Vanha ystävä, minä pelkään.
Pieni rakas, mikä sinun on?
Olen niin nuori ja elämän pitkä tie on vasta edessäni.
Pelkäätkö, että suru tulee siellä sinua vastaan ja laskee raskaan
taakkansa heikoille harteillesi?
Ei, _sitä_ en pelkäisi, mutta minä pelkään, että suuri onni odottaa
minua elämäntien varrella, ja sitä suurta onnea minä pelkään, — sillä
minä en ole sitä ansainnut. Tiedän, että tulen työntämään sen pois.
Ja minun sydämeeni koskee, kun ajattelen, että minun täytyy olla kova
ja käyttää tylyjä sanoja minun onnelleni. Minun täytyy seisoa, kun
onnenlinnan ovet minulle avataan, kuin pieni kerjäläistyttö, joka
katselee paljaita jalkojansa, pudistaa päätänsä ja menee pois. Sillä
ainainen huuto sisässäni: »Minä en ole tätä ansainnut», estäisi minua
tuntemasta onnea, — vaikka olisin ottanutkin vastaan onnenlinnan.
Turhaan kukkisivat kukat ja laulaisivat kultahäkeissä linnut. Minä
näkisin vain oman kehnouteni ja kuulisin vain oman rintani tuomion
äänen. — Ja murhe minun myötäni olisi astunut onnenlinnaan.
Ystävä, kuinka voisin olla niin julkea, että veisin _sen_ sinne. Mutta
pelkään, etten jaksa olla kovakaan ja käydä sen ohi, kun sieltä kuuluu
huokaus: »Miksi hän hylkäsi»?
Ystävä, sitä ohitsekäymisen hetkeä minä pelkään, kun minun täytyy
olla tyly minun onnelleni, eikä se onneni tiedä, että olen tyly —
rakkaudesta.
Vanha ystävä, pyydä kanssani jumalia, että he eivät lähettäisi tielleni
ystävää, joka olisi sitä täydellisesti, sillä se olisi suurempi onni
kuin voin kestää, suurempi lahja kuin olen ansainnut, — ettei minun
täytyisi _itse_ työntää sitä pois.