Keskipäivän vaiheilla on tuntematon opettaja tullut kaupunkiin. Kaikki
kansa on mennyt toreille kuullaksensa mitä hänellä on puhuttavaa.
Ihmiset, jotka asuvat katuni varrella, ovat kolkuttaneet ovelleni ja
sanoneet: »Tule sinäkin katsomaan häntä, joka on hiljan tullut». Mutta
minä olen vastannut: »Mitäpä minä siellä», pannut oveni säppiin ja
antanut heidän mennä menojaan.
* * *
Katuja kulkeissani olen eksynyt sattumalta suureen kansanjoukkoon, joka
oli kokoontunut kuuntelemaan häntä. Hänen äänensä oli syvä ja lempeä ja
kantoi yli kaikkien päiden, aina sinne torin laidoille saakka, missä
minä seisoin. Kuulin tahtomattanikin hänen sanansa — ja ääni sisässäni
kuiskasi: »Noiden sanojen sanojaa sinä olet ikäsi etsinyt, siinä hän
on». Mutta toinen ääni minussa virkkoi: »Kuinka olisin minä sitä
odottanut, jota nämä juoksevat kuuntelemaan». Ja minä katsoin kansaa
katujen vierillä, käännyin selin ja menin pois.
* * *
Läpi ovi-telkien ja verhottujen ikkunoiden tuli minun korviini kadulta
huuto. Kuulin, että he olivat kivittäneet hänet torilla ja jättäneet
sinne yksin. Silloin minä ilosta huusin, työnsin oveni auki ja juoksin
sinne, minne he olivat unohtaneet hänet. Suutelin hänen haavojaan ja
virkoin: »Suo anteeksi, Mestari, ylpeyteni, joka esti minua tuntemasta
sinua heti».