Tänään hän meni ja jätti kimpun valkeita kukkia rannalla seisovan
tyttönsä rintaan.
Taivas oli pilvessä, meri valkeita vaahtopäitä täynnä. Laiva loittoni
ja vei minun; ystäväni. Parvi kalalokkeja kirkui sen kintereillä, se
oli kuin ilkeätä naurua, en kestänyt sitä kuulla, juoksin kotiini ja
itkin. Suutelin valkeita kukkia povellani, kunnes niiden terälehdet
vähin erin tippuivat helmaani. Katselin niitä. Ne putoilivat yksitellen
niinkuin tulevat päivät. Mitä useampi niitä on menevä, sitä kauemmas
hän loittonee, sitä yksinäisemmäksi minä jään — niinkuin valkean
kukkani kanta, josta terälehdet ovat varisseet.
Jonkun laivan sireenin ääni kuului mereltä, — kaukaa — yhä kauempaa.
Se pisti sydämeeni kuin puukon viilto. Se on tihkuva verta hänen joka
ainoan askeleensa jälkeen, — ja sireenin äänestä kuulen kuinka ne aina
vain etenevät ja etenevät, ne askeleet; — ja minun sydänvereni on
vuotava kuiviin ja sen elinvoima hiutuva pois, — ellei joutuin joku
_toinen_ sen vuotoa tuki.