majaan niitä kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin

niille, jotka eivät jaksa uskoa elämään kuoleman jälkeen, mutta eivät

myöskään kuolemaan elämän jälkeen, vaan tahtovat elää uudelleen sen, mikä

tässä elämässä oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elämä.

Ajattele, että onnettomuutta ei ole, kun sitä ei anna olla. "Onhan sitä

tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita,

ja erämaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myös hongikon

humisevaan holviin ja tähtää kauas taivaanrantaan päin, mistä kosteikon

palmu viittoo tietä. Elkää välittäkö siitä surkeudesta, minkä näette,

niin ette näe. Kieltäkää tosiasiat, niin niitä teille ei ole. Opetelkaa

hymyilemään, silloin kun teillä on suurin suru. Käykää onneen niinkuin

kukka aurinkoon päin silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmälläkin

säällä, yölläkin, napaseutujenkin yössä. Kääntykää siihen päin niinkuin

islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkää odottaen, että

ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kääntyneinä

itään imeäksenne siitä itseenne heti ensimäisen onnen auringon säteen.

Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkää muistako suota,

johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja pääsitte

sen reunaan ja riensitte ylös vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan

meillä juuri niin! Minä tahtoisin antaa kaikille tämän elämänviisauden

ohjeen. Muistatko, mitä me lastemme haudalta palattuamme päätimme? Sinä

sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Tasotamme

sen, kylvämme siihen kukkia. Emme pane hautaristiä, vaan vihreän puun,

jossa ei ole syntymä- eikä kuolinvuosia, ja joka vain vihertää ja

tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidän, niinkuin se on ollut

ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten järjestänyt. Jos kaikki

vääryys ja kauheus, mitä maailmassa yleensä on tapahtunut, alati eläisi

muistossa ja mielissä, täytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta

itsensä sovitukseksi. Ei mitään sovitusta, ei mitään uhria--ei mitään

anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me--niinkuin sinä teit

niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi kätkenyt itseensä

kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja

sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensä myrtymykseen, omien

veriensä myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tämä, sinä aioit elää sen

mukaan. En tiedä, mistä olit sen saanut--ehkä oli se verissäsi perintönä

joltain esi-isältä tai esi-äidiltä, paljon kärsineiltä ja paljon

kestäneitä, jotka eivät koskaan nostaneet kättään kohtaloaan kirotakseen,

vaan tyytyivät siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin

minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen täytymys ja tyytymys,

jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestäneet vanhojenkin isojen

vihojen kauhut: meidän on kestettävä näiden uutten, sinä sanoit,

ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri,

sinä olit heistä tulos. Meidän vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehän

mekään omalla tavallamme muuta kuin uskoneet.

Tunnen, että minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen

aiheet kokoontuvat kaikkialta, missä ne ovat hajallaan kuin Lemminkäisen

ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lähetti mehiläisen taivaasta

noutamaan niille hengen. Sillä sinähän menit sinne vain tullaksesi ja

tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin

maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu

tuhkaan ja säkkeihin niinkuin Job, en kiitä siitä Herraa, niinkuin hän

teki, vaan vaadin ja otan häneltä takaisin, mitä olen menettänyt. Liitän

pala palalta yhteen särkyneen elämän sirpaleet ja nostan ne jalustalle.

Kuljen kuin uuden elämän luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani.

Rakennan, mitä minulta polttivat, sovitan sillä, mitä rikkoivat, viiton

heille kaikille sovituksen tien. En enää jaksa enkä tarvitse surra omaa

kohtaloani, en isänmaan enkä muun maailman. Pakenen tätä inhaa ikää

siihen ihanaan aikaan, kun tätä ei vielä ollut.

En tiedä, mihin joudun, mutta yhden tiedän--: kuinka. Lähden muistojen

taipalelle, lähdemme yhdessä; ensin yksin, sitten sinun kanssasi!

Muistatko--ethän voi, sillä eihän sinua silloin vielä ollut, ei ainakaan

minulle. Mutta etköhän kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana

elämäni aikaisimmassakin onnessa.

Se oli, niinkuin sanottu, keväinen metsäniitty, nuokkuen kukkia niin,

että mikä siinä lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden

kiviä ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivät niihin. Sanoit usein,

että lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtämittaista

onnea. Ehkä sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta

molempain kuitenkin kukkia.

Ja mikset olisi voinut jo silloin olla täällä, missä minäkin! Ainakin nyt

minulla on se tunne, että jos joku silloin olisi sanonut minulle, että

sinulla on ystävä, joka jostain sinua katsoo, vaikket häntä näekään,

olisin uskonut sen heti, empimättä. Jos minulle olisi sanottu, ettei hän

tosin vielä ole syntynytkään, mutta että hän syntymättömänä jo pyrähtelee

kuin pikku lintuna tämän talon ympärillä, niin olisin uskonut senkin.

Että vaikkemme heitä näekään, he kyllä näkevät meidät. Minulle

sanottiinkin joskus, että lapset, jotka eivät vielä ole syntyneet,

liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka

minäkin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eikä minun nytkään ole

erikoisemman vaikea uskoa, että toisilleen määrätyt henkinä seurustelevat

toistensa kanssa jo ennen henkilöitymistään. Se on niin kaunista ja

näyttää selittävän niin paljon siitä, mikä on salaperäistä ja muuten

käsittämätöntä. Ja olisiko se sen ihmeellisempää kuin kaikki se, mikä on

satunnaista? Olisiko ollut vain pelkkä sattuman oikku, että me tapasimme

toisemme, ja kaikki, mitä siitä seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkään

edeltä määrätty?

Varmaan sinä olit joku niistä valkorinta-pääskysistä, jotka muistan,

ennenkuin mitään muuta muistan, istumassa ja sirittämässä aitan harjalla

tai viilettelemässä ilmassa, kun minut on kannettu päiväpaisteeseen

pihalle. Kukuit ehkä käkösenä, jonka kuulin, mutta jota en koskaan

nähnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan

ikkunaan ja jonka luulin pyrkivän sisään ja joka kerran tulikin avatusta

ikkunasta eikä mitenkään tahtonut lähteä ulos. Olithan tietysti täällä,

kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua vielä olisi ollutkaan, koskapa olet

nytkin, kun sinua ei enää ole, enemmän kuin oli silloinkaan. Kun olet

täällä se ilma, jota nyt hengitän, mikset olisi ollut sitä jo silloin?

Kuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella

muistojani niiltä ajoilta? Eivät ne tuomatta tule. Joku niitä sieltä

kukkasniityltä poimituttaa ja tänne kannattaa. Ne tulevat sieltä kuin

ilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisän oven takana,

juhlapukuisina, valmiina häntä laululla herättämään hänen

syntymäpäivänään, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa

niitä minulle. Niitä ojennetaan minulle pitkin päivää kaikkialla, missä

vain liikun. En tiedä, mitkä niistä ennen toisia ottaisin vastaan, ne

ovat minusta yhtä kauniita kaikki. Kun tulen tänne työhuoneeseeni, joka

oli myöskin isäni työhuone, on niitä pöytä ja ikkunat ja uuninreunat

kukkuranaan. Ei riitä maljakoita mihin niitä panna. Sinäkö panet heidät

tuomaan niitä tänne, tähän huoneeseen, joka on niin täynnä sinua, ensin

aavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni

toteutumista? Täällä sinua ikävöin, tänne sinua odotin, tietämättä

silloin vielä sinusta mitään. Tämä oli häähuoneemme, tämä työhuoneeni,

tänne sinä tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista

käsivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet

askeleet eteisessä ja käden haparoivan lukkoa. Minä järjestelin joitakin

talous- ja tilikirjojani, sinä kudoit jotain lämmintä ja pienokaiset

kisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin

pitkin. Varhaisimpia muistojani on, että minäkin aikoinani kisasin siinä

samassa vuoteessa. Täällä me lopuksi yhdessä itkimme poikiamme, kun

heidät meiltä vietiin--mutta ei _siitä_ nyt sanaakaan, sillä tämä ei ole

siitä. Ikkunastahan näkyvät koivukäytävä ja vainiot ja kirkko ja silta ja

virta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsäiset vaarat: yhteisen onnemme

elinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys.

Enhän tiedä, oliko lapsuuteni juuri se, miltä se minusta _nyt_ näyttää.

En tiedä tarkoin, mikä on unta ja mikä totta siinä, mitä siitä muistan.

Seison sen tällä puolella niinkuin usmaverhon edessä. Toiset elämykset

sen takaa näkyvät vain himmeinä ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat

täydessä valossa. Se verho on niinkuin utuseinä, jota varhaisen

sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittämä hiljainen tuulenhenki ajaa rannan

puihin sitä niissä liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien.

Milloin näkyy ja milloin taas katoo palanen metsäistä nientä, rantaa,

saari, joku lato luhdalla häikäisevässä, täydessä valossa. Väliin on

peitossa kaikki, kaikki, mikä on maassa, mutta taivas on koko ajan

sininen ja vapaa. Kuuluu ajavien ääniä ja soutavien aironliikettä,

kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei näy paljoa kerrallaan, mutta se,

mikä näkyy, näkyy voimakkaana ja valoisana. Sillä valoisa aamu,

sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elämyksineen. En saa sieltä nyt

pakottamallakaan esiin muuta, kuin mikä on mieluista muistella. Miksi

muistuu vain se? Siksikö, että onnen kasvuvoima keväisessä rehevyydessään

on niin suuri, että se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot?

Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei

ole kokonainen eikä yhtenäinen, mutta ei siinä myöskään ole mitään

puolihämyistä eikä himmeää. Mutta heleimmilläänkin se on salaperäinen ja

selittämätön. Se oli minulle täynnä näkyjä ja pikku ihmeitä, joita en

kuitenkaan semmoisina pitänyt, vaan jotka olivat kaikki ymmärrettäviä--

ehkä siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmärtämiseen. Ei mikään

olisi voinut hämmästyttää. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja

ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitään. Jos kuu ja tähdet

olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin päreen hehkuva

hiili sitä pimeässä pirtissä kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain

ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut käsiäni

jumalalle, jonka pisti päähän näin huvittaa lapsiaan.

Lapsi on elämänsä loitsija, oman itsensä taikuri, pikku Prospero, jolla

aina on saapuvilla ja käskettävänään mielikuvituksensa Ariel. Hän taittaa

lepänlatvoja siivikseen, liehuttaa niitä ja on lintu ja lentää. Hän

tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkään ja ajaa.

Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehmä, hirnahtaa ja on samassa

varsa, ynähtää ja on vasikka.

Ei ole mitään eroa lapsen unella ja todella, hän valvoo ja nukkuu

tietämättä, mikä on unta ja totta. Lapsuuteni _kokonaisuudessaan_ on kuin

joku senaikuinen tällainen _yksityinen_ yö: nukun pitkät ajat niin

sikeästi, ettei siitä ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen

sisästä häämöitellä suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nähtyjä:

uskaltaa hypätä katon harjalta, kun jo tietää, ettei loukkaa jalkaansa;

osaa ja saa uida; saa ratsastaa _oikean_ hevosen selässä. On joskus pieni

painajaishätä, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Herää

ja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat

pienet kultapöytänsä ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa

hopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, herää

pahimmoilleen. Se on suru, ei sentään suurimpia, sillä toivoo, yhä

unessa, että toisen kerran on taivaassa parempi onni.... Jos olet siellä,

pidä huoli, että lapset eivät herää, ennenkuin saavat syödyksi luumunsa

kerman kera.

* * * * *

Aikaihmiset alkavat nouseskella, mutta minun ei vielä ole tarvis. Olen

puolihereillä, mutta tahdon säilyttää unen silmissäni enkä avaa niitä.

Kuuluu hiljaista liikettä ja kuiskutusta. Joku kohottaa minua olkapäistä

ja asettaa pääni tyynylle ja vetää peitettä jalkojeni päälle. Äiti se on,

tunnen hänen otteensa, joka on toinen kuin lastenhoitajan. Raotan hetken

päästä silmiäni. Takassa leimuaa aamuvalkea ja äiti istuu sen ääressä ja

parsii kintaita. Ne ovat minun, joihin eilen tuli reikä. Heti kun nousen,

menen mäkeen. Mutta nyt ei ole vielä aika nousta, sillä ikkuna on musta.

Äiti sanoo: "Tuti vielä." Nukun taas ja kun herään, on iso päivä ja

ikkunasta näkyy huurteinen koivu. On satanut tuoretta lunta. Seinällä

vastapäätä vuodetta vaeltaa lattiasta kattoon ulottuva pitkä kaitainen

varjo nurkasta toiseen, kadoten uunin taa; hetken kuluttua liukuu sama

varjo uunin takaa ja katoo nurkkaan; sitten tulee niitä kaksi, toinen

toisaalta niinkuin kaksi ihmistä vastakkain, ne sulavat hetkeksi yhteen

ja seisovat siinä keskellä seinää; sitten ne eroavat kukin haaralleen. En

tiedä, mitä ne ovat, enkä kysy. Tuolilla vuoteen vieressä on uusi kelkka

ja ne minun kintaani. Minä pelmahdan pystyyn ja kirkaisen riemusta. Mitä

sinä päivänä sitten tapahtui, en muista. Mutta niinkuin semmoinen yö ja

semmoinen aamu on minulle koko lapsuuteni.

On kuin senaikuiseen onnentuntuun tullen pääsisin heti kosketukseen

myöskin kaiken sen onnen kanssa, mitä minulla on elämässäni yleensä ollut

sinun kanssasi. Niinkuin siellä olisi pohjallinen koko elämäni langan

kultaisen kerän. Kultaisenko? Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltää,

sanovat, eikä kai ollut silloinkaan, minullekaan. Vaan vaikka se

olkoonkin valekultaa muille, minulle ei lapsuudessani mikään ollut

valekultaa. Lapselle kaikki kiiltää ja lapselle kaikki on kultaa,

kuvittelunsa kultaa. Ja eikö elämä yleensä ole kuvitellen elettyä,

silloin kun se on kauneimmin eletty, sitä kauniimmin kuta kuvitellummin?

Taivaan valtakunta on lasten, mutta lasten valtakunta on myös taivas.

Se valtakunta oli pieni ja rajoitettu. Siinä ei alussa ollut muuta kuin

pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskessä, ja puutarha ja pienet pellot

ja tie rantaan ja toinen metsänrantaan ulkoveräjälle ja siitä suureen

ulkometsään. Kaikki, mikä tapahtui ulkopuolella, tapahtui toisessa

maailmassa. Yhteyttä sen kanssa ylläpiti vain se, mikä sieltä näkyi ja

mitä sieltä kuului. Jotka ajoivat maantiellä tai soutivat järvellä, eivät

olleet meidän maailmasta, vaan siitä toisesta. Ne olivat vieraita ja minä

niitä vierastin ja vieroin. Vieras, vihainen härkä puski veräjää, mutta

ei päässyt. Se mylvi kerran koko kesäisen yön ja ammui vimmatusti, mutta

minua ei pelottanut vuoteessa isän selän takana. Toisen kerran kävi

ukkonen, jyrisi ja leimahteli, valaisten isän korkean otsan hänen

istuessaan ja katsoessaan ikkunaan. Isä on totinen ja pelkää, koska se on

Jumalan voima, joka käy, ja koska milloin tahansa saattaa samalla tavalla

jyrähdellen ja leimahdellen tulla maailman loppu. Minä en pelkää, koska

se on aidan takana ja minä olen isän selän takana. Ei meidän maailma

lopu, vaikka muu maailma siellä loppuisikin.

Tämä kotoisen turvallisuuden tunne on elämäni ensimäisiä onnen tunteita.

Minulla ei ole mitään tarvetta pyrkiä pois pihamaan puitteista. Kun ensi

kerran joudun maantielle ja kuulen kärryjen rytinää, juoksen täyttä

karkua kotiin niinkuin ketunpoika luolaansa. Näen kyllä kaukaa

kirkontornin ja pappilan keltaisen päädyn ja suuret ikkunat ja valkoiset

ikkunalaudat, kuulen säännöllisesti soitettavan siellä ruokakelloa, jonka

mukaan meilläkin tulevat töistä, kiipeänpä aidallekin nähdäkseni

seipäästä pidellen paremmin, mutta minun ei tee sinne minnekään mieleni.

Näen samasta paikasta toisenkin talon, vastakkaiselta taholta, Iivaaran

rinteeltä hyvin kaukaa salojen takaa toiselta puolen järven. Se on

vieläkin suuremman ja komeamman näköinen. Sillä on ruskea katto ja

vihreät seinät, mutta ikkunoita ei näy. Minä tiedän, että se on

metsänkuninkaan Tapion linna, koska Satu-Anni niin sanoi. Muut sanovat,

että se on vain vanha aho, jonka jyrkkä rinne näyttää seinältä ja

rusottava kaski katolta. En usko. Se _on_ sen Tapion linna. Uskon kaiken

siksi, miksi mieleni tekee.

Minulle on ja elää ja haastelee kaikki, niinkuin itse tahdon. Jokainen

esine elää, jokaisessa on henki. Hieno virpa vingahtaa, vähän paksumpi

vongahtaa, kun niitä huiskutan, mutta luuta suhahtaa. _Minä_ saan niistä

ne äänet. Minä annan niiden haastaa niin kauan, etten enää jaksa.

Keppihän kalahtaa, kun lyön sillä toista keppiä, toinen keppi toisin kuin

toinen. Keppi suuttuu ja lyö minua peukaloon. Minäkin suutun ja lyön

takaisin _pahaa_ keppiä. Tynnöristä vastaa toisin, kun siihen puhun, kuin

jos siihen kuiskaan. Metsä huutaa: "Hoh!", kun minä huudan: "Hoh!"--

"Hih!", kun minä huudan: "Hih!". Oli siitä niin hauska, olin siitä niin

onnellinen, että sitä muistaessani yhä vieläkin on siitä hauska ja olen

siitä onnellinen.

Ei mikään ole siihen aikaan niinkuin se oikein on. Ei mikään ole minulle

niinkuin muille. Minä aavistelen aikaihmisten puheista, että heillä on

toisin kuin minulla, etteivät näe sitä mitä minä. He välistä hymähtävät

minulle, vaikken ymmärrä miksi.

Ilmaantuu tuon tuostakin iso musta lintu pihaan, jolla on punatupsu

niskassa ja pitkä nokka. Se lentää pitkissä ponnahduksissa, siivet kauan

supussa, laskeutuu ja nousee, ja sen huuto kuuluu jo kauan, ennenkuin se

näkyy. Se lentää aitan seinään, pysyy siinä ja takoo sitä niinkuin

päästäkseen seinästä sisään. Aitan seinästä se menee tallin seinään,

siitä lahoon koivuun puutarhassa ja kumauttelee sitä. Sitten se lentää

virran yli ja huutaa mennessään, ja sen huuto kuuluu vielä kauan. Se

tulee silloin, kun pihalla ei ole muita kuin minä. Minä kuvittelen, että

se tullessaan ja mennessään viheltelee vain minulle. Kerran käki tulee

kukkumaan ihan pihakoivuun eikä silloinkaan ole muita kuin minä. Minä

näen, kuinka sen kurkku pulpahtelee ja pyrstö liikahtelee joka kerta, kun

se kukahtaa. Sanovat tietävän kuolemaa, kun käki tulee pihaan kukkumaan.

Minulle on kuolema sitä, että lapsi pääsee taivaaseen. Minun oli

mieluista ajatella, että se tulee ottamaan minua. Mutta ei kauankaan sen

jälkeen syntyi minulle pikku sisar.

Miksi tilttaltti niin mukavasti nostanee ja laskenee pyrstöään, kun

pysähtyy kivelle? En väsy sitä katsomasta ja kummastelemasta ja seuraan

sen mukana portille asti. Teen itselleni pyrstön kattopäreestä, hyppelen

kiveltä kivelle ja nostan ja lasken.

Miksi leppälintu, jolla on pesä liiterin nurkkalaudan alla, välistä

piipittää, niinkuin sillä olisi hätä? Se kuin itkee jotain. Mitä se

itkee? Miksi tulee sade yöllä, kun se illalla itkee?

Eräänä keväänä ennen jäiden lähtöä laskee parvi suunnattoman suuria

valkoisia pitkäkaulaisia lintuja sulaan virtaan. Ne uiskentelevat siinä

edestakaisin ja sukeltavat päänsä ja kaulansa veteen. Minä katselen niitä

tästä isän kamarin ikkunasta, polvillani tuossa sohvalla, minulla on yskä

enkä saa mennä ulos. Yhtäkkiä ne kaikki ojentavat kaulansa. Joku ajaa

sillalla. Sitten ne nousevat siivilleen ja lähtevät lentämään pohjoista

kohti yli harmaan lumettoman jään.

Sen ajan muistoja ovat kevätillat, jolloin sammakot kurnuttavat, niin

että metsät ja niityt ja rannat helisevät, ja kuuluu myös puron kohina

niittylahden pohjasta. Näin yhden niitä lätäkön reunalla navetan takana.

Sillä oli suuret ulkonevat silmät kuin nälkäisillä sairailla

kerjäläislapsilla. Sillä oli suuri vatsa ja hintelöt sääret. Minä käännän

sen kepillä selälleen ja se potkii ja sen vatsa on keltainen. Minun on

paha olla. Tunnen ehkä ensi kerran elämässäni tunnonvaivoja.

Siihen aikaan oli jonakin vuonna nälkävuosi. Näen suuren muuripadan

aamusta iltaan asti kiehumassa keittiön hellalla. Siinä on jonkinlaista

ruskeaa velliä, josta saa kupillisensa jokainen tulija, joita päivät

päästään käy ulos ja sisään. Keittiön pöydällä on rivinään puukuppeja,

joiden ääreen pyytäjiä istuu toinen toisensa jälkeen. Syöneet sijoitetaan

rekeen ja hoidetaan taipalelle. Kun renki palaa viemästä, odottavat häntä

uudet saatettavat. Katselen heidän tuloaan ja menoaan ruokasalin

ikkunasta. Pujahdan välistä keittiöönkin. Kerran seisoo sen oven suussa

vaimo, sylissään iso tyttö, jota pidellessä laihan kantajan selkä on

surkeasti kenossa ja vinossa. Hän ei voi laskea lastaan maahan, sillä

sen, nälkäisen ja sairaan, jalat eivät kannata häntä. Tyttö tuijottaa

suurilla tylsillä silmillään eteensä. Seison hellan kulmassa

hellanraudassa kiikkuen. Äiti tulee sisään ruokahuoneesta sylissään

sisareni, jolla on kädessään vasta saamansa voileipä. Vesi kihoo minunkin

kielelleni, sillä minullakin on nälkä, aina nälkä, vaikka kai saan syödä

jotakuinkin tarpeekseni. Ovensuussa äitinsä sylissä istuva tyttö ei puhu

mitään, mutta hänen silmänsä alkavat elää ja palaa. Näen vieläkin sen

ilmeen. Sisareni aikoo viedä voileivän suuhunsa. Silloin äiti kuiskaa

jotain hänen korvaansa. Sisareni ojentaa kätensä ovea kohti, äitini astuu

askeleen ovemma ja kerjäläisvaimo askeleen peremmä. Kun hänen tyttönsä

näkee, että hänelle ojennetaan voileipää, syöksähtää hän eturuumiillaan

niin pitkälle kuin pääsee ja on vähällä kaataa äitinsä tempauksellaan,

tarttuu molemmin käsin voileipään ja avaa suunsa selälleen kuin

linnunpoikanen, ja samalla katoo voileipä kielen yli kurkkuun, saaden

aikaan raivoisan läkähtymiskohtauksen, joka päättyy surkeaan

rykimiseen.... Mutta eihän minun pitänyt näistä tämmöisistä--miten

lienevät johtuneet mieleeni? Sekaantuiko sinun kuvasi äitini kuvaan?

Seison kerran kesällä laiturilla, jonka alla ja ympärillä jo silloin oli

se hieno valkea hiekkapohja. Minun ei oikeastaan olisi lupa siihen mennä,

kun ei ole muita rannassa. Siihen ui syvästä nousten parvi suuria kaloja,

joilla on punaiset evät. Ne ovat niin kesyjä, että uivat ihan rannalle

pulikoimaan. Niiden selät nousevat vedestä ja näyttää kuin ne pyrkisivät

maihin. Ne ovat ehkä niitä Näkin ottamia lapsia. Olen kuullut, että Näkki

ottaa lapsia, jos lapset menevät luvatta yksin rantaan ja vie ne

linnaansa ja muuttaa kaloiksi. Yhtäkkiä ne suikaisevat jyrkkäyksen taa ja

ovat kadonneet. Jos ne menivät viemään sanaa isälleen? Minä juoksen

kiireesti pois laiturilta.... On ollut semmoinen Kihovauhkonen, joka on

ihminen, mutta kun tulee järven rannalle, ei lähde kiertämään, vaan

kulkee pohjaa myöten ja nousee toisella rannalla maihin. Sillä on räpylät

sormien ja varpaiden välissä. Se on kaikkien kalain tuttu. Se on ollut

Näkin kultalinnassa ja nähnyt siellä kirkkoveneen pituisen hauen. Se ajaa

sen selässä, kun on kiire. Minä olen ja elän Kihovauhkosena pitkät

päivät, sukellan aitan alle ja tulen toiselta puolelta ylös.

* * * * *

Seison yksin törmällä, avopäin ja paljain jaloin, ja katselen alas

rantaan. On kielletty menemästä yksin, mutta minun tekisi taas kovin

mieleni sinne, heittämään voileipiä ja munalukkoja. Törmän alla on sauna

ja sitä vastapäätä korkea, tiuha pisteaita, josta ei pääse yli eikä läpi.

Saunan edessä on pistekota ja musta muuripata. Kodasta tulee ulos ruskea

elukka, melkein niin iso kuin meidän vasikka. Mutta ei se ole se, koska

se juuri äsken oli niityssä. Eikä sillä ole häntääkään. Se kulkee töminän

kuulumatta hiljaa hypähdellen aitaan asti ja häviää siihen. Yli sen se ei

voinut mennä eikä myöskään läpi, se vain hävisi siihen. Ehkä se sittenkin

oli vain vasikka. Seison siinä ja mietin sitä. Närhi rääkäisee aidan

takana. Nyt se mahtoi nähdä sen. Se rääkäisee aina silloin, kun näkee

jonkun.... Menisinkö kertomaan, että meidän saunasta tuli vieras hännätön

vasikka ja meni aitaan ja hävisi siihen? Ne eivät ehkä uskoisi. Mutta

kuta enemmän luulen muiden epäilevän, sitä varmempi olen itse. Kenenkähän

lienee ollut vasikka ja mitähän sillä mahtoi olla tekemistä meidän

saunassa? Ja kuinka se pääsi aidan läpi? Olipahan kenen tahansa, se pääsi

vain. Se olisi päässyt, vaikka olisi ollut aikalehmä. Minä tiedän nyt

jotain, jota muut eivät tiedä ja pidän sen omana tietonani. Se on

ensimmäinen suuri salaisuuteni, jonka olen säilyttänyt tähän päivään

asti.... En menekään sillä kertaa rantaan, vaikka piiat menevät ja

minäkin voisin mennä. Miksi? En tiedä. Menen mieluummin yksin leikkimään

hiekkalaatikkoon isän kamarin ikkunan alle.

* * * * *

Hiekkalaatikossa, auringossa, lämpimän seinän kupeessa--kaivamassa,

peittämässä, rakentamassa ja hajoittamassa ... uuneja, taloja, tarhoja,

koko ajan hyräilemässä omatekoista säveltä ... toverina pikkusisar, joka

ei vielä osaa muuta kuin istua ja nauraa ja kaivaa hiekkaa lapiolla miten

sattuu; jättää sen ja tunkee hiekkaa suuhunsa ja silmiinsä ja alkaa itkeä

... minä siivoan hänen nenäänsä, pikkuraukan, sitten äiti tulee ja ottaa

hänet....

Muistatko, kuinka me kerran avonaisesta ikkunasta ulos nojautuen

katselimme samanlaista kohtausta samassa paikassa, ja sinä puristit

liikutuksesta ja onnesta kättäni ja suutelit minua poskeen? Sinä elät

täällä, sinä elät ja te kaikki. Muistoni sulavat yhteen, toisen ajan ja

toisen.

Mutta missäs nyt olinkaan?

On ilta, meidät lapset on laitettu vuoteeseen, suureen yhteiseen pesään,

niinkuin linnunpoikaset emon untuviin. Hän on pannut meidät peitteen alle

ja vetänyt sen reunoistaan kiinteäksi kahden puolen. Me seuraamme aina

äidin kaikkia iltatoimia hänen liikkuessaan huoneessa. Vasta sitten, kun

hän on poistunut tai istuutunut iltaompeluksensa ääreen tai laskeutunut

levolle ja käskenyt meidän painamaan silmämme kiinni, me teemme niin ja

antaumme unen valtaan. Nyt hän aikoo vielä viimeksi laskea uutimen alas,

ettei aamuaurinko noustessaan pistäisi silmään.... Silloin hän pysähtyy

ja jää katsomaan ulos. Sitten hän katsoo meihin ja hymyilee, laskee vielä

vähän uudinta, hitaasti ja varovasti, mutta ei laskekaan ihan alas asti.

--"Äiti, mitä siellä on?"--"Ei ole mitään, painakaa vain silmänne kiinni."

Mutta siellä on jotain, koska hän yhä katsoo sinne ja hymyilee meille.--

"Äiti, sano, mitä siellä on?"--"Tulkaahan sitten katsomaan, mutta tulkaa

hyvin hiljaa." Meitä pelmahtaa valkoinen poikue polvilleen sohvalle. En

ensin näe muuta kuin puutarhan, porkkanapenkit ja retiisipenkit ja

pinattilavan ja ruoholyökkipenkit ja karviaismarjapensaat ja meidän

lasten hernepenkit ja äidin omat hernepenkit, joista ei saa ottaa

luvatta.--"Tuossa, tuossa hernepenkin päässä", kuiskaa äiti.--"Ai!"--

"Pitää olla hiljaa, ettei se pelästy." Siinä on minun nimikkopenkkini

päässä pieni köyryselkä ruskea elukka, joka napertelee pienellä, hyvin

nopeasti veputtavalla turvallaan herneen helpeitä, maistaen yhtä,

maistaen toista. Sitten sen selkä oikiaa, ja takajalat venyvät hirveän

pitkiksi ja se siirtyy toiseen penkkiin, syö taas ja kuukkii

reunimmaiseen penkkiin ihan ikkunan alle.--"Äiti, onko se kissa?" kysyy

pikku sisar.--"Hss, ei ole kuin pupu." Se ei näe meitä. Minä tahtoisin

hetipaikalla saada sen omakseni, minä näen sen jo omanani, minä saan

leikkiä sen kanssa niinkuin pikku kissan kanssa, minä otan sen syliini ja

syötän sitä omasta hernepenkistäni. Aion juuri pyytää äidiltä, että

saisin mennä ottamaan sen kiinni, kun pikku sisar kopauttaa ikkunaan. Se

siellä kapsahtaa takajaloilleen istumaan, pitkät korvat pystyssä ja

etujalat hassusti lerpallaan. Me rummutamme kaikki ikkunaan ja meiltä

pääsee hillitön nauru ja riemuhuuto. Se loikkaa pitkän laukan poikki

porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja pinattipenkkien ja yli

karviaismarjapensaiden törmän alle saunaan päin. Sillä ei ollut häntää

kuin pieni töpöhäntä.

Äiti vetää uutimen alas ja komentaa heti nukkumaan ja käskee painamaan

silmät kiinni. Minä painan ne kiinni siksi aikaa, kun äiti on huoneessa,

mutta kun hän on mennyt, minä valvon kauan ja mietin. Minun hännätön

vasikkani taisi ollakin tämä pupu.

* * * * *

Seuraavana päivänä minä odotan sitä saunapolun päässä. Se ei tule.

Illalla, kun äiti laskee uudinta, odotan, että hän taas kutsuu katsomaan.

Hän rämäyttää uutimen alas ja menee, kehoitettuaan meitä heti sulkemaan

silmämme. Hiivin vuoteesta, kiipeän sohvalle ja raotan uudinta. Ei se ole

siellä. Äiti vain kuukkii porkkanapenkissä ja kitkee. Miksi äiti menikään

sinne, tulisi pois pian ja panisi hänkin nukkumaan, johan kaikki muutkin

ihmiset nukkuvat! Vihdoin äiti tuleekin ja nukkuu heti. Minä nousen vielä

kerran ja raotan taas uudinta. Ei se ole siellä nytkään. Ei se mahda

tulla enää milloinkaan. Sataa tuhuttaa ja tuulee. On autiota ja ikävää.

Onko se pelästynyt ja pahastunut? Luuliko se, ettemme sallineet sen olla

siinä ja hätistimme sen siksi pois? Olisi se saanut syödä minun

hernepenkistäni kuinka paljon tahansa.

* * * * *

Huomenna heti herättyäni pyydän päästä etsimään pupua aidan takaa. Pienet

veljet ja sisaret pyytävät päästä mukaan. Äiti antaa luvan, mutta tulee

itse aidan taa pitämään silmällä. Minä alan kutsua pupua kuin kissaa ja

kaikki muut tekevät samoin. Mutta kuinka sitä puputankin, se ei tule.

Äiti sanoo, että pitää liikkua aivan hiljaa ja etsiä näreiden juurilta.

Jos joku näkee sen, ei saa kirkaista, vaan pitää pysähtyä ja peräytyä ja

tulla sanomaan toisille hiljaa. Me hiivimme sammalikossa varpaisillamme,

hipristellen niinkuin sokkosilla, hajaannumme, tarkastamme joka pensaan.

Luulemme näkevämme vähä väliä pupun, mutta se ei olekaan se, se on

milloin kivi, milloin kanto, milloin ei mikään. Silloin äiti sanoo, että

joku rupeisi pupuksi ja toiset sitä etsimään. Pikku sisko saa ruveta. Me

vähän loittonemme ja hän saa sillaikaa mennä piiloon.--"Nyt saa tulla",

huutaa äiti. Me etsimme taas.--"Ole hiljaa, pupu", varottaa äiti. Pikku

sisar on vähän aikaa hiljaa. Sitten se alkaa parkua täyttä kurkkua. Se

oli kyyristynyt ihan muurahaispesän viereen. Se ei sano, mikä sitä

vaivaa, vaan huutaa äitiä. Minä retuutan sen äidin luo ja äiti nostaa sen

aidalle ja alkaa tarkastaa. Sillä on muurahaisia koltin alla. Se herkeää

parkumasta vasta, kun äiti sitä suutelee ja taputtelee sitä purtua

paikkaa....

* * * * *

Toisena päivänä menen yksin leikkimään pupua ja rupean itse itselleni

pupuksi. Piiloudun näreen juureen ja kuukin siitä toisen näreen juureen.

Närhi näkee minut ja rääkäisee, toinen närhi vastaa. Ne seuraavat minua

puusta puuhun aitaan asti. Kiipeän piha-aituuseen, hiivin saunan taitse

ja törmää ylös puutarhaan. Syön, veputtelen siellä herneenpalkoja. Äiti

tulee.--"Saahan pupu syödä äidinkin penkistä?"--"Syököön nyt sitten."

Minä panen toiset rummuttamaan ikkunaan, että pelästyisin. Ne tekevät

niin ja minä loikkaan nelinkontan porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja

portlaakkapenkkien yli. Äiti vaatii, että minun täytyy pysyä käytävillä.

--"Mutta eihän oikeakaan pupu?"--"Vaikka kohta!"--Pikku sisar rummuttaa

eräänä päivänä ruudun rikki. Se ei saa siitä vitsaa, kun on niin pieni;

mutta pupusilla olo päättyy siihen.

* * * * *

On ikävä, ei tiedä, mihin ryhtyä, tuulee kylmästi ja on kylmä, vaikka

aurinko paistaakin, ei mikään maita, voileipä putoo monta kertaa alaspäin

hiekkaan--en ymmärrä, miksi sen aina pitää pudota alaspäin--ei ole

toveria, ei tee mieli leikkiä yksin hiekassa, ei viitsi aina ratsastaa

keppihevosenkaan selässä. Enkä keksi muuta kuin heittäytyä selälleni

aitovarrelle. Taivaalla liitelee ja laatelee kaksi suurta lintua, ne

laskee ja nousee siipeä liikauttamatta, välistä ne on niin korkealla,

että niitä tuskin näkee. Viimein ne katoo kokonaan. Semmoisina päivinä

ärtyy tekemään pahaa, huudattaa siskoja, tekee kaikenlaista kiusaa,

sorkkii kepillä porsaita karsinaan ja saa nuhteita. Tulee mielihaluja,

joita ei saa tyydytetyksi. Tahtoisin päästä suureen kuuseen, joka kasvaa

portin pielessä, vaan en näe keinoa miten sinne kiivetä. Siellä sanotaan

olevan oravan pesä ja rastaan pesä ja latvasta näkyy Jortaninkallio ja

koko järvi ja kirkonsalmi ja haudankaivaja ongella Koiraniemessä. Se on

liian paksu reisittäväksi eikähän ulotu kädet edes sen ympäri. Alimmat

oksat ovat niin ylhäällä, etten pääse aidan päältäkään. Hypätessäni

aidalta alas satutan ison varpaani kiveen ja täytyy panna vesikääre. Kun

olen parkunut paruttavani ja lakkaa pakottamasta, on kyllä se pieni

hauskuus, että varpaassa on kääre ja saa nilkuttaa kantapäällään ja että

kaikki kysyvät: "Kah, mikä on sattunut varpaaseen?" Mutta päivä on

kuitenkin menetetty eikä tiedä huomisestakaan. Menen maata ilottomasti ja

yöllä potkii veli peitteen alla. Muistan täntapaisen päivän siitä, mikä

sitä seurasi.