Oletko huomannut, sinä, joka ennen olit minulle rakas, kuinka omenien
posket ovat punertuneet ja joku lehti jo kellastunut, — niinkuin
silloin, kun minä vielä olin sinulle rakas? Katsoin ulos ikkunasta
tänään ja huomasin sen — ja muistin meidän muinaisen lempemme.
Muistatko sitä syksyä ja sitä syksyistä aamua? Katso ulos ikkunastasi,
se oli juuri niinkuin tämä. Muistatko sitä? Sinä aamuna seisoin
kuistillani ja kuulin puutarhasta sinun äänesi minua kutsuvan. Juoksin
polulle, jonka vain me molemmat tiesimme. Sitten eilisen oli sille
uusia lehtiä tippunut ja omenapuiden raskaat oksat tarttuivat hameeni
helmoihin. Sinä olit kiivennyt aidan yli, joka on kotiemme välillä.
Minä annoin käteni sinun odottaviin käsiisi ja me naurahdimme molemmat.
Katsoin sinun silmiisi ja näin niissä naurun, — näin muutakin, —
mitä enemmän katsoin, sitä enemmän näin — näin koko maailmani. Ja
rintakehäni tuntui olevan liian pieni sydämelleni, se tulvi kuin
vesi keväisin meidän joessamme. Puristin sinun kättäsi ja juoksin
yhtäkkiä pois. Puiden oksat piiloittivat valkean pukuni ja jalkaini
jäljet peittyivät putoileviin lehtiin. Minun ajatukseni villiintyivät
syksyisen puutarhan tuoksusta ja juoksin kuin lapsi, joka kuvittelee
lentävänsä, juoksin ja nauroin. En rohjennut mennä tupaan. Pelkäsin,
että he olisivat nähneet salaisuuden silmistäni. Menin omaan
huoneeseeni ja panin oveni säppiin. Painoin kättäni sydäntäni vasten.
Se oli kuin sairas, siellä ahdisti, jyskytti ja poltti, — mutta minä
toivoin, ettei se koskaan siitä paranisi, ja itkin ja nauroin, eikä
mitään puuttunut minun onnestani.
Muistatko sitä aamua? Muistatko sitä syksyä? — Seuraava syksy ei ollut
enään niinkuin se, eikä sitä seuraava — eikä mikään.
Tiedätkö, miksi se syksy oli kauniimpi muita, miksi taivas kirkkaampi,
miksi onni näytti ikuiselta, miksi rakkaus suuremmalta kuin kaikki
muu? Siksi vain, että sinä olit nuori, minä olin nuori ja meidän
veremme oli villi ja kuuma, — ja me olimme molemmat sen kaiken vasta
hiljan huomanneet. Kun sinä kylätiellä olit katsonut minuun, oli veri
ensi kerran elämässäni kohonnut kasvoilleni, — niinkuin se vain pojan
katsoessa kohoo. Ja kun sinä olit tervehtinyt minua, oli sinun kätesi
ensi kerran elämässäsi värähtänyt, — niinkuin pojan käsi värähtää, kun
se tyttöä tervehtii.
Sinä olit nuori, ja minä olin nuori, ja meidän veremme oli villi ja
kuuma, — ja me olimme itsekin sen vasta hiljan huomanneet. Siinä
kaikki. Siksi oli se syksy kauniimpi muita. Siksi ei se voi milloinkaan
takaisin tulla.