Ystäväni, virkan sinulle salaisuuden jota ei yksikään tiedä: Minä näin
_sinut_ eilen.
Kuljit ikkunani ohi, — vaan minä seisoin uudinten takana. Silloin
oli iltahämärän aika. Ikkunani oli autio, ja kukkalaatikossa sen
ulkopuolella olivat unikot aamulla ani varhain auenneet ja joitakin
keltaisia terälehtiä lienee varissut kadulle.
Kenties muistelet katuja, joita kiersit ja — aijot palata takaisin
etsimään ikkunaa, jonka alapuolelle olisi yksinäisiä lehtiä pudonnut.
Pyydän, ettet tekisi sitä. Ne eivät olisi siellä enään. Vaimot ovat
ne tänään lakasseet ja vieneet pois. — Eivätkä minun uutimeni ole
valkoiset eikä niissä ole punaisia raitoja, niinkuin oli kerran —
kaukana täältä.
Älä muistele katuja, joita kiersit. Kaupungissani on satoja autioita
ikkunoita, ja kukkalaatikoissa niiden ulkopuolella kukkii kirjavia
unikoita. Yhden takana niistä sadoista seisoi se eräs, joka näki sinut
ohimennen. Pyydän, ettet palaisi etsimään sitä varkain-katsojaa, —
vaivasi olisi turha. Hänen uutimensa eivät enään ole valkoiset eikä
niissä ole punaisia raitoja, — eikä hänen silmistänsä enään katso
taivas — niinkuin kerran, eikä hänen naurunsa ole heleä kuin lapsen.
Hän on kadottanut alkuperäisen itsensä. Älä koskaan etsi sitä, joka
kantaa hänen nimeänsä, — se ei ole hän. Älä etsi häntä, sillä häntä ei
ole enään missään muualla kuin _sinun_ povessasi. Maailmalla ei hänestä
ole jälellä muuta kuin nimi, jota kantaa ihminen, jota sinä et tunne.
Säilytä hänet muistossasi, sillä hänen suurin ilonsa on, että hän
edes jossain elää. Älä murskaa sitä muistoa, älä rutista sitä kokoon
niinkuin paperikukkasta, jossa ei ole elämää, äläkä heitä pois. Sillä
se olen sittenkin minä _itse_, se todellinen, joka suoraan taivaasta
tuli. Tämä, joka kantaa sen nimeä, on vain joku vieras, jonka vieras
maailma on jälkeenpäin rakentanut, — ja joka joskus häviää omaan
haurauteensa.