Ystäväni sanoi minulle:
»Minä tiedän, että sinä olet varhaisempi kukon laulua tullessasi, ja
se tieto saa mieleni alati ilostumaan. Mutta yhtä minä sinulta pyydän:
kun tulet ja minä kuulen veräjän narahtavan sinun sitä avatessasi
ja riennän kuistilleni sinua vastaan, niin tule aroin askelin sivu
aamu-unisen pellavapeltoni. Tule epätietoisena minun lemmestäni ja anna
poskipäittesi punertua ujoudesta, että minä luulisin lempemme olevan
vasta alussa.
Älä kerro minulle huulillasi siitä, jonka minä sinun arkakatseisilta
kasvoiltasi näen. Ole niinkuin et mitään tietäisi, että minun silmieni
täytyisi kertoa siitä sinulle joka aamu sinun tullessasi. Älä kysy sitä
minulta ääneen, ettei minun suuni tarvitsisi nimittää sitä nimellään, —
ettemme kadottaisi lempeämme.
Kun tulet, tyttöni, tule epätietoisena minun sydämestäni, jotta
luulisin kaiken olevan vasta alussa. Että en koskaan pääsisi perille
viinin paljoudesta leilissäsi — voidakseni kuvitella sen kestävän
ikuisesti».