Sattuma toi sinut vastaani tänään. Katsoit kultaista rengasta vasemman
käteni nimettömässä ja virkoit: »Joku on löytänyt ystävyytesi. Minäkin
etsin sitä kerran, — syy on sinun — että en sitä silloin löytänyt». Ja
menit ohitseni. Katsoin suurin, ihmettelevin silmin jälkeesi. Kuinka
olisin voinut silloin aavistaa, että sinä minun _ystävyyttäni_ etsit.
Sillä sinä hait sitä niinkuin metsästäjä riistaansa. Silmäsi katsoivat
kuin kaksipiippuisen haulikon suut ja kutsusi oli kuin jahtikoiran
haukunta, ja minä pakenin tykyttävin sydämin ja peljästynein silmin,
niinkuin nuori peura takaa-ajajaansa.
Kuinka olisin voinut silloin aavistaa, että sinä minun ystävyyttäni
etsit. — Vasta tänään sen ymmärrän. Mutta syy ei ole minun, eikä
sinun, _ettet_ sitä löytänyt. Sillä sinä et tietänyt kuinka _minun_
ystävyyttäni etsitään, enkä minä ymmärtänyt kuinka _sinä_ ystävyyttä
etsit.
Syy ei ole sinun, eikä minun, ettei meistä tullut ystäviä, — vaan
Jumalan, joka meidät niin erilaisiksi loi.