Paina lujasti hengessäsi minut poveasi vasten, sinä rakas sinä!
Tahtoisin särkeä ja lyödä maahan nämä muurit väliltämme, — nämä, jotka
antavat suurimman nautinnon, — mutta myös suurimman tuskan, sillä ne
ikuisesti erottavat meidät sinuksi ja minuksi, — nämä hirveät, ihanat
ruumiit.
Tahtoisin ottaa irti sinun sielusi ruumiistasi — ja suudella _sitä_.
Tahtoisin tulla likelle, likelle sinua, niin likelle, että unohtaisimme
molemmat, että sinä olet sinä ja minä olen minä. Mutta ei. Me emme
koskaan voi syleillä _sitä_, jota me toisissamme rakastamme. — Meille
jää alati vain toistemme ruumiit käsiin. Nojaamme avuttomina toisiimme
ja värisemme tuskasta, — mutta se tuska on ihana, se pistävä kipu
povessa, — sydämen taivaallisin hetki, onnen korkein ilmenemismuoto
täällä tomun ja tuhkan maassa. Sillä silloin näin minä sielusi
kauneuden ja tahdoin tarttua siihen, — mutta käsiini jäi vain ruumis.
Siitä tuska. Mutta minä näin, ja siinä epätoivoisessa tietoisuudessa,
siinä se suuri onni.
Jos sinä syleilisit ruumistani, enkä minä silloin tuskasta värisisi
yläpuolella maallisen hyväntuntoni, jos siinä ruumiittemme syleilyssä
tuntisimme saaneemme kaiken ja olisimme onnelliset, — saisit sinä
hellittää käsivartesi otteen, saisimme kääntää selkämme toisillemme
ja mennä eri teitä, — sillä me olisimme eläinten kaltaisia ja meidän.
yhdessäolomme olisi rikos.
Mutta jos ruumiittemme syleilystä on syntynyt vielä suurempi kaipuu,
tunne siitä kuinka vähän, vähän saattoi antaa, — olemme me tiellä
jumalten luo ja meillä on syy yhdessä oloomme, sillä meidän tiemme
sinne on _yhteinen_.
Siunattu tuska! Sen kautta näin minä todellisen sinun — ja sinussa
Jumalan, — ja silloin uskoin sen olemassa oloon, jota ei voi käsin
koskea, ja siihen todellisuuteen, jota ei ole silminnähtävästi
todistettu. Ja minä ymmärsin mitä varten maailma ja maailmoita on — ja
mitä varten minä.