Ystäväni, jolla on harmaat ohimoilla, elämän pitkä tie takanaan ja
kaikista viinimaista sen varsilla kokemus, virkkoi minulle:
Monenlaisista viineistä humalluin, monenlaisia maisemia näin ja
monenkaltaisia naisia kohtasin. Toiset olivat väkeviä kuin vanha viini,
toiset mietoja ja kirkkaita. Toiset kuumia kuin keskikesä, toiset
kirveleviä kuin pakkaspäivät. Mutta ei yksikään ollut niinkuin sinä.
Sinä olet aamu ennen auringon nousua, viileä ja valoisa, ja kirkkaan
keskipäivän lupaa sinun taivaanrantasi. Sinua minä etsin ja sinun
kättäsi omaani kaipasin.
Voi, kaukainen olet sinä minulle, vastasin hiljaa. Se elämän pitkä
tie, joka on sinulla jo takanasi, on minulla vasta edessäni. Kaukaa
on sinulla lupa katsoa, kaukaa ja syrjästä, — ettet häiritsisi
luonnollista kulkuani. Niinkuin mätä hedelmä sinä olet, joka on
vaarallinen raakilolle. Sinä tuot minulle väsyneen ruumiisi ja täyteen
viisauksia ahdetun henkesi ja sanot: Kaikki on arvotonta, tämä on
elämän tulos. Ei, anna minun itse laskea elämän yhteenlasku, kenties
tulos on toinen.
Älä lähesty minua, etten mädäntyisi jo raakilona. Ettei minun
täytyisi astua elämään pilaantuneella ruumiilla ja epäuskoisella
sielulla. Terveellä ruumiilla ja nuorella uskolla tahdon käydä
elämän olympialaisiin, että minulla olisi edes mahdollisuus — palata
seppelöitynä.
Jos rakastat minua, niin väisty ja anna minun mennä!
Minä rakastan sinun harmaita ohimoitasi ja rikasta sieluasi, mutta minä
rakastan myös minun nuorta luontoani, — sillä siinä luonnossa puhuu
minulle Jumalan ääni.