Meillä oli kerran rakkaus, sinulla ja minulla. Mutta siitä on jo kauan,
kun aloimme sanoa: »Se on kuollut».
Nyt kokoan minä piikkejä — pistääkseni niillä sinua, ja pieniä kiviä
— lingotakseni niitä sinuun. Minun sanani ovat piikkejä. Tekoni ovat
pieniä kiviä. Jos ne osuvat sinuun ja osuessaan koskevat, olen minä
iloinen ja nauran. Jos heität ne takaisin, nousee siitä vain iloni,
sillä silloin on minulla syy pistää vielä terävämmin ja heittää vielä
sattuvammin sinuun. Alati puhallan minä sotatorveen enkä pelkää mitään
— paitsi rauhaa. Sanon sinulle pahimmat sanat, jotka löydän. Eikä minua
masenna mikään — paitsi sanattomuus. Sillä sillä hetkellä kun suuni
lakkaisi julistamasta: »Vihollinen»! ja tulisi hiljaisuus, — kuiskaisi
sydämeni: »Ystävä», Sentähden puhallamme me sotatorveen ja pidämme
melua, ettei se meidän rakkautemme ääni kuuluisi. Me häpeäisimme, jos
tulisi ilmi, että se onkin vain valekuollut. Me kun sen jo hautasimme,
istutimme kukkia kummulle ja lauloimme hiljaisen suruvirren sen
ääressä. Pyyhimme silmänurkastamme kyyneleen ja ilmoitimme lehdessä:
»Se on kuollut». Eihän kuolleen sovi enään puhua.
Kun me näin olemme asestautuneet toisiamme vastaan, sanovat naapurit:
»He pelkäävät toistensa vihaa ja ovat varuillaan». — Eivät he voi
aavistaa, että me meidän rakkauttamme pelkäämme.