Eilen katuja kulkeissani kuulin, että sinä olet rakentanut uuden sillan
uuden ystävän luo ja luvannut sentähden polttaa kaikki vanhat sillat
takanasi, — senkin, jonka minun kanssani rakensit. Painoin pääni
alas ja palasin alakuloisin askelin syrjäkatuja kotiini, — etteivät
vastaantulijat näkisi silmiäni.
Sen kuulin minä eilen ihmisiltä. Tänään kirjoitit sinä:
»Huulemme tulevat vaikenemaan toisillensa, miksi, — älä kysy, — mutta
sielumme eivät».
Pitääkö minun kiittää, vai pitääkö minun syyttää sinua siitä?
Sinähän olit luvannut, kuulin minä, polttaa kaikki vanhat sillat
takanasi, — senkin, jonka minun kanssani rakensit. Mitä olet tehnyt?
Polttanut vain näkyvän, — jättänyt näkymättömän. Se on rikos, vastaa
rehellinen ääni minussa. Siitä huolimatta yhdyn minä rikostoveriksesi
ja kuljen hiljaa sinistä siltaa niinkuin ryöväri salakäytävää saarelle,
joka on toisen oma.
Koetan puolustaa itseäni itseni edessä: »Sehän on vain unelmasilta
ja vain sielumme sitä käyvät. Enhän pyydä mitään todellista». Mutta
syvällä sisässäni minä tiedän, että unelmat ovat enemmän totta kuin
todellisuus.
Ja kun minä istun yksin huoneessani, ja ajatukseni käyvät sinistä
siltaa luoksesi, tunnen minä olevani varas, joka hiipii yöllä. Enkä
minä tiedä, pitääkö minun kiittää vai pitääkö minun syyttää itseäni
ja sinua tästä oudosta lemmestämme. Vai olemmeko syyttömät molemmat,
syyllinen vain Jumala, joka sinisen sillan loi — tulenkestäväksi.