E-hei, ei hän ole minun veljeni. Sanoiko hän sellaisia?
Hän tuli luokseni eilen illalla ja selitti olevansa sinun veljesi. Ja
sitten hän tarjoutui myymään kellojani. Etkö tunne häntä?
Totta kai tunnen. Mutta hän ei ole veljeni, emme ole vähääkään sukua
toisillemme. Se nyt vielä puuttuisi!
Annoin hänelle tänä aamuna yksitoista kelloa, mutisi Papst hiipien
ovelle. Ukko alkoi käydä levottomaksi, pudisti partaista päätään ja
rupesi sitten taas puhumaan: Niin näetkös, Edevart, aloin itsekin
vähän epäillä — tuota, miten sanoisin — ei hän ollut ollenkaan sinun
näköisesi eikä tapaisesikaan. Sen vuoksi tahdoin itse pistäytyä
kuulemassa. Luuletko, että hän voi mennä sen pitkän tien ja viedä
kellot mennessään?
Eikö mitä. Hän tuli tänne minun veneessäni, ei hän pääse mihinkään
muuten kuin minun matkassani.
Äänettömyys. Papst mietti hetkisen sanoen sitten: Mutta minähän voin
koetella häntä, vai mitä luulet?
Totta kai. Ei hän sentään niin hullu liene, että rupeaa varastamaan
yhtätoista kelloa...
August oli taaskin koko päivän omilla teillään. Edevart jouti hoitaa
kojua ja käydä kauppaa. Hän asetti kankaita ja muita tavaroita aivan
ovenpieleen ja pisti niihin hintaliput. Se oli viisas teko. Ihmiset
pysähtyivät katsomaan hintoja, tunnustelivat tavaroita, kömpivät
sitten peremmäksi ja — syntyi kaupat. Edevartin lompakko alkoi jo olla
seteleitä pullollaan, ja huominenkin oli vielä myyntipäivä, viimeinen
markkinapäivä.
Illalla tavatessaan Teodorin hän pani tämän lujille: Oletko sanonut
olevasi minun veljeni?
Minäkö? ihmetteli Teodor antamatta narrata itseään ansaan.
Olet sanonut Papstille, että olet muka minun veljeni.
Sen se kirottu möhömaha valehteli! Ahaa! nyt ymmärrän, virkkoi Teodor
sitten. Sanoin, että oltiin molemmat samanpaikkakuntalaisia, ihan kuin
veljet, siksi vanhat ja hyvät tutut.
Edevart mietti hetkisen. Hyvä selitys, kerrassaan totuudenmukaiselta
tuntuva selitys. Vanha juutalainen oli muukalainen ja pysyi sellaisena;
ehkäpä oli käsittänyt Teodorin sanat hieman väärin.
Oletko saanut kelloja kaupaksi?
Olen myynyt kahdeksan ja menen nyt tekemään hänelle tiliä. Kaksi kelloa
on vielä jäljellä ja sitten omani. Olenkin pitkät ajat havitellut
kelloa...
Paria tuntia myöhemmin, kun ilta jo oli kulunut varsin myöhäiseksi
ja oli tullut melkein pimeä, Edevart aikoi palata takaisin kojuunsa
ja paneutua levolle. Mutta silloin hän sai kokea jotakin erikoista.
Ykskaks hän näki kadulla vähän matkaa edellään miehen, joka kai oli
tullut jostakin lähitalosta. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, eikä
Edevart välittänyt siitä sen enempää, mutta kun mies pisti juoksuksi,
asia alkoi hänestä tuntua hiukan oudolta. Hänen mieleensä juolahti,
että mies ehkä oli August, joka taas oli sotkeutunut johonkin hulluun
kepposeen, ja niin hän lähti juoksemaan perästä. Miksi mies juoksi?
Ilta oli tyyni ja rauhallinen, eikä Edevart voinut huomata kenenkään
ajavan häntä takaa. Hän huusi kerran Augustia saamatta kuitenkaan
vastausta. Mies ei pysähtynyt, vaan hävisi kadunkulmassa näkymättömiin.
Edevart juoksi jäljestä. Hän näki lähellä puoliavoimen oven. Se
näytti hiljaa liikkuvan ja nyt painuvan hitaasti kiinni. Liekö tuuli
sitä liikuttanut, mutta yhtä hyvin oli joku voinut juuri siitä mennä
sisään. Edevart juoksi taloon, meni ovesta sisään ja joutui pimeään
käytävään. August! hän huusi saamatta taaskaan vastausta. Edevart
haparoi eteenpäin käsikopelolla, kunnes tuli seinä vastaan. Seinäviertä
hapuillessaan hän tapasi ylöspäin vievät portaat. Mutta ennen kuin hän
ehti lähteä portaita ylös kiipeämään, käytävän ulko-ovi avautui taas
ja mies näkyi livahtavan ulos. Edevart jäljestä. Hän näki selvään,
ettei mies ollut August, mutta tunsi hänet sentään. Tämä oli eilisissä
tanssiaisissa mukana ollut seppä, ja Edevart tahtoi häneltä vähän
kysellä.
Mitä ihmettä sinä täällä juoksentelet? Edevart siis hymyillen kysyi
pysäyttäen toisen.
Hän sai vastaukseksi: Entä mitä sinä teet täällä? Olenko tehnyt sinulle
mitään?
Edevartin täytyi selittää: hän oli luullut seppää Augustiksi,
toverikseen, jonka arveli joutuneen kiikkiin, joten hänkin aikoi
puuttua leikkiin; tämä oli siis selvä erehdys —
No siliäkin sitten tiehesi! mutisi mies aikoen lähteä juoksemaan. Hän
pälyili ympärilleen ja näytti olevan kovin levoton ja jännityksissään.
Mihin sinä oikein...? kysäisi Edevart.
Senkö täytistä se sinuun kuuluu? Korjaa luusi ja äkkiä!
Mutta sitä miehen ei olisi pitänyt sanoa. Tuommoisessa äänilajissa
annettua käskyä Edevart ei totellut, päinvastoin hyppäsi suoraan toisen
eteen. Mitä hittoa -! sähähti seppä ja iskeä paukautti.
Tappelussa ei kumpikaan päässyt ratkaisevasti voitolle, mutta Edevart
oli tottunut olemaan tappelussa sekä voitonpuolella että alakynnessä,
niin että piti hyvin puolensa. Pahinta asiassa oli, että seppä iskeä
paukutteli avaimella. Mies oli väkevä kuin karhu, joten Edevart ei
saanut häntä kaatumaan pelottavalla jalkakammellaankaan. Senkin
puotirotta! hän kuuli sepän kähisevän. — Vai avaimilla sinä...!
kiljaisi Edevart vastaan, piru vieköön sinut luineen nahkoineen! Ja
samassa hän potkaisi tappelutoveriaan, sattuipa mihin kohtaan tahansa.
Potku ei osunut kovinkaan arkaan paikkaan, ja kun Edevart yritti
potkaista toisen kerran, seppä sai salamannopeasti siepatuksi jalasta
kiinni ja nykäisi hänet maahan pitkälleen.
Kömpiessään jaloilleen Edevart näki sepän juoksevan pakoon jo pitkän
matkan päässä. Edevart ei lähtenyt heti ajamaan häntä takaa, sillä
samassa avautui ikkuna, ja miesääni kuului kysyvän: Loukkasitko itsesi
pahastikin?
En.
Sinulla on verta naamassasi.
... löi avaimella.
Miksi se mies juoksi tiehensä?
Sitä en tiedä.
Seppä oli jo häviämäisillään näkyvistä, eikä Edevart huolinut lähteä
ajamaan häntä takaa. Mitäpä häntä liikutti, vaikka mies juosta
pyyhkikin pitkin katua! Edevart palasi takaisin samaa tietä, jota oli
tullutkin, jäsenet jäykkinä ja velttoina. Hän tapasi taas Teodorin,
joka seisoi yhdessä vanhan Papstin kanssa, ja Papst piteli tätä hihasta
kiinni. Ukko oli aivan haltioissaan.
No viimeinkin näkee rehellisen ihmisen! huudahti vanha
kellojuutalainen. Edevart hoi, tule tänne! Minun kimppuuni hyökättiin,
yrittivät ryöstää ja tappaa minut, ja tässä on niistä rosvoista toinen.
Edevart katsoi vuoroin toista, vuoroin toista, kysyi lopulta
Teodorilta: Olitko sinä Papstin kimpussa?
Minäkö? ihmetteli Teodor kovin viattoman näköisenä. En toki enempää
kuin sinäkään.
Kyllä hän oli mukana! väitti Papst tiukasti. Oli toinenkin mies, mutta
hän pääsi livistämään tiehensä. Olin juuri paneutunut makuulle, kun
huoneeseen tulee mies; tunnen hänet, hänellä on mustat kasvot, musta
parta, musta leuka, hirveän näköinen; Papst tuntee kaikki — hän on
seppä. Mitä hän tahtoo? Ostaa kellon. — Ei, ei, olen jo makuulla,
huomenna sitten! — Eipähän kuin juuri tänä iltana, nyt heti, sillä
hänen on oitis lähdettävä matkaan. Aloin pelätä, aavistin kaiken.
Käytävässäkin oli joku, heitä oli kaksi samassa juonessa. Se musta
mies on rupeavinaan kauppoihin minun kanssani, ja kun pistän rahat
lompakkoon, silloin sieppaa koko lompakon ja livistää tiehensä.
Sellaista syntiä ja pahuutta, ja vanhalle Papstille vielä! Makaan
avuttomana, hän voi heittäytyä kimppuuni ja kuristaa kuoliaaksi. Minua
pelotti hirveästi, en uskaltanut huutaa. Se oli hirmuista! Hän aikoi
kuristaa minut! Rahat tänne, lompakko! Taoin kädelläni sänkyä merkiksi,
että teen niinkuin hän tahtoo sekä näyttääkseni, kuinka minua pelotti.
Sitten kuulen jonkun tulevan käytävästä — se oli tämä mies tässä!
Minäkö? huudahti Teodor taaskin. Näittekö minut?
Ole ääneti! — Sen miehen piti välttämättä saada ostaa kello. Silloin
olin jo niin suunniltani, että sanoin: Jos olet tullut ryöstämään
rahojani, ne ovat lippaassa! — Eipähän kuin päänalusen alla! sanoi se
toinen käytävästä. Eikö teitä muka siis ollut kaksi?
Minä vain tulin... alkoi Teodor selittää.
Niin, ja näit, että pistin lompakon lopuksi päänalusen alle. Ole vaiti!
Minähän tulin paljon aikaisemmin kuin seppä ja lähdin kohta, kun olin
saanut tilini tehdyksi. Enkö tehnytkin selvää kaikesta?
Hän muka vain tahtoi ostaa kellon. Minä pelkäsin henkeni puolesta ja
rukoilin ja vapisin sängyssä. Lippaassa, sanoin vieläkin, lippaassa!
Se mies sanoi: Avain tänne! Päänalusen alla! sanoi taas se toinen
käytävästä. Se oli kamala hetki, pahempi kuin kuolema, kaksi
murhamiestä! Silloin se mies kai kuuli jotakin, koska rupesi äkkiä
kuulostamaan ja pälyilemään arkana ympärilleen. Sukkelaan! sanoi se
toinen käytävästä, ja silloin tämä lähtikin ulos ovesta. Ja sinä, hyvä
naapuri, sinä olit mukana, se on ihan varma!
Teodor: Jo tuli maailman pisin valhe! Näittekö muka minut, sanokaapas!
Kävin tilittämässä kahdeksan kelloa, jotka olin myynyt, ja enkö
tilittänyt niitä ihan rehellisesti? Tekisipä mieleni tietää, mitä
teillä voi olla valittamista.
Tilittämässä ja tilittämässä! jahkaili Papst. Olit samassa juonessa
sepän kanssa!
Kuinka voin olla hänen kanssaan samassa juonessa, kun seppä tuli vasta
paljon myöhemmin.
Edevart: Mistäs tiedät, että seppä tuli vasta paljon myöhemmin?
Jaa, jaa! sanoi Papstkin, mistäs sen tiedät?
Mistäkö sen tiedän?... Teodorin nokkelaan päähän tuntui välähtävän
sukkela tuuma: Tapasin sepän vasta tuolla kadulla tullessani luotanne
tilittämästä kellojanne. Lienee vaikka ollut tulossa sinne teidän,
Papstin luo. En tiedä siitä mitään.
Miksi pysähdyit juuri tähän? Olitko Papstin luona toistamiseen?
Enkä ollut; ilman vain kävelin omia aikojani.
Minä sieppasin vaatteet ylleni ja juoksin kadulle, niin silloin tämä
mies oli tässä näin. Kyllä hän oli samassa juonessa, tietysti hän nyt
tuli katsomaan, miten työ sujui. Auta minua, Edevart!
Mitäpä Edevart saattoi tehdä? Kaiken kaikkiaan ei ollut tapahtunut
mitään, Papst ei ollut menettänyt killinkiäkään, oli vain säikähtänyt
pahanpäiväisesti. Mutta kertomus oli varmasti totta: seppä oli juossut
karkuun, Edevart itse oli yhdyttänyt tämän ja tapellut hänen kanssaan.
Niin, itse toiminnan hetkenä seppää olikin ruvennut jänistämään, niin
että hänen piti päästä pois koko paikalta. Mies ei ollut ammattivaras;
ehkä tämä oli vasta ensimmäinen yritys. Stomarknesin markkinoilla ei
ollutkaan suurvarkaita, pahaisia aloittelijoita, ihan oppipoikia vain,
jotka säikähtivät vähimmästäkin ja painuivat oitis käpälämäkeen. August
tiesi kertoa oikeista varkaista ja rosvoista; varmasti häntä vielä tänä
iltana naurattaa saadessaan kuulla sepän paosta!
Mutta käytävässä ollut mies teki asian vakavammaksi. Käytävästä
hiljaisella äänellä puhutut sanat ilmaisivat, että varkaalla oli ollut
apuri. Poliisi voisi ehkä saada miehen kiinni, mutta kuka täällä
oli poliisi? Tässä rauhallisessa pikku kauppalassa oli joka mies
oma poliisinsa; niin oli ollut aina ennenkin, ja kaikki oli sujunut
hyvin. Oliko käytävässä ollut mies Teodor? Ei Teodorkaan ollut oikea,
täysinoppinut varas, vaan luihu näpistelijä; hän saattoi kyllä kiven
takaa kurkistella kun toinen teki työn. Edevart ei luottanut Teodoriin.
Mutta toiselta puolen — saattoiko uskoa niin kömpelösti suunniteltua
ryöstöyritystä? Kaiken kaikkiaan, eihän tässä ollut tapahtunut yhtään
mitään, ei varkautta, saati sitten murhaa. Papst vain oli pelästynyt
pahanpäiväiseksi.
Edevartin seistessä mietteissään Teodor virkkoi ikään kuin
mielistellen: Mutta minkä näköinen sinä olet! Oletko loukannut itsesi?
Edevart: Olit juuri puheissa miehen kanssa?
Niin olin, vastasi Teodor, se oli Henrik Sten.
Olisiko hän voinut olla käytävässä?
Teodor huudahti oitis: Sinäpä sen sanoit! Saatpa nähdä, että se oli
juuri Henrik Sten! Sillä hän ja seppä ovat aina olleet hyvät kaverit.
No, mitäs nyt sanotte? hän ilkkui voitonriemuisena Papstille.