Pitkän talvipimeän istuin peitettyjen ikkunoiden takana ja tutkin
vanhoja pölyisiä lehtiä. Eräänä aamuna eroittivat korvani ilon ja
itkun sekaisen viulun äänen. Se kuului pihamaalta, jossa ei koko
talvipimeinä ollut häälynyt ääntäkään. Hämmästyin siitä niin, että
aukaisin ikkunaluukut ja katsoin ulos. Nuori mies seisoi pihan keskellä
ja soitti. Joku tyttö oli tullut jonkun ovenpieleen. Miehen mustat ja
tytön siniset silmät sattuivat toisiinsa ja synnyttivät pienen hymyn
molempien huulille. Ja viulusta tuli sävel kuin vallaton lapsen nauru.
Muistui mieleeni lapsuudestani, että se mies oli kai niitä, jotka
saapuvat jostain kaukaa, muuttolintujen mukana, — ja siinä hetkessä
tajusin kevään tulleen. Jokin outo sai sydämeni sävähtämään ja minä
purskahdin nauruun kuin pieni vallaton lapsi.