Kevätaurinko paistaa huoneeseeni ja punaiset ruusunnuput aukeavat
ikkunalaudalla.
Kevätkö, poikani, sinut tänään luokseni toi?
Äänesi värähtää ja silmäsi ovat niin syvät ja uskolliset, kun vastaat:
Sydämeni, tyttöni, minut tänään luoksesi toi.
Oh, poikani, kerran ennenkin oli kevät! Silloin toi sydämesi sinut
ensikerran luokseni. Minä otin sinut vastaan ja tunsin povessani, että
kevät oli tullut.
Senjälkeen on se sydämesi vienyt sinut monen muun luo. Ja minä olen
huomannut, että keväät tulevat ja — menevät.
Kevätkö, poikani, sinut tänäänkin luokseni toi? — Kevätsydämesi, joka
syksyllä kuolee — muun luonnon mukana.
Suothan anteeksi, vaikka olen niin epäkohtelias, etten ota sinua
vastaan enään? Minun sydämeni, katsohan, on tullut niin köyhäksi, ettei
sillä ole varaa maksaa lyhyen kesän iloa pitkän talven kyynelillä.
Kevätsydänten vastaanottoaika on minun kodissani nyt loppunut. Pyydän,
ettet pahastu, vaikka suljen oven edessäsi. Sillä en epäile silmiesi
rehellisyyttä, kun sanot:
Sydämeni, tyttöni, minut tänään luoksesi toi.
— Minä vain tunnen sen sydämen liian hyvin — näin keväisin.