Minä kiersin yksin kuin mielipuoli öisiä katuja synkän minäni kanssa.
Silloin tällöin katsoi joku ohimenevä kummastuneena hurjaa kulkuani,
mutta mitä minä siitä.
Aamusta iltaan ja illasta aamuun mietin minä sen oman minäni kurjuutta,
se vei kaikki voimani, en jaksanut ryhtyä muuhun, siitä tuli minun
ainoa työni. Toisinaan tylsistyin välinpitämättömään alakuloisuuteen,
toisinaan nousi minussa hurja raivo ja syöksyin sen ajamana ulos.
Vihasin itseäni, kirosin itseäni, olisin tahtonut lyödä sitä ja
kiduttaa jokaista jäsentäni kuin fakiiri, — mutta sillä en olisi siitä
päässyt. Viimein luulin löytäneeni sen päästön — itsemurhassa. Ilostuin
siitä ja kulutin oudossa ilossani pitkät päivät. Mutta kun ensi riemu
oli ohi, aloin ajatella — ja tunsin epäilyksen terävästi pistävän
povessani: »Eikö se olisi vain ruumiini kuolema»? Ja minä tunsin,
ettei se ollut se, jota kirosin ja jonka olisin tahtonut jalkaini alle
tallata niin ettei se ikinä nousisi. Ei, yhtä elinvoimaiseksi se jäisi,
jonka olisin tappaa tahtonut, vaikka ruumis makaisi valkeana maassa. Ja
minä lähdin jälleen kiertämään kuin mielipuoli pitkin pimeitä katuja
ja huusin hiljaiseen yöhön: »Eikö ihminen voi millään itsestänsä
päästä»? Ja kun huutoni oli laannut, jalkani juoksemisesta uupunut ja
minä kuuntelin hiljaa oman sydämeni väsynyttä lyöntiä, tuli vähin erin
jostain, en tiedä mistä, minun tietoisuuteeni uusi ajatus: Unohtamalla
itsensä». Ja minä palasin sinä iltana kotiini kuin ihminen, joka on
saanut suuren lahjan.
* * *
Unohtamalla itsensä! Unohtamalla itsensä! Siitä on tullut nyt minun
ainoa ajatukseni niistä ainoat sanat, jotka ovat sanomisen arvoisia. Se
on sotahuutoni, jokapäiväinen päiväkäskyni, — mutta päivät tulevat ja
menevät ja yhä on se täyttämättä.
Etsin epätoivoisesti jotakin, johon voisin elinvoimani antaa
— päästäkseni siitä. — Mutta en löydä. Tahtoisin huutaa
kanssaihmisilleni: »Voi, antakaa minun elää teidän tähtenne, — ettei
minun tarvitse elää itseni tähden, teidän nimeenne — unohtaakseni oman
nimeni», — mutta yksikään heistä — ei tarvitse minun elämääni.
Ja minun täytyy jäädä kahden itseni kanssa ja toistaa epätoivoissani
sitä yhtä ja samaa kysymystä: »Eikö ihminen voi millään itsestänsä
päästä»? Ja vastata siihen alati:» Kyllä, unohtamalla itsensä». — Mutta
sitä ei voi. Siinä totuus, tiedän sen, mutta se ei voi minua vähääkään
auttaa. Yhtäkaikki täytyy minun alati kysyä samaa, vastata samaa — ja
sanoa lopuksi se sama totuus. Ja minä alan uskoa _ikuiseen_ piinaan.