Tänään oli ensi lumi pudonnut maahan ja lyhdyt sytytetty katujen
kulmiin, — niin kuin sinä päivänä, jona meidän lempemme syntyi.
Me kuljimme molemmat, sinä ja minä, yksin kaupungilla ja tapasimme
sattumalta toisemme, — niin kuin sinä päivänä. Ojensin sinulle käteni,
en tiedä miksi. Sinä otit sen omaasi, et kai tietänyt miksi. Ja me
lähdimme kulkemaan rinnan, emme ajatelleet miksi. Tähdet loistivat
päämme päällä, taivas tiputteli valkeita kukkia tiellemme ja me kaksi
tallasimme niitä — niin kuin sinä päivänä — ja kolmanneksi tuli meidän
kuolleen rakkautemme muisto. Me kaksi kuljimme ääneti, mutta se kolmas
puhui. Ensin kuiskaten, mutta sitten yhä kovemmin ja selvemmin, ja
lopulta se nauroi ja lauloi, niin kuin sinä päivänä, kun se vielä
oli iloinen ja nuori. — Ja me unohdimme molemmat, että se oli _vain
muisto_. Katsoimme syvälle toisiamme silmiin ja suutelimme suulle ja
kuiskasimme suloisia sanoja toistemme korvaan. Tähdet loistivat päämme
päällä, taivas tiputteli valkeita kukkiaan tiellemme ja lumessa näkyi
vain kahdet jäljet, sinun ja minun, ja maailmassa oli vain kaksi
ihmistä; — niin kuin sinä päivänä, jona meidän lempemme syntyi.
Me kaksi kuljimme käsikädessä — ja kolmantena kulki meidän kuolleen
rakkautemme muisto. Ja me unohdimme, että se oli _vain muisto_. Vain
kuolleen haamu, joka katoaa, kun päivä valkenee.